Matkakertomus osa 2

Eli tässä vielä vähän lisää matkakokemuksia.

22.7.

Iltanuotiolla istuskellessa pohdiskelimme kuka jaksaisi lähteä aamulla aikaisin, päivän valjetessa harmaakarhu jahtiin. Olin heti vapaaehtoinen ja niinpä meitä nousi neljä ihmistä aamulla viideltä suurten odotusten vallassa. Ihan virkeä olo ei ollut, väsytti melkoisesti, lyhyeksi jääneitä yöunia oli takana niin monet. Tuona yönä olin nukkunut vain viisi tuntia ja vesi kielellä katselin porisevaa kahvipannua kaasulevyn päällä, ei haitannut vaikka sain tietää että kyseessä oli edellisen illan kahvi jota vain lämmitettiin.

Sain tutustua kertakäyttöisen styroksikupin petollisuuteen. Kämmentä vasten kuppi ei tuntunut yhtään lämpimältä, menin totaaliseen lankaan ja hörppäsin ihan kunnolla. Onneksi en istunut vielä autossa, melkoisen pyrskäyksen sain aikaiseksi kun syljeskelin tulikuuman kahvin suustani pitkin pihamaata. Hyi, siinä paloi niin kieli kuin huuletkin.

Lähdimme mökin pihasta puoli kuuden aikoihin, sain varoituksen ettemme välttämättä näe karhuja ollenkaan ja tähtäilyn oli tarkoitus tapahtua kiikareiden ja kameran linssin läpi. Siitä huolimatta että mukana oli myöskin käsiase ja karhuspray, varmuuden vuoksi.

Ajelimme hiljaksiin ja teimme äkkipysähdyksen, kun havaitsemme karhun metsässä. Pettymyksen huokaus karkasi kaikkien huulilla kun karhu osoittautuikin mustaksi emolehmäksi ja vasikaksi. Pian tien vasemmalta puolelta osui kuitenkin silmiin saksanhirvi naaras, siinä vaiheessa kun auto oli peruuttanut takaisin ja kamera hollilla, oli elkki tiessään.

Täällä ajellessa on ihmeellisestä, että eläimiä ja elämää on kaikkialla ympärillä. Kotkia ja haukkoja liitelee taivaalla, tien pientareet ja metsän pohja vilisevät pieniä eläimiä, jonkin sortin pieniä myyriä ja ennen kaiken useampia erilaisia maaoravia. Oksistot, puut, puistot ja pihamaata vilisevät oravia, niitäkin on kahta tai kolmea erilaisia. Jäniksiä ja jäniksen poikasia näkyy myöskin kaikkialla.

Niin vuoristossa kuin preeriallakin, pienistä maalaiskylistä puhumattakaan, riittää hirvieläimiä joka mutkan taakse. Peuroja ja jonkin sortin antilooppeja näkyi kaikkialla vuoristossa. Saksanhirvien esiintymisalueille päästyämme, näkyi niitäkin paljon. Isoissa laumoissa joissa on kymmeniä ja kymmeniä eläimiä.

Tien oikealla puolella kaukana näkyi hirviä, niitä samanlaisia kuin Suomessakin. Kiikarit, mikä ihana keksintö.
Lähdimme nousemaan korkeammalle vuoristoon, peuroja näkyi molemmin puolin tietä, lähempää ja kauempaa. Saksanhirvi lauma laidunsi tyytyväisenä ylempänä rinteessä.

Liikuttavin näky oli yksinäinen bambi tien reunalla, pienoinen katseli meitä kauan viattomilla silmillään, kunnes honteloin jaloin hypähteli metsän suojiin. Peuran vasa, ensimmäinen jonka sain nähdä niin läheltä. Hetkeä myöhemmin näimme naaras peuran, jonka salaa mielessäni toivoin olevan tuon pienen bambin emo ja näiden vielä löytävän toisensa.

Oli mukavaa seurata eläinten touhuja kiikareilla. Pystyin katsomaan nuorta saksanhirvi urosta silmästä silmään. Nähdä miten se jähmettyneen tuijotti meitä, laskea sen silmäripset ja nähdä miten sen sieraimet värisisivät.

Lämmintä oli vain muutama aste, aamulla lähtöä odotellessani pystyin seuraamaan miten hengitys huurusi ilmassa. Auringolle on kuitenkin ihmeellinen voima, hyvin nopeasti se alkoi lämmittää.

Paluumatkalla pysähdyimme etsimään hirviä kohdasta, jossa olimme niitä aikaisemmin nähneet. Haeskelu tuotti tulosta, kolme sarvipäätä hyödynsi aikaansa parhaalla mahdollisella tavalla. Yksi kävi maahan pitkälle lepäämään, kaksi muuta keräsi energiaa nauttimalla maan antimia. Miehet halusivat lähemmäksi, ja niinpä lähdettiin hissun kissun hiippailemaan eteen päin.

Hirviä kiikaroidessani mietin, että olen tainnut saada uuden harrastuksen ja ei voi kuin toivoa, että Suomessakin näkisi metsän eläimiä yhtä paljon.

Moneen kertaan ole tainnut jo mainita, että vuorilla on yhä lunta vaikka eletään yli heinäkuun puolivälin. Muutamat miehet olivat käyneet näillä vuorilla ja metsissä toukokuussa, kun tie ensimmäisen kerran aukaistiin. Kinokset olivat yltäneet liki yli miesten päiden, niin uskomatonta.

Muut kyytiläiset muistelivat millä peltoaukealla tai metsän reunalla olivat karhuja nähneet. Meidän varhaisen sunnuntai aamun etsintä retkelle ei karhuja mahtunut. Vaan en tuntenut pettymystä, olin saanut nähdä niin paljon muita eläimiä. Edellisenä iltana murmeleitakin, vai mitä lie oravaa suurempia maaeläimiä.

Aamiaisen jälkeen, joka muuten jälkeen kerran oli erinomainen ja kävi varsin hyvin myös varhaisesta lounaasta, siivosimme majoitustilat, pakkasimme autot ja lähdimme jälleen liikenteeseen, suunta jälleen ylöspäin. Vuoren huippu ylsi jälleen yli 1000 jalan korkeuteen ja edessä oli 3 mailin kävelylenkki intiaanien pyhälle paikalle ja takaisin. Matkalla pysähdyin kuuntelemaan miten lehmien ammunta kantautui pitkin vuorten rinteitä laumalta toiselle ja kuului hyvin ylös asti. Ihmettelin mikä aiheutti moisen tiedoitustulvan, sillä tämän reissun aikana en ollut kuullut yhdenkään nautaeläimen ääntelyä biisoneiden mölinää lukuunottamatta.

Intiaanien pyhäpaikka oli kaunis, mielenkiintoinen ja melkoinen mysteeri tämän päivän ihmisille. Kuka tai miksi paikka rakennettiin, ei tiedetä tarkasti ja tieto vaihtelee eri lähteiden mukaan. Tiedemiesten mukaan vanhin paikalta löydetty esine on vain reilun kolmensadan vuoden takaa, intiaanit puolestaan kertovat että paikka olisi ollut jo valmiina ja olemassa jo kauan ennen kuin he alkoivat sitä käyttää, kolmisen sataa vuotta sitten.

Tiesittekö, etteivät intiaanit kävele koskaan (ympyrää) vasemmalle. Näin kertoi pyhällä paikalla vierailemassa ja rukoilemassa ollut intiaani. Minä en tiennyt sitä, enkä tiennyt sitäkään että vielä muutamia vuosia (tai vuosikymmeniä) sitten intiaanit eivät saanet julkisesti käydä rukoilemassa tai suorittamassa rituaalejaan omilla pyhistä paikoillaan. Laki kielsi sellaisen toiminnan.

Eniten tuossa paikassa minua kiehtoi sadat, ellei jopa tuhannet amuletit, korut ja nauhat jotka korostivat koko alueen kiertävä aitoja. Uskomattoman kauniita, tarkkoja pieniä yksityiskohtia, värikkäitä, yksivärisiä, luita, sulkia. Kaikki hiljalleen tuulen mukana heiluen. Tuntui samaan aikaan ihmeelliseltä ja toisaalta tungettelevalta seistä ja kuunnella miten intiaani lauloi ja "joikasi" omalla kielellään, katse kohotettuna kohti taivasta.

Matka jatkui takaisin päin, hetki aikaisemmin olin katsellut alhaalla avautuvaan laaksoon ja ihmetellyt sen laajuutta. Oli hämmentävää saada tietää, että tuohon laaksoon mahtuisi kaksi Sveitsiä. Olin kulkenut hetken jo syviin mietteisiin vaipuneena, kun minulta kysyttiin olinko mennessä kuullut sen lehmien mölinän. Olinhan minä ja kovasti ihmetellyt sitä, mikä sen aiheutti. Joku toinenkin kantoi kiikareilla mukanaan, se onnellinen oli nähnyt karhun alempana vuoren rinteillä. Ei siis ihme, että lehmien varoitusärjestelmä oli käynnistynyt ja tieto kulki laumalla toiselle. Olisin halunnut nähdä karhun, kolmannen tällä reissulla, mutta tällä kertaa kiikareista ei ollut apua. Näin vain miten ryhmä kerrallaan lehmät kerääntyvät yhteen ja lähtivät siirtymään eteen päin.

Ennen sivistyksen pariin paluuta lähdimme käymään vielä yhdellä vesiputouksella. Kukaan ei vain muistanut, miten pitkän laskeutumisen takana se olikaan. Paikka oli hätkähdyttävät upea, korkealta vuorilta valuvat vesimassat, jotka putosivat kuohuen alapuolella olevaan lampeen. Vuoren seinämässä mielenkiintoisen oloinen luola ja pieni ihana virtaus yhä alaspäin.

Jos olisin tiennyt mitä kovan työn takana vesiputouksen ihailu ja paluu takaisin ylös on, en olisi lähtenyt. Asioilla on kuitenkin aina kaksi puolta ja kannan varmasti tuonkin paikan muistoa sydämessäni pitkään. Siitä huolimatta että keuhkot haukkuvat vereslihalla happea, sydän yritti hakata itselleen reittiä ulos rinnastani ja hapeton veri kohosi korvissani saaden lihakset tärisemään holtittomasti.

Jo ensimmäisen jyrkän nousun jälkeen tunsin miten kurkkuun sattui ja sitä aristeli kuin se olisi hiekkakylvyn saanut. Jatkoin sisukkaasti matkaa tietäen, että jos nyt pysähdyn tulee liikkeelle lähteminen olemaan joka kerran vaikeampaa. Siispä pistin vain tasaiseen tahtiin tossua toisen eteen, kunnes huohotin ääneen, vähensin vaatetusta pysähtymättä sillä pelkäsin etten pysähtyminen jälkeen pysty enää jatkamaan. Lopulta juuri ennen huippua oli kuitenkin pakko seisahtui hetkeksi, en kuullut enää muuta kuin veren kohinan korvissani ja sen miten sydän löi epätoivoisen kerta toisensa jälkeen. Pelkäsin saavani sydänkohtauksen. Pienen hengähdystauon jälkeen kävelin viimeiset kymmenet metrit ylös ja jatkoin kävelyä vielä kunnes alkoi tuntua ihan hyvältä, sydän ja keuhkot rauhoittuvat, hengitys tasaantui ja lihakset tuntuivat olevan maitohapoista vapaat.

En ole koskaan elämäni aikana ollut yhdenkään urheilusuorituksen jälkeen niin loppu, että olisin voinut kaatua kuolleena maahan. Tuon viidensadan metrin laskeutumisen ja toisaalta sitten monta kertaa pahemman nousun jälkeen tunsin totisesti antaneen kaikkeni ja vielä vähän enemmän.

Sellaista se on kun omaa kahmalo kaupalla suomalaista sisua, typeryyttä ja periksi antamattomuutta. Näin jälkeen päin miettien kokemus oli ihan huikea, ihmeellistä miten vain 500 metrin aikana ihminen ihminen voi saada ajettua itsensä niin loppuun, kun painaa menemään kehon viestejä, toiveita ja hätähuutoja kuuntelematta.

Maanantai aamuna nousimme paikallista aikaa kuudelta ja 6.40 starttasimme kohti "kotia". Istumalihasten muistissa tuska ja omassa mielessä tieto, että ajoaikaa olisi kyseiselle päivälle varattu arviolta 11 12 tuntia ja kilometrejä 1280.

Muutaman tunnin päästä pysähdyttiin kahvitauolla Mc Donalsiin. Kahvin siaan tilasin itse mieluummin ison mansikka pirtelön. Olen syönyt Suomessa monesti mäkin pirtelöitä, mutta en koskaan sellaista jonka päällä olisi kermavaahtoa ja kaiken kruunaisi kirsikka. Tosi kruunaamisesta voidaan olla montaa mieltä, kirsikka ihan menetteli, pirtelö itsessään oli kyllä erinomaisen hyvää.

Alkumatkasta ajattelin ollutta, mennyttä ja tulevaa. Saatoinpa ehkäpä vähän haaveillakin. Sitä mitä ajattelin, en taida paljastaa. Ajattelu tapahtui silmät kiinni, aurinkolasit silmillä. Niin paljon oli tullut nähtyä, että silmät tarvitsivat lepoa säästääkseen ylirasittumiselta. Vääjäämätön tapahtui ja neljän tunnin yöunen jälkeen nukahdin armolliseen uneen auton kulkiessa tasaisesti eteen päin.

Edellisenä iltana olimme laskeutunut alas viimeisten vuorten rinteitä pitkin kiemurtelevia teitä pitkin laajalle tasangolle. Olo oli haikea, toisaalta ehkä helpottunutkin. Takana päin olivat elämäni järisyttävimmät kokemukset, sydäntä särkevän kauniit maisemat, kymmenet paikat joissa sydän ja sielu lepäsivät.

Kotimatkalla torkahdusten välissä katselin ympärilleni laajana leviävää preeriaa, laiduntavaa karjaa, hevosia, liikennettä. Tiesin, että täällä voisin elää, olla onnellinen ja unelmoida, kaikkea sitä mitä kotonakin. On vaikeaa verrata kahta maata keskenään, joista toista on rakastanut ja arvostanut koko elämänsä ajan, toiseen vasta ihastunut ja rakastunut. Niin paljon hyvää ja uskomattoman kaunista on niissä molemmissa, eikä kummankaan nurjan kurjia puolia voi kuitenkaan unohtaa.
Täällä on kaikki niin uutta ja ihmeellistä, kotona tuttua ja turvallista.

Auton ikkunasta liikennettä seuratessa ni suorastaan hätkähdin ja kaivoin saman tien kynän ja paperia esiin. Ohi vilahtaneen ajoneuvon synnyttämä ärsykkeen seurauksena syntyi seuraava lyhyt tekstin pätkä.

Olen melkein unohtanut kertoa yhden minua ihmetyttäneen asian liikenteestä. Kun perheet lähtevät tien päälle valtavilla asuntoautoillaan ja suuntaavat vuorille, on kapeilla vuoristoteillä näppärämpää liikkua pienemmillä autoilla. Polttoaine kuluja säästyy huomattavasti, kun ottaa pienen auton hinaukseen asuntoauton taakse. Sehän olisi kuitenkin kovin ikävää jos joku joutuisi yksinään, valppaana istumaan hinattavan auton kyydissä. Siispä sen sijaan autot kytketään asuntoauton perään kiinni, jollain tavoin saman kaltaisesti kuin peräkärryt meillä Suomessa. Pienempi auto rullaa mukavasti perässä ja elämä on helpompaa vuoristossa kun jättää ison asuntoauton leirintäalueelle ja seikkailee pienemmän auton kanssa. Tottahan se on, ainakin jos harrastaa yhtä paljon u-käännöksiä kuin me tällä reissulla.

Jokainen on varmasti Suomessa nähnyt miten asuntoauton takatelineellä kuljetetaan kätevästi pyöriä. No täälläpäin niillä näyttää kulkevan yhtä kätevästi myös skootterit.

Henkilöautojen peräkoukkuihin saa puolestaan kätevästi kiinni isot telineet, joilla kulkee mukana kätevästi niin polttopuut, kuin isot kylmälaukutkin. Ja ne ovat oikeasti isoja, kylmälaukut siis.

Täällä on hätkähdyttänyt moni asia, mutta hätkähdyksen lisäksi pientä naurun tyrskettä väsyneissä matkalaisissa aiheutti moottoripyöräilijä, joka kuljetti mukanaan, moottoripyörän kyydissä polkupyörää. Naureskellen pohdiskelimme sitä, että onnistuukohan sama myös toisin päin. Niin että pyöräillessä moottoripyörä kulkee näppärästi polkupyörän takahällärillä. Mene ja tiedä, täällä kun kaikki tuntuu olevan mahdollista.

Lopulta iltasella takana oli 184 tuntia kestänyt reissu Lännellä. Kilometrejä ei kertynyt ihan mahdottomasti, jonkin verran nyt kuitenkin, kaikkialle kun on joko pitkä tai tosi pitkä matka. 4880 km tuntui kuitenkin istumalihaksissa ihan siedettävältä, pidempien pätkien jälkeen ylösnouseminen sen sijaan tuotti välillä pieniä vaikeuksia ja olo oli kuin puusta veistelyllä, ei kovin ollenkaan.

Jokaisella reissulla täytyy olla kunnon loppuhuipentuma. Niin oli tällä meidänkin reissulla. Että ihmisen pitääkin olla 26 ja lähteä valtameren taakse asti, ennen kuin pääsee elämänsä ensimmäiseen autopesuun. Ja millaiseen pesuun, sieltä löytyi ledivalot ja kaikki, värillistä saippuaakin. Ai että, täällä voisin ihan omaksi ilokseni käydä autopesulassa vaikka joka päivä. Saisipa käytettyä pihistellyt rahat edes johonkin joka ei aina olisi niin kovin järkevää.

Saapa nähdä, liekö tämä matkakertomuksen viimeinen osa. Niin suuren vaikutuksen tämä maa on minuun tehnyt, ettei jäljellä taida olla enää yhtään sanoja, ei mitään sanottavaa.

Eli minä jään odottelemaan mahdollisia täydennyksiä reissaajalta.  Valokuvia lisäilen kertomukseen varmaan sen jälkeen kun kuvat kulkeutuvat tänne Suomen puolelle.