Vapaa-ajan ongelmia ja kiitoksia

Tästäkö ne vapaa-ajan ongelmat alkoivat?

Heti tämän uuden vaelluskaverini kotiin tulon jälkeen siirryimme meille yhteisen uuden harrastuksen pariin. Olin tosin ilman koiraa jo päässyt opettelemaan samoja asioita toisten koirien ja koiran ohjaajien parissa.

Pirkanmaan pelastuskoirat tekee upeaa työtä Vapepa Tampereen yhteistyökumppanina kadonneiden ihmisten etsinnässä.
Sain upean mahdollisuuden päästä Soolon kanssa opettelemaan tätä toimintaa heti koiran kotiin tulon jälkeen.
Ensimmäiset etsintäharjoitukset teimme kun Soololla oli ikää 8 vk, ensimmäisenä tavoitteena saada koira rakastumaan maalimiehiin ja nyt uskallan sanoa, että se rakkaus on syttynyt.
Kiitokset siitä kuuluvat tietysti upealle harjoitusryhmälleni, jotka tämän ovat saaneet aikaan. Mikäli koiralla ei ole palava halu löytää maalimiestä, niin etsimisen kouluttaminenkin menee melko vaikeaksi.

Ryhmämme on tehnyt todella ahkerasti töitä koiriensa kanssa, vähintään kahdet harjoitukset on pyritti pitämään viikossa ja nyt kun olemme siirtyneet "talvikauteen" (missä se lumi viipyy?) niin näiden lisäksi mukaan on tullut vielä pari tottelevaisuusharjoitusta sisähallissa.
Yhden maastoharjoituksen läpiviemiseen kuluu helposti aikaa 2 - 4h, kun ryhmänä harjoittelemme jokaisen koiran kanssa erikseen.
Tähän kun lisää vielä kerran viikossa saksanpaimenkoirien Tampereen paikallisyhdistyksen järjestämien alkeistokoon osallistuminen, niin ohjattua toimintaa on ihan kiitettävästi.
Luonnollisesti tämän lisäksi normaalit päivittäiset lenkit Soolon ja Ronin kanssa.

Eli tässä pieni varoituksen sana koiran hankintaa harkitsevalle, harkitse vielä kerran, että olet valmis sitoutumaan koirasi hoitoon ja kouluttamiseen 100% teholla.

Mitä kaikkea olemmekaan saaneet tämän puolen vuoden aikana kokea. Oman ryhmän etsintäharjoitusten lisäksi olemme Soolon kanssa päässeet mukaan pariin koko viikonlopun kestävään harjoitusjaksoon, jossa olemme keskittyneet jäljestyksen saloihin. PPK oli saanut paikalle omien osaajien lisäksi jäljestyksen erikoisosaajaan ohjaamaan koiria ja koiranohjaajia. Niillä eväillä on ollut hyvä jatkaa omaa itsenäistäkin koiran opetusta jäljestyksen parissa.
Samoin on joku viikonloppu kulunut etsintäharjoituksissa välillä varsin haastavissakin maastoissa.
Rakennuksissakin tehtäviä etsintöjä olemme päässeet opettelemaan, siellä hajujen kulkeutuminen onkin aivan oma maailmansa.

Olemmeko sitten jotain oppineet? Siitä ehkä kertoo jotain ehkäpä tämän vuoden viimeiseksi jäänyt etsintäharjoitus eiliseltä päivältä.
Tämänkertaisella harjoituspaikallamme kävi kohtalaisen hyvä sivutuuli ja tuulensuunnan ja maaston mukaisesti tallasimme koirille "apu urat" tavoitteena harjoitella ylipitkiä pistoja. Pisto tarkoittaa koiran etenemistä ohjaajan määräämään suuntaan, pyrkien samalla hajuaistillaan saamaan selville maastossa mahdollisesti olevan maalimiehen sijainnin. Normaalisti etsintä piston "syvyys" on n. 50m
Soolo teki viisi upeaa pistoa, muutamissa pisimmissä pistoissa maalimies oli lähetyspaikasta yli 100m:n päässä. Maalimieheen rakastuminen lienee syynä, että jokaiselle pistolle Soolo lähti intoa täynnä ja aina se sieltä maastosta sen maalimiehen löysi.

Mielestäni tärkeimmät opit, mitä näissä harjoituksissa olen oppinut on seuraava.
Kannattaa pyrkiä mukaan ryhmän harjoituksiin ja osallistua niihin aktiivisesti. Harjoitustilanteessa oman koiran kanssa keskittyy monesti aivan eri asioihin, kuin toisen ohjaajan ja koiran toimintaa seuratessaan. Todella monet oivallukset ja opit saa siitä, kun seuraa toisten toimintaa. Samoin on hyvä opetella sitä, että osaa ottaa annetut palautteet omasta ja koiran toiminnasta rakentavasti vastaan. On hyvä tiedostaa, että toisten silmin katsottuna näkee monia sellaisia asioita, jotka itsellä jäävät siinä tilanteessa huomaamatta.

Tämä kuluva vuosi alkaa kaartaa kohti loppuaan, muutamat kiitokset ovat tässä vaiheessa paikallaan.

Kuten tuolla aikaisemmassa kirjoituksessani kirjoitin, uuden koiran etsintä oli ollut kohtuullisen aktiivista jo jonkin aikaa. Kun keväällä huomasin että Sissinheimon kennelistä on tulossa uusi pentue, niin päätökseni oli heti valmis. Jos saan sieltä itselleni koiranpennun, niin sen ottamista ei tarvitse harkita ja sain sen mahdollisuuden.
Kerroin Pellikan Sirpalle tavoitteestani kouluttaa koirasta pelastuskoiraa ja hän teki upealla ammattitaidolla puolestani valintatyön pentueesta. Hän tarjosi minulle omasta mielestään kaksi parasta vaihtoehtoa tähän harrastukseen ja luonnollisesti valitsin pentueesta niistä toisen. Varsin monipuolisesti hän oli nämä pennut testaillut jo pentuvaiheessa erilaisissa tilanteissa.
Suurkiitos Sirpalle, olen saanut upean koiran.

Heti pennusta asti olen pyrkinyt Soolon kanssa erilaisiin tilanteisiin ja saamaan koirasta mahdollisen sosiaalisen, hyvänä apuna on siinä ollut tämä pienten koirien sekä Ronin muodostama lauma, minkä keskellä olemme saaneet elää. Tosin ehkäpä nämä toiset koirat sanoisivat jonkin poikkipuolisenkin sanan Soolon uteliaasta nenästä, joka jatkuvasti työntyy tutkimaan kaikkia mahdollisia asioita. Kiitokset sietämisestä ja pentukoiran "kouluttamisesta" oikeille tavoille

Suurkiitos PPK:n koko porukalle, että olen päässyt mukaan upeaan toimintaa ja samoin myös erinomaiselle harjoitusryhmällemme ja erityisesti sen vetäjille.

Monesti saamme lukea lehdistä uutisia sankarikoirista, tässä vaiheessa haluan vielä tuoda esille ne uskomattomat sankarikoirat ja heidän ohjaajat, joista ei lehdissä kirjoitella.
Ympäri suomen viikottain harjoittelee uskomaton määrä pelastuskoiria ja ohjaajia, jotka ovat ns. hälytystasolla. Nämä samaiset koirat ja ohjaajat ovat ympärivuoden ja ympärivuorokauden lähtövalmiudessa, mikäli syystä tai toisesta viranomaiset tarvitsevat tätä vapaaehtoisen tarjoamaa apua. Uskomattoman määrän vuosittain he vastaavat näihin avunpyyntöihin. Monesti vain jää huomaamatta, että on todella tärkeää ja haastavaa työtä myös se, kun koira ja koiranohjaaja toteaa että hänelle määrätyltä etsintäalueelta ei löydy tätä haettua kohdehenkilöä. Näistä työsuorituksista vain niin harvoin puhutaan, mutta monesti ne ovat etsinnän kohdistamisen kannalta todella tärkeässä osassa. Näistä teoista vain niin harvoin jaetaan tunnustuspalkintoja.
Tähän joukkoon pääsemiseksi mekin yritämme harjoitella, aika näyttää vuosien varrella kuinka pitkälle taitomme riittävät.


Vapaa-aika, mitä se on ja onko sitä?  Kyllä sitä näyttää olevan ja mikä sen parempaa kun saa käyttää vapaa-aikaansa hyvien harrastusten parissa.
Alkavalle vuodelle näitä vapaa-ajan haasteita on mukavasti tiedossa, tämä Soolon kanssa yhteinen harrastus jatkuu, Soolon ja Ronin kanssa retkeilyharrastus jatkuu ja retkeilyyn liittyvien ns. retkeilyrakenteiden ylläpitämiseen liittyvän vapaaehtoistyön organisoimisen kehittämisessä mukana oleminen tuo tähän vielä mukavasti lisää ajankäytön haasteita.


Viikon päästä on sukset auton katolla ja auton keula kohti pohjoista. Vietämme ainakin puolitoista viikkoa oikean talven keskellä nauttien joululomasta ja vapaa-ajasta ilman erityisiä tavoitteita.
Hyvää loppuvuotta, ehkäpä hyvän joulun toivotukset tulee vähän myöhemmin, kunhan ensin pääsen siirtymään talven keskelle.

Vuotavan piipunjuuren korjausta välituntureilla

8.10.2015
Pikalähdöt alkaa jo tulla tutuksi, aamusta vielä vähän työhommissa, sitten kotiin, nopeasti tavarat kyytiin, koirat auton perään ja auton keula kohti alkavaa talvea.
Sen verran edellisenä iltana tuli valmisteltua lähtöä, että laitoin huonoimmat löytämäni talvirenkaat auton alle. Retkimuonat olin päättänyt hankkia vasta Äkäslompolosta, niin siltä osin pelkkä ajatustyö oli riitävää valmistautumista.

Muutaman pysähdyksen taktiikalla matka eteni, samalla tuli koirille pienet jalottelutauot.
Länsirajaa ylös noustessa jossain Pellon seutuvilla alkoi näkyä ensimmäiset merkit revontulista, mitä lähemmäs Äkäslompoloa tulin, sitä runsaammat tulet leimuivat taivaalla. Perillä Äkäslompolossa noin klo 21:00, tulet leimuten taivaalla ja pikku pakkanen ilmassa.

9.10.
Aamulla pakkasta -11 astetta, Äkäslompolon rannat olivat ohuessa jäässä, mutta joutsenet ilmoittivat keskempänä järveä, että ei se talvi vielä tule. Aamupäivä hienossa säässä lähiympäristössä kuljeskellen ja alkavan talven tuloa katsellen. Edessä olevan muutaman päivän retkimuonatkin kävin hakemassa Jounin kaupasta.
Illalla taas revontulia katselemassa ja yritin niitä myöskin vähän kuvailla.

10.10.
Aamulla samanlainen pakkanen kuin edellisenäkin aamuna.
Noin klo 09 käänsin autonkeulan kohti pohjoista. Särkijärvellä pysäytin autoa sen verran, että kävin ottamassa kuvia hienosti kuuraisena ja ehkäpä lumisenakin näkyvistä Pallaksen keroista, sitten Muonion kirkonkylän kautta kohti pohjoista.
Enontekiön kunnan rajalla Sonkamuotkassa tuli lumirajakin vastaan,
Iltapäivällä Ropinsalmella, tavaroiden lopullinen pakkaus rinkkaan ja Ronin ja Soolon kanssa matka kohti Ropi-tunturia alkoi n. klo 14:00.
auto parkkiin
Ropijärven vierustaa meni mönkijäuria kohti Ropinsalmen perukkaa, joten siitä oli helpointa mennä.
Lieregasjohka laskee vetensä Ropinsalmeen, mutta se oli helposti ylitettävissä. Ropinsalmen perukassa huomasin koirista, että jotain mielenkiintoista on lähettyvillä ja kohta näinkin poroja aitauksessa Ropijärvenperän talojen luona.
Mönkijäura jatkui edelleen ylöspäin tunturiin, joten sitä pitkin reippain askelin eteenpäin. Noin puolentoista tunnin patikoinnin jälkeen oli Baikaboldnejohkan ylitys, paikalla on jossain vaiheessa ollut silta, mutta nyt siitä oli vain rippeitä rannalla.
ylityspaikka
Ylitys oli kuitenkin helppo, joten pienen tauon jälkeen matka jatkui. Tähän asti reitti oli varsin helppoa kuljettavaa, mutta nyt pääsimme pikkuhiljaa "nauttimaan" soista ja risukoista.
Myyriä näytti olevan maastossa melko paljon ja tästä syystä ilmeisesti pöllökantakin näytti olevan kohtuullisen hyvä. Pääsin näkemään useampia pöllöjä jo näin alkumatkasta.
Baikaboldnin länsipuolella nousin polulta vähän ylemmäs suon itäreunalle. Korvikielaksen lounaispuolella palasin takaisin "uralle", maastokin oli täällä mukavaa kulkea. Alkuperäisenä ajatuksena oli mennä yöksi Saarijärven rantamille, polulta erkani polku siihen suuntaan, samoin mönkijän ura. Menin mönkijän uraa Ropijoen rannalle, mutta totesin ettei ainakaan siitä kohti ollut helppoa reittiä yli. Rannat oli jäässä ja koski kuohui mukavasti. Nousin jokivartta noin 100m ylöspäin,joen yli menevän polun kohdalle, mutta sama johtopäätös.
polku Saarijärvelle
Eli suunnitelman muutos ja kohti Ropin autiotupaa.
Sitten alkoikin oikea "herkuttelu" risukoissa. Vaivaiskoivua oli ihan riittävästi ja  tunturista laskevien purojen varret oli lähes läpikulkematonta viidakkoa. Suot olivat osittain jäässä, vaikeutena oli välillä arvioida jään kestävyyttä sekä sitä, että mitä jään alta löytyy. Korvikielaksen länsipuolella huomasinkin olevani puoliväliin reittä mutavedessä, molemmat saappaat sopivasti vettä täynnä ja ulkona muutama aste pakkasta.
"uimapaikka"
Kävelin vähän kuivemmalle maalle, saappat pois jalasta ja kaadoin ne vedestä tyhjäksi. Samoin väänsin sukat niin kuivaksi kuin ne käsin vain sai väännettyä. Sukat ja saappaat takaisin jalkaan ja eteenpäin. Ronillakin oli omat vaikeutensa selässä olevien laukkujen kanssa, kun se yritti puskea läpi pusikoiden. BiettesAnnejohkan sopivaa ylityspaikkaakin piti vähän katsella, sen verran silläkin oli leveyttä ja virtaavaa vettä sekä tietysti pusikkoa.  Sopivan paikan löydyttyä yli ja sen jälkee vielä noin 0,5km märkää suota pitkin tuvalle. Reilu 4,5h  saimme kulutettua tähän pätkään.

Tuvalla oli kaminassa puut valmiina, näytti että niitä oli yritetty sytyttää huonolla menestyksellä.
Sytytin tulet kaminaa ja kävin hakemassa Ropijoesta vettä sisälle. Märät kamppeet kuivuaan ja kuivaa vaatetta päälle.
Vesiämpäriin oli jätetty vesi seisomaan, joka oli sinne jäätynyt. muutkin ämpärit olivat ns. pystyssä oikein päin.
Puulaatikossa oli jonkin verran puuta ja liiteristä löytyi pari karsittua ja kuorittua koivunrankaa jotka sahasin polttopuuksi sisälle. Eli tältä osin tilanne hallinnassa.
Sitten vielä koirille ja itselle syömiset ja vähän alustavaa kämpän siivousta ennen yölevolle asettumista.

11.10.
Aamu ja uudet kujeet. Ronin ylösnousu näytti todella vaikealta ja se oli varsin ärtynytkin. Tutkistelun jälkeen totesin että ainakin takajalan lihakset olivat todella kovat, lienee risukossa puskeminen käynyt lihasten päälle. Hieroskelin sen lihaksia ja juoksentelu ulkona näytti pikkuhiljaa auttavan.
Ulkona oli hieno aurinkoinen ilma, lämpötilakin taisi olla aamusta vähän vielä pakkasen puolella.
Tarkoituksena oli käydä tiivistämässä savupiipun juuri vesikatolta, mutta katolle pääseminen ei ollutkaan mikään itsestään selvä juttu. Monta yritystä ja viristystä ja lopulta huomasin olevani katolla.
Trangian kaasupolttimolla lämmitin ja kuivatin vielä piipun juuren, jonka jälkeen tiivistin piipun juuren kaikki saumat, ruuvin paikat sekä piipun sisäpiipun läpiviennin piipun yläosasta.
Sitten kävin kuvailemassa kämpän seinät sekä vähän alapohjaa ja mittailin kämpän mitat muistivihkoon. Niistä voisi olla hyötyä, jos vaikka jossain vaiheessa yrittäisimme saada kämppää talkooprojektina vähän nostettua ylöspäin ja kunnosteltua.

Ropijoen rantoja katsellessa näki, että alueella on ollut jo kovia pakkasia, niin vahvat jäät näytti joessa olevan. Aikaisemmin en ole ollutkaan tällä tuvalla ns. sulan maan aikaan, talvella sitäkin useammin. Joki näytti virtaavan yhtenäisenä koskena pitkän matkaa kämpän kohdalla.
Sitten keskityin puuhuoltoon, kaadoin jonkin verran koivuja ympäristöstä, tein halkolaatikkoon jonkin verran polttopuita ja risuja seuraavilla kulkijoille. Liiteriin lisäksi katkoin jonkin verran rankoja, jotka yritin kirveellä kuoria niin, että ne pääsisivät edes vähän kuivumaan.
Lopuksi kämpän perusteellinen siivous, ja puhdas- ja likavesiämpärin kääntäminen eteiseen ylösalasin odottamaan seuraavia kulkijoita. Ämpäreitä ei kannata jättää oikein  päin, koska silloin on olemassa riski, että seuraavat kulkijat löytävät ämpärin, jossa on kuolleita myyriä.

Puolenpäivän jälkeen varusteet kasaan ja suunta itään. Pakkasin Ronin laukuissa olleet koirien ruuat ja laukutkin omaan rinkkaani ja lähdin nousemaan ylemmäs tunturiin. Tuvalta on ihan hyvät maastot kuljettaksi pohjoiseen ja itään päin mennessä. Kiersinkin suoalueet pohjoisen kautta koukaten ja suuntasin kohti Marsujärveä. Menin noin 0,5km Goarvejávren pohjoispuolelta suunta kaakkoon. Vedenjakajan seutuvilta edelleen Marsujärveä kohti.
"puolen vaihtopaikka"
 Ilma oli selvästi pakkasen puolella ja järvet olivat lähes kokonaan jäässä. Päätinkin katsella sopivaa yöpaikkaa, kun löydän sopivan virtaavan veden paikan.
Ensin löytyi pieni puro kahden pienen järven välistä ja sen vierestä sopiva tieva yöpaikaksi.
yöpaikka.

Laitoin kodan pystyyn siirtelin tavarat kotaan sisälle. Kodalta oli mukavat näkymät oikeastaan joka suuntaan, pohjoisessa oli Ropitunturi, koillisesta näki Ropitunturin ja Marsoaivin väliseen kuruun,
Idässä Marsoaivi, länteen avautui läheiset järvet ja sen takana oleva ylänkö ja etelässä oli Tammukkaoaivin rinteet.
Ruuan laitot ja muut touhut kun oli hoideltu, niin pimeyskin laskeutui alueelle. Jonkin aikaa lueskelin kirjaa, mutta noin klo 19 asetuin yölevolle. Pitkien ja hyvin unien jälkeen heräsin ja katsoin kelloa, olihan se jo 22:30  :)
Riekkokin kävi välillä jossain lähellä meille naureskelemassa, mutta muutoin oli yö hyvin rauhallinen. Jossain vaiheessa yöllä tuntui satavan räntää ja ehkäpä vettäkin. Pimeää ja untakin riitti aamu 7:30 asti, sitten näytti päivä alkavan jo vähän valkenemaan.

12.10.
Aamusta näytti että vieläkin Ronin liikkuminen oli vaikeaa, päätinkin että jätän alunperin suunnitelmissa olleen Aatsan tuvan tulevaisuuden kohteeksi ja kulkeudun kohti Ropinsalmea. Lämpötila oli noussut selvästi lämpöisen puolelle ja lumi oli muuttunut aivan märäksi.
Ajattelinkin kuljeskella pikkuhiljaa taukoja pitäen ja katsella päivän aikana, että minne asti ehdimme. Suunta siis etelään, Dihkkekielaksen ja Juovvavárrin väliin. Vajaa tunti kulkemista ja sitten sopiva tauko, se muodostuikin päivän rytmiksi.
reitti.
Siitä "korkeuskäyriä" pitkin Tammukkaoaivin länsirinteille, josta kaarroin Gamanjunaksen itäpuolella olevalle kurulle.
kurun ylityspaikka
Kurun pohjalla oli melkoinen kivirakka, lumesta johtuen se pitikin ylittää melko varovaisesti.
Kurun pohjalta nousin vähän ylemmäksi ja suuntasin ensin etelään ja sitten kurun mukaisesti pikkuhiljaa lounaaseen kaartaen. Maasto oli taas mukavasti kuljettavaa, kuten oikeastaan koko päivän. Naimakkajärvi näkyi hyvin ylös rinteille, Ropinjärvi jäi vielä tässä vaiheessa Lássávárrin taakse "piiloon"
Pikkuhiljaa koivikko lisääntyi, mitä alemmaksi rinteessä laskeuduimme ja Lássávárrin koillis ja itäpuoli oli melkoista kivirakkaa, mutta yritimme löytää sieltäkin sopivaa kulkureittiä.
kivirakkaa
Lássávárrin eteläpuolelta kaarsimme kohti Ropinsalmea ja saavuimme mönkijäuralle juuri ennen kuin Lieregásjohka laskee Ropijärveen.
mönkijäuralle
jota pitkin tepastelimme takaisin autolle.

Autolla olevasta lämpömittarista näin, että lämmintä olikin jo +7 astetta, eli taitaa lumet vielä sulaa pois. Ajo takaisin Äkäslompoloon, sauna lämpenemään, suihkun kautta paikalliseen ruokapaikkaan poronkäristykselle ja sitten vielä kunnon saunominen päälle.
Mukava pikareissu kotiin ajamista vaille valmiina. Tässä vaiheessa vaikutti, että iltalenkillä Ronin vaivatkin alkoivat jo olla taka-alalla. Päivän leppoisa kävely ja sopivat tauot oli ilmeisesti pehmitelleet kipeytyneet lihakset taas hyvään kuntoon.

Reissun valokuvat

Ihan mukava pikareissu taas tällä kertaa ja tulipahan hoidettua se yksi vuotava piipunjuurikin samalla ainakin väliaikaisesti kuntoon.
Välituntureilta löytyy mukavia maisemia, Ropinsalmi ei liene paras lähtöpaikka jos suuntaa Ropin autiotuvalle. Mutta jos nousee heti ylemmäs esim tuota paluureittiäni, niin tilanne on toinen.Siellä ei tarvitse taistella risukoissa ja siinä pääsee mukaviin maisemiin oikeastaan samantien. Melko varmasti saa vaellella omissa oloissaan, ei ole ruuhkia niissä maisemissa.

Talkoilua

Olen pitkään miettinyt, kirjoittaakko vai olla kirjoittamatta. varsinkin kun sanotaan että kuulopuheisiin ei ole luottamista.

Syynä tähän pohtimiseen on Vongoivan kammin rakentaminen talkoilla ja kuinka se meni. Itse en ollut paikanpäällä rakentamassa, niin siinä mielessä lukijoiden on syytä suhtautua kirjoitukseeni varauksellisesti.

Hieno asia että vaeltajien joukosta löytyy ihmisiä, jotka saavat mukaansa uusia ihmisiä, jotka ovat valmiita uhraamaan omaa aikaansa ja osaamistaan yhteiseksi hyväksi. Tämä on vanha suomalainen perinne ja tätä on syytä edelleenkin jatkaa, mutta myös kehittää.
Halu tämän toiminnan kehittämiseen on ehkä se tärkein syy, että haluan tästä kirjoittaa.
Ohtamaan Jounin voi tässä yhteydessä mainita erikseen, koska Jouni on tehnyt merkittävän työpanoksen tämän perinteen hengissä pitämiseksi ja jo muutamien projektien toteutusvaiheeseen huolehtimisesta.

Eli Vongoivan kammi piti kunnostaa. Kunnostaminen muuttui uuden kammin tekemiseksi, tämä oli tietona jo kuitenkin hyvissä ajoin ennen talkoita. Humpin Manu antoi suunnittelun pohjaksi piirustukset, jotka löytyvät Manun tekemästä aihetta käsittelevästä kirjasta.
Monestakin eri syystä itse tiesin jo hyvissä ajoin että en ole lähdössä mukaan paikanpäälle rakentamaan. Ajattelinkin tehdä oman työpanokseni etukäteen ja tarkentaa näitä Manun tekemiä suunnitelmia. Tavoitteenani oli että paikanpäällä rakentajien ei tarvitsisi kovin paljoa suunnitella, vaan että he saisivat keskittyä konkreettisesti rakentamiseen. Lisäksi suoritin vähän "kerjäämistä" hankkimalla osan tarvittavista materiaaleista ja lähettämällä ne Sodankylään edelleen kammin paikalle toimitettavaksi.

Yritin hyvissä ajoin herätellä keskustelua Google +:n asialle varatuilla sivuilla kammin piirustuksista, mittasuhteista jne, mutta huonolla menestyksellä. Tuntui että asia ei ketään kiinnosta.
Tein suunnitelmat ja työjärjestys suunnittelun ja tarkensin kuvat runkojen mitoitustasolle.
Olisiko ollut viikko talkoiden alkamiseen, kun keskustelu vähän heräsi ja tämän seurauksena päivitin vähän suunnitelmia viime "metreillä".
Mutta sitten talkoiden aattona alkoi kuulua kummia.
Sain puhelinsoiton talkoisiin menijöiltä, metsähallitus on päättänyt, että kammi toteutetaan tuulettuvalla alapohjalla. Ja jatkokysymys oli, että ehtisinko päivittää suunitelmat sen mukaiseksi, aikaakin olisi ollut muutama tunti.
Kävimme asiasta pitkähkön keskustelun, tällä talkooaikataululla ja resurssimäärällä rakenteen toteuttaminen ei ensinnäkään olisi ollut mahdollista ja toisekseen sellaista ratkaisua ei ollut kukaan suunnitellut, eikä ehtisi suunnittelemaan. Puhelun aikana yritin mielessäni hahmotella, että miten siinä mallissa turpeet saataisin asennettua, kuinka korkealle kammi nousisi maasta, mikä olisi alapohjaratkaisu jne... Keskustelun lopputuloksena tulimme siihen johtopäätökseen, että tuulettuvaa alapohjaa sinne ei tehdä, puulattia voidaan kyllä toteuttaa. Jälkikäteen tässä ehdotuksessa oli erikoista se, että ilmeisesti puiston henkilökunta joka tätä ehdotti, ei ollut kuitenkaan materiaalipuolella tähän edes varautunut.

Toinen asia joka tässä yhteydessä tuli ilmi, oli se että kammin turpeiden alusrakenne toteutetaankin raakapontilla eikä pyöreillä hankituilla koivurangoilla. Samoin runko oli tarkoitus toteuttaa sahatavarasta.
Tätäkään ei ollut kukaan sen enempää suunnitellut, valitettavasti. Kammin seinien kannalta päätös varmasti ok, mutta katon osalla ehkäpä 21mm vahva raakapontti vaatii aivan erilaisen tukirakenteen kuin 40 mm koivuranka.

Talkoot alkoi ja työ edistyi, talkooväki teki hyvää työtä. Valokuva terveisiäkin tuli ja yksi pitkähkö puhelinkeskustelukin käytiin ratkaisuista ja niiden vaihtoehtoista ja vaikutuksista.
Jostain syystä metsähallituksen hankkimien materiaalien suhteen oli ongelmana niiden riittämättömyys, eli työt eivät voineet edetä koko ajan. Tästä syystä vrmaankaan työjärjestys ei aina voinut edetä loogisessa järjestyksessä, kun piti odotella paikalle haettavia lisämateriaaleja.
Suunnitelmatkin olivat päivittyneet matkan varrella, sisätila ratkaisut, ikkunan suunnan, ovenpaikan jne. kannalta mielestäni paikan päällä tehtiin hyviä ratkaisuja.
Kammin etuseinä päätettiin tehdä pystysuoraan ja purueristeisenä. Olen keskustellut useamman talkoissa mukana olleen kanssa ja minulle ei ole oikein selvinnyt, että kuka tämän muutoksen keksi ja mitä etua sillä haettiin. Ongelmaksi paikanpäällä lähinnä tuli se, että seinään ei oltu varattu riittävästi purua.
Vinolla etuseinän toteutuksella olisin nähnyt kaksi etua. Siinä mallissa ulko-ovi olisi luontaisesti pyrkinyt menemään kiinni, eli se tiivistyisi paremmin, toiseksi turveseinäisenä siitä olisi tullut varmasti lämpimämpi, erityisesti lattian rajan eristävyyttä jäin miettimään. Tosin tässä pitää taas sanoa, että en ole paikanpäällä nähnyt tehtyä toteutusta, tämä on vain teoreettista arvuuttelua.

Materiaalipulasta ja varmasti myös kohteen haastavasta sijainnista johtuen talkooviikko ei aivan riittänyt työn saamiseksi valmiiksi. Tästä syystä kohteen ehkä tulevaisuuden kannalta tärkein osa-alue eli vesikate jäi kesken ja siitä toteutettiin ns. väliaikainen ratkaisu, josta tuli eri materiaalien "sekamelska" epämääräisessä järjestyksessä asennettuna. Toivottavasti se kestää ja toimii.
Monesti näiden suhteen ei jatkossa ns. peruuteta riittävän pitkästi taaksepäin jotta hyvä lopputulos varmistuisi. Väliaikaiset ratkaisut pitäisi purkaa kaikki pois ja toteuttaa rakenne, niin kuin se on suunniteltu. On niin helppo vaan ajatella, että eiköhän ne piiloon jäävät ratkaisut ole jo hyvin toteutettu.

Kaikkein huolestuttavin asia minulle selvisi vasta jälkikäteen käydyissa keskusteluissa talkoolaisten kanssa.
Joku oli metsähallituksessa tehnyt päätöksen, että kammin runko toteutetaan lämpökäsitellyllä puulla.
Mitä se sitten tarkoittaa? Lämpökäsittely vaikuttaa merkittävästi puun ominaisuuksiin, positiivista on että sen säänkestävyys paranee. Mutta negatiivista on se, että puun lujuusominaisuudet merkittävästi huononee. Sen halkeamisherkkyys kasvaa ja siitä syystä suositeltava kiinnitystapa on käyttää poraruuveja tai naulauksessa esiporausta puun halkeilun eliminoimikseksi. Toisekseen näistä lujuusominaisuuksien muuttumisesta johtuen lämpökäsiteltyä puuta ei suositella käytettäväksi kantavissa rakenteissa.
Lämpökäsitelty puu
Eli meillä on kammissa kantavan rakenteena materiaali, jota ei siihen suositella, kiinitykset on tehty vastoin suosituksia ja sen päällä on laudoitus, jonka tarvittava tukiväli olisi tiheämpi, kuin mitä nyt on toteutettu. Vähän huolestuttaa, mutta toivottavasti rakenne kestää.

Eli hatunnosto talkoolaisille, jotka olivat paikanpäällä toteuttamassa tätä merkittävää hanketta. Heidän vikansa ei ole se, että mielestäni metsähallitus hoiti oman osuutensa tästä projektista tai ainakin projektin valmistelusta huonosti.



Kuinka jatkossa olisi hyvä toimia vastaavissa (toivottavasti vielä tulevissa) projekteissa.
Ensinnäkin hankkeelle pitää nimetä metsähallituksen puolelta vastuuhenkilö, joka oikeasti ottaa vastuuta hankkeen suunnittelusta ja materiaalihankinnoista. Rakentamisen osaaminen ei olisi huono lisä tälle henkilölle.
Hanke pitää suunnitella hyvissä ajoin, suunnittelun voi aivan hyvin hoitaa talkoilla, mutta suunnitelijat kaipaavat työhönsä asiaa tuntevan keskutelukumppanin metsähallituksen puolelta, että suunnittelu etenisi tilaajan haluamaan suuntaan.
Kun suunnittelu ja materiaalipuoli on saatu hallintaan, niin sen jälkeen on syytä tehdä projektin tarkka työsuunnittelu. Talkooprojekteissa on välttämätöntä tehdä erityisen tarkka aikataulutus, mielellään päiväkohtaisesti. Se on ainoa tapa selvittää tarvittavien resurssien määritys.

Käytännön toteutukselle on nimettävä vastuuhenkilö, joka paikanpäällä ohjaa toimintaa ja seuraa esim aikataulumielessä työn etenemistä. Hän myöskin varmistaa jo etukäteen, että kaikki tarvittavat työvälineet ja tarvikkeet ovat varmasti paikalla silloin kun niitä tarvitaan.
Samoin hänen tärkeä tehtävänsä on valvoa, että turvallisuusasiat ovat kunnossa koko talkootyön ajan.
Toinen merkittävä asia talkoiden onnistumiselle on ns. huoltotoimenpiteet. Olisi hyvä, että talkoiden muona ym. huollosta ottaisi vastuun joku tai jotkut henkilöt. He voisivat jo etukäteen varmistaa tarvittavien välineiden ja ruokatarpeiden määrät. He osaisivat antaa talkoolaisille tarvittavat lisäohjeet siitä, mihin talkoolaisten olisi hyvä varautua omin toimin. Luonnollisesti talkoiden aikainen ruokahuolto hoituisi heidän tai hänen ohjauksessaan. Ei ole mikään pikkuasia huolehtia, että esim 10 tai 15 henkilön ruokahuolto toimii viikon ajan. Samoin kosteilla keleillä varusteiden kuivaus ym on merkittävässä roolissa. Ei suotta sanota, että se on luonto pois, kun housut on märkänä, ja varsinkin jos samaan aikaan on vielä nälkä.

Eli vielä kerran varmistukseksi, nyt tehdyn toteutuksen arviointi perustuu käymiini keskuteluihin muutamien talkoolaisten kanssa ja valokuviin mitä projektista on esitetty.
Toiseksi haluaisin että metsähallituksen puolella ymmärrettäisiin se, että mikä mahdollisuus tällaiseen toimintatapaan liittyy. Mutta onnistuminen tässä edellyttää myös heidän puoleltaan sitoutumista ja asioihin perehtymistä.

Suurkiitos puolestani kaikille talkoolaisille, jotka uhrasivat omaa aikaansa tämän yhteisen hankkeen parissa.

Vaellus on tunnetta, ei tuskaista tekemistä

2.9.15
Työ on ainut ilomme, onneksi laiskuus intohimomme.
Lomalle lähtö tuntui päivä päivältä siirtyvän eteenpäin, mutta lopulta päätin että keskiviikkona 29.8. töiden niin sallittua käännän nokkani kohti etelälappia.
Niinpä n. 18:30 olinkin lähtövalmiina, tällä kertaa lähtövalmistelut tapahtui lennosta.
Ruuat kävin nappaamassa pikaisesti, kaupan hyllyjen välissä syntyi ostoslista korvien väliin ja ei kun ostoksille.
Varusteiden pakkaus suunnilleen samalla mallilla, kävin varusteet läpi ja mukaan otin aina sen, joka tuntui olevan tarpeellista, sen isommin suunnittelematta mitään.
Roni ja Soolo koira kyytiin, kanootti auton katolle ja menoksi, edessä reilun kahdeksan tunnin ajomatka.
Lämpötila laski yön aikana ja alimmillaan auton mittari näytti ulkolämpötilaksi -2 astetta. Noin klo 03 saavuin välitavoitteeseen, mökin pihalle. Varusteet nopeasti sisälle ja nukkumaan.

3.9.15
Muutaman tunnin nukkumisen jälkeen nousin aamukahvin keittoon. Sitten epämääräisesti pakattujen varusteiden järjestely ja pakkaus. Noin klo 10 olin valmis siirtymään suunnitellulle lähtöpaikalle.
Ensimmäinen pysähdys Roninmaalle: Siitä pieni patikointireissu katsomaan Julmalammen julmia rantoja, hieno paikka kaikessa pienuudessaan ja karuudessaan.

Paluu takaisin autolla ja vielä muutama kilometri ajoa metsäautotietä pitkin Välijärven salmelle. Vieläkin arvuuttelin, että käynkö ensin kanootin kanssa katsastelemassa Välijärven ja Lehtojärven suunnalla, mutta päätinkuitenkin lähteä suoraan Pienen Välijärven suuntaan.
Laskin kanootin rantaan ja siirsin varusteet kyytiin. Sitten koirat kyytiin ja n. klo 13 lähdin myötävirtaan melomaan.
Soolon pienen alkuinnostuksen jälkeen matka alkoi sujumaan ihan hyvin. Tämä oli nimittäin ensimmäinen kerta, kun molemmat koirat olivat yhtäaikaa kanootissa ja eihän tämä Soololle muutenkaan ollut kuin toinen kerta kanootin kyydissä.
Sen verran olen jo Sooloa oppinut tuntemaan, että tiesin jo etukäteen ettei tämä tule tuottamaan sille mitään ylivoimasta vaikeutta. Pienen jokiosuuden jälkeen siirryimme Pienen Välijärven vesille. Maisemat on täällä varsin karut, järven rannat kiviset ja rinteet putoavat varsin jyrkkänä järven rannoille. Myöhemmin kuulinkin että järvet täällä ovat varsin syviä, monet niistä n. 20 m syviä.








Pikkuhiljaa meloskellen saavuimme järven kaakkoispäähän järvestä laskevan Pölkkykosken niskalle.
Meloin pohjoispuolen rantaan ja käskin koirien hypätä rannalle ja lähdin katselemaan eteenpäin meno mahdollisuuksia. Kosken läpi ei kanootilla ollut asiaa, joten katsoin sopivaa vetoreittiä. Maasto oli melko kivikkoista, mutta kyllä sieltä kanootin kanssa pääsee, kun ei kuuntele kaikkia naarmutusääniä. Koiratkin innostuivat uintihommista ja uivat kanootin rantautumispaikalla jonkin aikaa.

Siirsin ensin varusteet jonkin matkaa kosken alapuolelle ja vedin sen jälkeen kanootin perässä Ison Pölkkyjärven puolelle. Edessä näytti olevan sopiva taukopaikka, joten siirsin tavarat ja Soolon takaisin kanoottiin. Ajattelin että saadaan Ronille samalla hyvä harjoitus, ettei koiran tarvitse aina olla kanootissa vaan se voisi välillä seurata  rannalta etenemistä. Ensin se ihmetteli, sitten se meinasi lähteä uimaan perään, mutta lopulta se oivalsi että rantoja pitkin voisi myös juosta.

Keittelin taukopaikalla kahvit ja kahvitauon jälkeen nousin ylös viereisen vaaran päälle testaamaan että toimisiko siellä puhelin. Alhaalla järven rannassa ei nimittäin ollut puhelimessa kenttää lainkaan.
Ylhäällä puhelin toimikin juuri ja juuri.
Tuuli kävi melko voimakkaasti etelästä, mutta lähdimme jatkamaan matkaa vastatuuleen n. 15:45.
Kiersin ensin Pölkkyjärven niemen ja jatkoin sieltä kohti seuraavaa niemennokkaa ja sieltä edelleen kohti järven kaakkois kärkeä. Kuikkapariskunta uiskenteli järvellä ja seuraili menoamme. Noin tunnin melonnan jälkeen löytyi järven kaakkoispäässä olevasta niemennokasta loistava leiripaikka.

Siirsin varusteet maihin ja laitoin kodan pystyyn. Tein päivällisen, nautiskelin luonnon rauhasta ja kuuntelin läheisen puron suulta tulevaa veden solinaa. Illemmalla meloin Pikku Pölkkyjärvestä tulevan puron suulle katsomaan, miten siitä pääsisi kanootilla. Puron suu on varsin kivinen ja edestäkin päin kuului kohinaa, joten sielläkin lienee pieniä hidasteita.
Järven lounaisrannalla näytti olevan useita soutuveneitä, niin meloin myöskin sinne rannalle ja kävimme koirien kanssa katsomassa maastosta siellä olevan vanhan metsäautotien kuntoa. Ilmeisesti se on vieläkin autolla ajettavassa kunnossa.
Auringonlaskun aikaan sain ihailla hienoa luonnon tarjoamaa värileikkiä ja illan hämärtyessä virittelin vielä nuotion niemennokkaan. Luonto oli hyvin hiljainen, mutta illan hämärissä pääsin kuuntelemaan joutsenten keskustelua, joka kuului                                     varmaankin jostain läheiseltä järveltä.

4.9.
Aamulla heräilin noin klo 06, rauhalliset aamutouhut ja varusteiden pakkaus. Osan tavaroistani jätin kanootin alle odottamaan paluutani.
Laitoin Ronille laukut selkään ja nostin rinkan omille olkapäille. Suuntasin kohti Sunitunturinlampea. Nousu Sunitunturille nosti hien pintaan, mutta nousun ansiosta pääsee yleensä katselemaan mukavia maisemia. Eihän nämä nousut niin isoja täällä ole, mutta ei laiskamies niin paljoa tarvi, että hiki tulee pintaan.
Pidin lammella pienen juomatauon ja suuntasin siitä ns. korkeuskäyriä pitkin kohti Sunijärveä.
Reitti kulki mukavassa kurussa, jonka pohjalla virtasi pieni tunturipuro. Lähellä Sunijärveä puron vesi kohisikin mukavina pieninä putouksina kohti järveä.
Järven rantaan tultuani löysin taas hienon leiripaikan pienestä niemennokasta

Laittelin taas kodan pystyyn ja nautiskelin karun tunturijärven maisemista. Maisemia katsellessani huomasin, kun maakotkapariskunta lensi puidenlatvojen tasalla Sunitunturin rinteillä, lienevätköhän paikallisia asukkaita. Kodan vierestä löytyi sopivalta etäisyydeltä pari puuta ja viritinkin riippumaton puiden väliin. Tuuli puhalsi järveltä melko voimakkaasti ja se keinuttelikin minua mukavasti loikoillessani riippumatossa.

Noin klo 13 lähdin nousemaan Sunitunturin kaakkoista huippua kohti. Huipulta avautui hienot maisemat Suni- ja Luolajärven suuntaan. Samoin Pikku Pölkkyjärvi näkyi tänne hyvin. Tilhet lentelivät huipulla olevien puiden latvoissa, olisiko niillä jo suunta kohti etelää?
Lähdin laskeutumaan kaakon suuntaan ja tulinkin jyrkän kalliojyrkänteen yläreunalle. Laskureitti piti hakea jyrkänteen itäpuolelta, koukkasin jyrkänteen alle ja jatkoin sieltä laskeutumista Sunijoen suuntaan. Järven rantaan tultuani käännyin takaisin ja kävelin rantoja pitkin leiripaikalle. Rantavedestä löytyi kuolleen poron luuranko ja myöskin todella vanhan veneen lahonnut "raato".
Parin tunnin patikoinnin jälkeen palasin takaisin leiriin tekemään päivällistä.
Päivällisen jälkeen huomasin kun tuulihaukka pariskunta istuskeli tunturin rinteellä puiden latvassa.

Nousin vielä uudestaan tunturille, tällä kertaa Sunitunturin korkeimmalle huipulle, tällä kertaa reissuun kului noin tunti aikaa. Todella hienoa on vain kuljeskella ilman mitään kantamusta ja nautiskella luonnosta.
Illalla vielä lätyn paistoa ja taas kerran hienon värileikin seuraamista auringon laskun mukana.
Ja tietysti vielä nuotiolla istuskelua illan hämärässä. Leiripaikalla oli valmiiksi vanha kelo nuotiopaikan vieressä, jossa oli hyvä istuskella ja nautiskella edelleenkin ympärillä olevasta luonnonrauhasta. Illan hämärässä kuului kuinka joutsenet huutelivat jossain Luolajärven suunnalla.
Väistämättä tämän illan aikana tuli mieleen, että hieno vaellusreissu voi onnistua ilman raskaita ponnisteluja. Päivä oli ollut todella hieno.







5.9.jatkui
Yöllä alkanut vesisade jatkui vielä aamulla, venyttelin ylösnousua ja aamupalankaan kanssa ei ollut mitään kiirettä. Sade tuntui kuitenkin vaan jatkuvan, laitoin kevyen repun selkään ja sadeviitan päälle ja suuntasin itään kohti Sunijoen "suuta". Eli kävelin järven rantoja pitkin joen lähtöpaikalle. Sääkin poutautui melkein heti lähdön jälkeen, niin sadeviitankin sai heittää reppuun.
Heti alusta asti pieni joki virtailee reippaasti ja oikeastaan koko näkyvän osan se näytti koskiselta. Vähän aikaa haeskelin sopivaa ylityspaikkaa ja sekin löytyi. Kehotin Ronia odottamaan rannalla, mutta Soolo yritti tulla perässäni ja jäi kiville vikisemään perääni. Olihan edessä Soolon ensimmäinen joen ylitys. Roni tulikin tueksi ja näytti sille mallia ja hyvinhän se selvisi tästä testistä.
Vähän matkaa käveltyämme näin kaksi joutsenta järvellä. Joutsenet uiskentelivat meitä väistäen pitemmälle järven suuntaan. Tässä lienee syylliset eilisen illan joutsenten huuteluun.

Matka jatkui järven rantoja pitkin, rinteet putosivat varsin jyrkkänä järvelle ja nousimmekin ylemmäs ja oikaisimme Sunijärven etelään pistävän lahden pohjukkaa kohti. Lahden pohjukan jatkona oli pieni suoalue ja sen perältä kuului houkutteleva kohina, joten oli pakko suunnata ääntä kohti. Sieltä löytyikin mukava pieni putous ja koski, kun Mustarinnan tunturista valui puroa pitkin vedet alas.
Tälle alueelle näytti olevan hyvin tyypillistä nämä virtaavat purot, niitä oli tämän tästä järvien rannoilla.
Putouksen ihailun jälkeen matka jatkui ja otinkin suunnan Luolakoskea kohti. Metsikössä koppelo pakeni meitä, lieneekö se ollut mustikan syönnissä. Mustikoita nimittäin näytti olevan metsissä todella hyvin, kun taas puolukkaa ei näkynyt juuri lainkaan.

Vähän ennen koskea saavuimme Luolajärven rannalle ja rantaa pitkin kävelimme koskelle. Koski oli hyvin kivinen ja näytti siltä että sen yli olisi mennyt joskus jonkinlainen silta. Ainakin siinä oli samalla linjalla neljä samanlaista kivikekoa, jotka vaikuttivat ihmisen tekemiltä.

 Tuuli puhalsi voimakkaasti Luolajärven suunnalta, haimme vähän tuulensuojaa ja pidimme koskella kunnollisen tauon. Eihän Soololla ollut vielä ikää kuin 4,5kk, ja olimme patikoineet tänne jo n. 5 km, niin oli hyvä antaa sen levähtää hyvin ennen paluumatkaa.
Tauon jälkeen lähdimme paluumatkalle, samainen koppelo löytyi taas metsästä. Etelään pistävän lahden pohjukasta otimme tällä kertaa suunnan suoraan joen ylityspaikalle ja pääsimmekin nousemaan vähän korkeammalle ihailemaan ympärillä olevia maisemia.
Tällä kertaa joen ylityksessä Soolo joutui pätkän matkaa ihan kunnolla uimaan, mutta vastarannalle selvittiin. Leiripaikkaa kohti järven rantoja pitkin ja kohta olivat samaiset joutsenet taas edessämme. Polvistuin alas maahan seurailemaan joutsenia ja näytti että ne rauhoittuivat hyvin paikoilleen ja uteliaisuuttaan jopa lähestyivät meitä. Samalla Soolo sai taas hyvän tauon, kun seurailimme lintuja pitkän aikaa.
Leiripaikalle tultua annoin koirille vähän ylimääräistä välipalaa ja virittelin itselle makkaranpaistotulet. Sääennuste oli luvannut illasta alkaen jatkuvaa vesisadetta, niin ajattelin siirtää leirini ennen sitä kanootin luokse.
Purin leirin ja pakkasin tavarat ja lähdin paluumatkalle. Ensin jyrkähkö nousu kurun pohjalle ja sitten poikkesinkin tuloreitiltä sen verran, että kaarroin maaston mukaisesti luoteeseen.
Näin vältin nousun tunturin päälle. Kiersin tunturin länsipuolelta ja sieltä suoraan Ison Pölkkyjärven itäpäähän.
Leiripaikalla pistin kodan välittömästi pystyyn ja tein päivällisen. Sekin tuli todistettua ettei sääennusteisiin voi luottaa. Ennusteen mukaan sade piti alkaa klo 19 mutta se alkoi vasta 19:04.
Illaksi ilma kuitenkin vielä hetkeksi kirkastui ja auringonlaskun aikohin syntyi hieno värileikki. Sateenkaaren pätkäkin näyttäytyi taivaalla ja jostain idän suunnalta kuului valtava ukkosen jyrinä.
Sade jatkui n. klo 21 ja sitä jatkuikin aamuun asti.
Sadekelillä vaelluskota tulee oikein oikeuksiinsa, siellä on hyvin tilaa vaeltajan ja tavaroiden lisäksi parille koiralle ja oikeastaan kolmasosa lattiatilasta jää vielä vapaasti käytettäväksi kaikkeen erilaiseen tekemiseen.

6.9.

Aamupalan jälkeen lähdin vielä yhdelle tutustumismatkalle sateesta huolimatta. Suunta ensin koilliseen ja vetelän suon eteläreunaa itää kohti Poikkipuolisen kotaa. Matkalla piti parikin kertaa ylittää Poikkipuoliselta Pieneen Pölkkyjärveen laskeva puro. Kota oli varsin huonossa kunnossa, sen avattava "hattu" oli lentänyt paikoiltaa ilmeisesti jo joitakin vuosia sitten, muutenkin laudoista tehty katto oli melkoisesti homeessa. Liiterissä oli kyllä hyvin puuta, mutta muuten vaikutti siltä, ettei Metsähallitus taida paikkaa enää muuten huoltaakaan. Ilma oli niin sumuinen, että en päässyt kunnolla näkemään Lehtotunturin länsipäätä, joka putoaa järvelle varsin jyrkkänä.








Palailin suunnilleen samaa reittiä takaisin leiripaikalle. Pakkailin tavarat ja lopuksi purin kodan ja siirsin tavarat kanoottiin.
Paluumatkalle vesisateessa, näytti melontakin onnistuvan sadeviitta päällä. Nyt meloskelin Ison Pölkkyjärven lounaisrantoja seuraillen. Siikajoen suulle johtavan lahden pohjukan ylitin ja suuntasin kohti Pölkkykoskea. Pitkälammen suunnaltakin kuului houkutteleva kosken kohina, mutta sen tarkastelun päätin jättää seuraavaan kertaan. Meloin aivan kosken juurelle ja tällä kertaa sen etelärannalle. Koirat hyppäsivät rannalle ja kävin katsomassa sieltä mahdollista vetoreittiä. Se olikin parempi vaihtoehto, siirsin tavaroita muutaman kymmenen metriä eteenpäin, vedin kanootin jyrkähkön törmän päälle ja siitä vähän matkaa eteenpäin ja loppumatkan sainkin vedettyä kanootin vettä pitkin Pienelle Välijärvelle. Sitten vielä melonta järven yli ja pätkä jokea auton luokse.
Lyhyt mutta hieno reissu tältä osin takana.

Tavarat kyytiin, kanootti auton katolle ja ajo takaisin mökille. Illalla vielä pieni melontaretki  mökkijärvellä ja seuraavan päivänä kotimatkalle.
Kotimatkalla vielä vierailu Korouomassa ja Auttikönkäällä. Auttikönkäällä olikin tehty isot remontit viime käyntini jälkeen. Tekijät olivat tekemässä paikanpäällä viimeistelytöitä. Oikeastaan koko pato oli rakennettu uudestaan, kulkutiet oli uusittu, jne...

Loppukommenttina reissusta voisi todeta vielä. Vaellus on tunnetta, luonnon tarkkailua, hiljaisuuden kuuntelemista, ajatusten lepoa, ei jatkuvaa suorittamista, rehkimistä ja väsyneenä olemista.

Alueesta taas toteaisin, että tämä oli vähän syvempi pintariipaisu alueelle, kuin mitä aikaisemmat päiväkäyntini tänne ovat olleet. Mutta ei varmasti viimeinen käynti, alue on todella miellyttävää vaellusmaastoa, hyvin rauhallista ja tutkittavaa alueella riittää vielä moneksi reissuksi.
Alue on erittäin hyvä vaihtoehto retkeilyyn, jos haluaa retkeillä alueella, missä ei juurikaan liiku muita ihmisiä.


 Mustarinnan tunturin ja Kierikkikairan hoito- ja käyttösuunnitelma 2014 - 2029

Täällä vielä edellä olevien kuvien lisäksi muitakin kuvia: Pikareissu Pohjois Posiolle

Omena ei kauas puusta putoa, matkakertomus osa 3

Tässä kopio matkakertomuksen loppuosasta, uskoisin että seuraaat terveiset kuulen sitten jo ilman nettiä.

Nyt "uidaankin" sitten syvissä vesissä

Tänään se sitten iski, mukavan päivän jälkeen hiljaisessa autossa, pimenevässä illassa, ensimmäisten tähtien tuikkeessa.

Ikävä.

Musertava ikävä ja syyllisyys. Liikaa aikaa ajatella, liikaa hiljaisuutta, niin että kuulee omat ajatuksensa. Sen miten toisilla tuntuu olevan kaikki ovet auki tulevaisuuden suunnitelmille, kun omassa nilkassa kilisevät kahleet. Sitovat, vapautta rajoittavat kahleet.

Millainen koiranomistaja on sellainen, joka kaiken uuden huumassa sulkee ajatuksistaan pois elämänsä keskipisteen, henkireiän ja rakkauden.

Olen ihmetellyt sitä miten helppo on ollut olla, kulkea paikasta toiseen. Olla liikenteessä aamusta iltaan, ilman sitoumuksia, velvollisuuksia, vastuuta. Niin vaivatonta, vapaata ja huoletonta.

Muiden suunnitelmat satuttavat salakavalasti, aiheuttavat huomaamattomia viiltoja sydämeen. Sitten kun tulen uudelleen, sitten kun muutan tänne...

Muut tietävät tulevansa, minä en tiedä tulenko enää koskaan.

On pelottavaa ajatella kuinka helppoa lähteminen loppujen lopuksi olikaan. Kun lähtiessäni suljin oven perässäni, koirat jäivät sinne.

On ollut päiviä jolloin koirat eivät ole käyneet mielessä, edes illalla nukkumaan menon yhteydessä.

Ihmiset joiden kanssa olen tekemisissä, eivät voi koskaan ymmärtää mitä koirat minulle merkitsevät, mitä ne antavat, millainen henkireikä ne minulle ovat. Sitä kuinka paljon helpompaa minun on olla eläinten, kuin ihmisten kanssa.

Täällä, etenkin maalla koira on vain koira, ei sen enempää tai vähempää.

Istuin pimeässä autossa kyynelten juostessa pitkin poskia, toivoin vain ettei kukaan huomaisi. Ettei kukaan kysyisi, mistä kyyneleet johtuvat.

Niin viattomista ajatuksista hiipi hiljainen syyllisyys. Mietin etten koskaan voisi tulla pidemmäksi aikaa tänne ilman koiria. Enkä taas voisi olettaa ihmisten ottavan minua avosylin vastaan koirieni kanssa.

Ajattelin kohtaamista koirien kanssa. Tiedän miten ne sekoavat, tai oletan niin. En tiedä kumpi satuttaa enemmän, se että näkee miten ne eivät pysy nahoissaan, vai se jos ne ottavatkin vastaan olkiaan kohotellen.

En tiedä sitäkään miten itse reagoin. Olenko vain tyyni, niin kuin pitäisi, niin kuin olisin ollut poissa vain muutaman tunnin. Vai menetänkö itsehillintäni täysin.

Yhden asian kuitenkin tiedän. Kukaan ei saa sitä nähdä, se on vain minun ja koirieni välinen asia, ei kenenkään muun. En ylipäätään voi sietää sitä ajatusta, että joku näkee minut heikkona, kyyneleet poskilla valuen. Minä itken yksin tai koirieni kanssa, muille se ei kuulu millään lailla.

Juttelin täällä yhtenä myöhäisenä iltana erään miehen kanssa. Kun hän kuuli ikäni, jonka jouduin ajokortista vieläpä todistamaan, hän kysyi miksi näkee minut täällä ensimmäistä kertaa vasta nyt. Kun kerroin syyn, hän katsoi minua pitkään ja kysyi sitten rakastanko minä koiriani liikaa, ja vastasi siihen itse sanoen, että taidat rakastaa. Voiko liikaa rakastaa? Tähän kysymykseen on helppo vastata niiden, joilla ei ole koiraa ja monen sellaisenkin jolla on koira. Voiko väärin rakastaa, siinäpä toinen kysymys.

Eivät koirat olleet ainoa syy kyynelille, edes yksin syyllisyys ei niihin riittänyt. Heikkona olemisen ohella inhoan seuraavaksi eniten jäähyväisiä. En tiedä mitä sanoa ihmisille, kun sanat eivät kuitenkaan riitä kertomaan tarpeeksi. En haluaisi itkeä. Vaikeinta on se, kun ei tiedä näkeekö toista enää tässä elämässä.

Tiesin, että jos en nyt lähde tänne, en lähde ikinä. Tuntuu pahalta ajatella, että voisin vaikka jäädäkin. Toisaalta jo tämän vajaan kolmen viikon aikana, etenkin tänä iltana olen huomannut kaipaavani kotiin.

Kaipaavani raitista ilmaa, maan ja kesän tuoksua sateen jälkeen. Suomalaista metsää, käen kukuntaa.
Suoraan kraanasta juotavaa puhdasta, hyvänmakuista vettä. Omaa aikaa ja tilaa ympärille, hiljaisuutta. Yöllisiä melonta retkiä koirien kanssa, kuutamouinteja yksin tähtitaivaan alla. 

Yksinäisyyttä, ei sydäntäsärkevää vaan luonnollista, sitä mitä tarvitsen elääkseeni, ollakseni parempi ihminen, pystyäkseni olemaan ihmisten kanssa.

Samaan aikaan tuntuu haikealta lähteä, jättää taakseen nämä ihmiset ja paikat. Kun lähden, osa minusta jää tänne. Tuntuu vaikealta jatkaa elämää siitä, mihin se jäi. Olla se ihminen, joka olin ennenkin. Mörökölli, yksinäinen susi. Ihminen joka tarvitsee tilaa hengittääkseen, rauhaa, hiljaisuutta ja vapauden.

Tiistaina ajelen aamusta aikaisin Helsinkiin, edellä kuultujen terveisten perusteella matkaajat ovat saaneet kokea jotain sellaista, joka on jäänyt loppuelämäksi lähtemättömästi mieleen. Mielenkiinnolla saan varmasti vielä pitkään kuunnella ja kuvien perusteella katsella reissuterveisiä.

Varmasti lisäilen jossain välissä vielä jonkin verran tännekin kuvia, kunhan ne saadaan reissun jälkeen ensin koottua edes jonkinmoiseen järjestykseen.

Matkakertomus osa 2

Eli tässä vielä vähän lisää matkakokemuksia.

22.7.

Iltanuotiolla istuskellessa pohdiskelimme kuka jaksaisi lähteä aamulla aikaisin, päivän valjetessa harmaakarhu jahtiin. Olin heti vapaaehtoinen ja niinpä meitä nousi neljä ihmistä aamulla viideltä suurten odotusten vallassa. Ihan virkeä olo ei ollut, väsytti melkoisesti, lyhyeksi jääneitä yöunia oli takana niin monet. Tuona yönä olin nukkunut vain viisi tuntia ja vesi kielellä katselin porisevaa kahvipannua kaasulevyn päällä, ei haitannut vaikka sain tietää että kyseessä oli edellisen illan kahvi jota vain lämmitettiin.

Sain tutustua kertakäyttöisen styroksikupin petollisuuteen. Kämmentä vasten kuppi ei tuntunut yhtään lämpimältä, menin totaaliseen lankaan ja hörppäsin ihan kunnolla. Onneksi en istunut vielä autossa, melkoisen pyrskäyksen sain aikaiseksi kun syljeskelin tulikuuman kahvin suustani pitkin pihamaata. Hyi, siinä paloi niin kieli kuin huuletkin.

Lähdimme mökin pihasta puoli kuuden aikoihin, sain varoituksen ettemme välttämättä näe karhuja ollenkaan ja tähtäilyn oli tarkoitus tapahtua kiikareiden ja kameran linssin läpi. Siitä huolimatta että mukana oli myöskin käsiase ja karhuspray, varmuuden vuoksi.

Ajelimme hiljaksiin ja teimme äkkipysähdyksen, kun havaitsemme karhun metsässä. Pettymyksen huokaus karkasi kaikkien huulilla kun karhu osoittautuikin mustaksi emolehmäksi ja vasikaksi. Pian tien vasemmalta puolelta osui kuitenkin silmiin saksanhirvi naaras, siinä vaiheessa kun auto oli peruuttanut takaisin ja kamera hollilla, oli elkki tiessään.

Täällä ajellessa on ihmeellisestä, että eläimiä ja elämää on kaikkialla ympärillä. Kotkia ja haukkoja liitelee taivaalla, tien pientareet ja metsän pohja vilisevät pieniä eläimiä, jonkin sortin pieniä myyriä ja ennen kaiken useampia erilaisia maaoravia. Oksistot, puut, puistot ja pihamaata vilisevät oravia, niitäkin on kahta tai kolmea erilaisia. Jäniksiä ja jäniksen poikasia näkyy myöskin kaikkialla.

Niin vuoristossa kuin preeriallakin, pienistä maalaiskylistä puhumattakaan, riittää hirvieläimiä joka mutkan taakse. Peuroja ja jonkin sortin antilooppeja näkyi kaikkialla vuoristossa. Saksanhirvien esiintymisalueille päästyämme, näkyi niitäkin paljon. Isoissa laumoissa joissa on kymmeniä ja kymmeniä eläimiä.

Tien oikealla puolella kaukana näkyi hirviä, niitä samanlaisia kuin Suomessakin. Kiikarit, mikä ihana keksintö.
Lähdimme nousemaan korkeammalle vuoristoon, peuroja näkyi molemmin puolin tietä, lähempää ja kauempaa. Saksanhirvi lauma laidunsi tyytyväisenä ylempänä rinteessä.

Liikuttavin näky oli yksinäinen bambi tien reunalla, pienoinen katseli meitä kauan viattomilla silmillään, kunnes honteloin jaloin hypähteli metsän suojiin. Peuran vasa, ensimmäinen jonka sain nähdä niin läheltä. Hetkeä myöhemmin näimme naaras peuran, jonka salaa mielessäni toivoin olevan tuon pienen bambin emo ja näiden vielä löytävän toisensa.

Oli mukavaa seurata eläinten touhuja kiikareilla. Pystyin katsomaan nuorta saksanhirvi urosta silmästä silmään. Nähdä miten se jähmettyneen tuijotti meitä, laskea sen silmäripset ja nähdä miten sen sieraimet värisisivät.

Lämmintä oli vain muutama aste, aamulla lähtöä odotellessani pystyin seuraamaan miten hengitys huurusi ilmassa. Auringolle on kuitenkin ihmeellinen voima, hyvin nopeasti se alkoi lämmittää.

Paluumatkalla pysähdyimme etsimään hirviä kohdasta, jossa olimme niitä aikaisemmin nähneet. Haeskelu tuotti tulosta, kolme sarvipäätä hyödynsi aikaansa parhaalla mahdollisella tavalla. Yksi kävi maahan pitkälle lepäämään, kaksi muuta keräsi energiaa nauttimalla maan antimia. Miehet halusivat lähemmäksi, ja niinpä lähdettiin hissun kissun hiippailemaan eteen päin.

Hirviä kiikaroidessani mietin, että olen tainnut saada uuden harrastuksen ja ei voi kuin toivoa, että Suomessakin näkisi metsän eläimiä yhtä paljon.

Moneen kertaan ole tainnut jo mainita, että vuorilla on yhä lunta vaikka eletään yli heinäkuun puolivälin. Muutamat miehet olivat käyneet näillä vuorilla ja metsissä toukokuussa, kun tie ensimmäisen kerran aukaistiin. Kinokset olivat yltäneet liki yli miesten päiden, niin uskomatonta.

Muut kyytiläiset muistelivat millä peltoaukealla tai metsän reunalla olivat karhuja nähneet. Meidän varhaisen sunnuntai aamun etsintä retkelle ei karhuja mahtunut. Vaan en tuntenut pettymystä, olin saanut nähdä niin paljon muita eläimiä. Edellisenä iltana murmeleitakin, vai mitä lie oravaa suurempia maaeläimiä.

Aamiaisen jälkeen, joka muuten jälkeen kerran oli erinomainen ja kävi varsin hyvin myös varhaisesta lounaasta, siivosimme majoitustilat, pakkasimme autot ja lähdimme jälleen liikenteeseen, suunta jälleen ylöspäin. Vuoren huippu ylsi jälleen yli 1000 jalan korkeuteen ja edessä oli 3 mailin kävelylenkki intiaanien pyhälle paikalle ja takaisin. Matkalla pysähdyin kuuntelemaan miten lehmien ammunta kantautui pitkin vuorten rinteitä laumalta toiselle ja kuului hyvin ylös asti. Ihmettelin mikä aiheutti moisen tiedoitustulvan, sillä tämän reissun aikana en ollut kuullut yhdenkään nautaeläimen ääntelyä biisoneiden mölinää lukuunottamatta.

Intiaanien pyhäpaikka oli kaunis, mielenkiintoinen ja melkoinen mysteeri tämän päivän ihmisille. Kuka tai miksi paikka rakennettiin, ei tiedetä tarkasti ja tieto vaihtelee eri lähteiden mukaan. Tiedemiesten mukaan vanhin paikalta löydetty esine on vain reilun kolmensadan vuoden takaa, intiaanit puolestaan kertovat että paikka olisi ollut jo valmiina ja olemassa jo kauan ennen kuin he alkoivat sitä käyttää, kolmisen sataa vuotta sitten.

Tiesittekö, etteivät intiaanit kävele koskaan (ympyrää) vasemmalle. Näin kertoi pyhällä paikalla vierailemassa ja rukoilemassa ollut intiaani. Minä en tiennyt sitä, enkä tiennyt sitäkään että vielä muutamia vuosia (tai vuosikymmeniä) sitten intiaanit eivät saanet julkisesti käydä rukoilemassa tai suorittamassa rituaalejaan omilla pyhistä paikoillaan. Laki kielsi sellaisen toiminnan.

Eniten tuossa paikassa minua kiehtoi sadat, ellei jopa tuhannet amuletit, korut ja nauhat jotka korostivat koko alueen kiertävä aitoja. Uskomattoman kauniita, tarkkoja pieniä yksityiskohtia, värikkäitä, yksivärisiä, luita, sulkia. Kaikki hiljalleen tuulen mukana heiluen. Tuntui samaan aikaan ihmeelliseltä ja toisaalta tungettelevalta seistä ja kuunnella miten intiaani lauloi ja "joikasi" omalla kielellään, katse kohotettuna kohti taivasta.

Matka jatkui takaisin päin, hetki aikaisemmin olin katsellut alhaalla avautuvaan laaksoon ja ihmetellyt sen laajuutta. Oli hämmentävää saada tietää, että tuohon laaksoon mahtuisi kaksi Sveitsiä. Olin kulkenut hetken jo syviin mietteisiin vaipuneena, kun minulta kysyttiin olinko mennessä kuullut sen lehmien mölinän. Olinhan minä ja kovasti ihmetellyt sitä, mikä sen aiheutti. Joku toinenkin kantoi kiikareilla mukanaan, se onnellinen oli nähnyt karhun alempana vuoren rinteillä. Ei siis ihme, että lehmien varoitusärjestelmä oli käynnistynyt ja tieto kulki laumalla toiselle. Olisin halunnut nähdä karhun, kolmannen tällä reissulla, mutta tällä kertaa kiikareista ei ollut apua. Näin vain miten ryhmä kerrallaan lehmät kerääntyvät yhteen ja lähtivät siirtymään eteen päin.

Ennen sivistyksen pariin paluuta lähdimme käymään vielä yhdellä vesiputouksella. Kukaan ei vain muistanut, miten pitkän laskeutumisen takana se olikaan. Paikka oli hätkähdyttävät upea, korkealta vuorilta valuvat vesimassat, jotka putosivat kuohuen alapuolella olevaan lampeen. Vuoren seinämässä mielenkiintoisen oloinen luola ja pieni ihana virtaus yhä alaspäin.

Jos olisin tiennyt mitä kovan työn takana vesiputouksen ihailu ja paluu takaisin ylös on, en olisi lähtenyt. Asioilla on kuitenkin aina kaksi puolta ja kannan varmasti tuonkin paikan muistoa sydämessäni pitkään. Siitä huolimatta että keuhkot haukkuvat vereslihalla happea, sydän yritti hakata itselleen reittiä ulos rinnastani ja hapeton veri kohosi korvissani saaden lihakset tärisemään holtittomasti.

Jo ensimmäisen jyrkän nousun jälkeen tunsin miten kurkkuun sattui ja sitä aristeli kuin se olisi hiekkakylvyn saanut. Jatkoin sisukkaasti matkaa tietäen, että jos nyt pysähdyn tulee liikkeelle lähteminen olemaan joka kerran vaikeampaa. Siispä pistin vain tasaiseen tahtiin tossua toisen eteen, kunnes huohotin ääneen, vähensin vaatetusta pysähtymättä sillä pelkäsin etten pysähtyminen jälkeen pysty enää jatkamaan. Lopulta juuri ennen huippua oli kuitenkin pakko seisahtui hetkeksi, en kuullut enää muuta kuin veren kohinan korvissani ja sen miten sydän löi epätoivoisen kerta toisensa jälkeen. Pelkäsin saavani sydänkohtauksen. Pienen hengähdystauon jälkeen kävelin viimeiset kymmenet metrit ylös ja jatkoin kävelyä vielä kunnes alkoi tuntua ihan hyvältä, sydän ja keuhkot rauhoittuvat, hengitys tasaantui ja lihakset tuntuivat olevan maitohapoista vapaat.

En ole koskaan elämäni aikana ollut yhdenkään urheilusuorituksen jälkeen niin loppu, että olisin voinut kaatua kuolleena maahan. Tuon viidensadan metrin laskeutumisen ja toisaalta sitten monta kertaa pahemman nousun jälkeen tunsin totisesti antaneen kaikkeni ja vielä vähän enemmän.

Sellaista se on kun omaa kahmalo kaupalla suomalaista sisua, typeryyttä ja periksi antamattomuutta. Näin jälkeen päin miettien kokemus oli ihan huikea, ihmeellistä miten vain 500 metrin aikana ihminen ihminen voi saada ajettua itsensä niin loppuun, kun painaa menemään kehon viestejä, toiveita ja hätähuutoja kuuntelematta.

Maanantai aamuna nousimme paikallista aikaa kuudelta ja 6.40 starttasimme kohti "kotia". Istumalihasten muistissa tuska ja omassa mielessä tieto, että ajoaikaa olisi kyseiselle päivälle varattu arviolta 11 12 tuntia ja kilometrejä 1280.

Muutaman tunnin päästä pysähdyttiin kahvitauolla Mc Donalsiin. Kahvin siaan tilasin itse mieluummin ison mansikka pirtelön. Olen syönyt Suomessa monesti mäkin pirtelöitä, mutta en koskaan sellaista jonka päällä olisi kermavaahtoa ja kaiken kruunaisi kirsikka. Tosi kruunaamisesta voidaan olla montaa mieltä, kirsikka ihan menetteli, pirtelö itsessään oli kyllä erinomaisen hyvää.

Alkumatkasta ajattelin ollutta, mennyttä ja tulevaa. Saatoinpa ehkäpä vähän haaveillakin. Sitä mitä ajattelin, en taida paljastaa. Ajattelu tapahtui silmät kiinni, aurinkolasit silmillä. Niin paljon oli tullut nähtyä, että silmät tarvitsivat lepoa säästääkseen ylirasittumiselta. Vääjäämätön tapahtui ja neljän tunnin yöunen jälkeen nukahdin armolliseen uneen auton kulkiessa tasaisesti eteen päin.

Edellisenä iltana olimme laskeutunut alas viimeisten vuorten rinteitä pitkin kiemurtelevia teitä pitkin laajalle tasangolle. Olo oli haikea, toisaalta ehkä helpottunutkin. Takana päin olivat elämäni järisyttävimmät kokemukset, sydäntä särkevän kauniit maisemat, kymmenet paikat joissa sydän ja sielu lepäsivät.

Kotimatkalla torkahdusten välissä katselin ympärilleni laajana leviävää preeriaa, laiduntavaa karjaa, hevosia, liikennettä. Tiesin, että täällä voisin elää, olla onnellinen ja unelmoida, kaikkea sitä mitä kotonakin. On vaikeaa verrata kahta maata keskenään, joista toista on rakastanut ja arvostanut koko elämänsä ajan, toiseen vasta ihastunut ja rakastunut. Niin paljon hyvää ja uskomattoman kaunista on niissä molemmissa, eikä kummankaan nurjan kurjia puolia voi kuitenkaan unohtaa.
Täällä on kaikki niin uutta ja ihmeellistä, kotona tuttua ja turvallista.

Auton ikkunasta liikennettä seuratessa ni suorastaan hätkähdin ja kaivoin saman tien kynän ja paperia esiin. Ohi vilahtaneen ajoneuvon synnyttämä ärsykkeen seurauksena syntyi seuraava lyhyt tekstin pätkä.

Olen melkein unohtanut kertoa yhden minua ihmetyttäneen asian liikenteestä. Kun perheet lähtevät tien päälle valtavilla asuntoautoillaan ja suuntaavat vuorille, on kapeilla vuoristoteillä näppärämpää liikkua pienemmillä autoilla. Polttoaine kuluja säästyy huomattavasti, kun ottaa pienen auton hinaukseen asuntoauton taakse. Sehän olisi kuitenkin kovin ikävää jos joku joutuisi yksinään, valppaana istumaan hinattavan auton kyydissä. Siispä sen sijaan autot kytketään asuntoauton perään kiinni, jollain tavoin saman kaltaisesti kuin peräkärryt meillä Suomessa. Pienempi auto rullaa mukavasti perässä ja elämä on helpompaa vuoristossa kun jättää ison asuntoauton leirintäalueelle ja seikkailee pienemmän auton kanssa. Tottahan se on, ainakin jos harrastaa yhtä paljon u-käännöksiä kuin me tällä reissulla.

Jokainen on varmasti Suomessa nähnyt miten asuntoauton takatelineellä kuljetetaan kätevästi pyöriä. No täälläpäin niillä näyttää kulkevan yhtä kätevästi myös skootterit.

Henkilöautojen peräkoukkuihin saa puolestaan kätevästi kiinni isot telineet, joilla kulkee mukana kätevästi niin polttopuut, kuin isot kylmälaukutkin. Ja ne ovat oikeasti isoja, kylmälaukut siis.

Täällä on hätkähdyttänyt moni asia, mutta hätkähdyksen lisäksi pientä naurun tyrskettä väsyneissä matkalaisissa aiheutti moottoripyöräilijä, joka kuljetti mukanaan, moottoripyörän kyydissä polkupyörää. Naureskellen pohdiskelimme sitä, että onnistuukohan sama myös toisin päin. Niin että pyöräillessä moottoripyörä kulkee näppärästi polkupyörän takahällärillä. Mene ja tiedä, täällä kun kaikki tuntuu olevan mahdollista.

Lopulta iltasella takana oli 184 tuntia kestänyt reissu Lännellä. Kilometrejä ei kertynyt ihan mahdottomasti, jonkin verran nyt kuitenkin, kaikkialle kun on joko pitkä tai tosi pitkä matka. 4880 km tuntui kuitenkin istumalihaksissa ihan siedettävältä, pidempien pätkien jälkeen ylösnouseminen sen sijaan tuotti välillä pieniä vaikeuksia ja olo oli kuin puusta veistelyllä, ei kovin ollenkaan.

Jokaisella reissulla täytyy olla kunnon loppuhuipentuma. Niin oli tällä meidänkin reissulla. Että ihmisen pitääkin olla 26 ja lähteä valtameren taakse asti, ennen kuin pääsee elämänsä ensimmäiseen autopesuun. Ja millaiseen pesuun, sieltä löytyi ledivalot ja kaikki, värillistä saippuaakin. Ai että, täällä voisin ihan omaksi ilokseni käydä autopesulassa vaikka joka päivä. Saisipa käytettyä pihistellyt rahat edes johonkin joka ei aina olisi niin kovin järkevää.

Saapa nähdä, liekö tämä matkakertomuksen viimeinen osa. Niin suuren vaikutuksen tämä maa on minuun tehnyt, ettei jäljellä taida olla enää yhtään sanoja, ei mitään sanottavaa.

Eli minä jään odottelemaan mahdollisia täydennyksiä reissaajalta.  Valokuvia lisäilen kertomukseen varmaan sen jälkeen kun kuvat kulkeutuvat tänne Suomen puolelle.