lauantai 25. heinäkuuta 2015

Omena ei kauas puusta putoa, matkakertomus osa 3

Tässä kopio matkakertomuksen loppuosasta, uskoisin että seuraaat terveiset kuulen sitten jo ilman nettiä.
Nyt "uidaankin" sitten syvissä vesissä


Tänään se sitten iski, mukavan päivän jälkeen hiljaisessa autossa, pimenevässä illassa, ensimmäisten tähtien tuikkeessa.
Ikävä.
Musertava ikävä ja syyllisyys. Liikaa aikaa ajatella, liikaa hiljaisuutta, niin että kuulee omat ajatuksensa. Sen miten toisilla tuntuu olevan kaikki ovet auki tulevaisuuden suunnitelmille, kun omassa nilkassa kilisevät kahleet. Sitovat, vapautta rajoittavat kahleet.

Millainen koiranomistaja on sellainen, joka kaiken uuden huumassa sulkee ajatuksistaan pois elämänsä keskipisteen, henkireiän ja rakkauden.
Olen ihmetellyt sitä miten helppo on ollut olla, kulkea paikasta toiseen. Olla liikenteessä aamusta iltaan, ilman sitoumuksia, velvollisuuksia, vastuuta. Niin vaivatonta, vapaata ja huoletonta.
Muiden suunnitelmat satuttavat salakavalasti, aiheuttavat huomaamattomia viiltoja sydämeen. Sitten kun tulen uudelleen, sitten kun muutan tänne...
Muut tietävät tulevansa, minä en tiedä tulenko enää koskaan.
On pelottavaa ajatella kuinka helppoa lähteminen loppujen lopuksi olikaan. Kun lähtiessäni suljin oven perässäni, koirat jäivät sinne.
On ollut päiviä jolloin koirat eivät ole käyneet mielessä, edes illalla nukkumaan menon yhteydessä.
Ihmiset joiden kanssa olen tekemisissä, eivät voi koskaan ymmärtää mitä koirat minulle merkitsevät, mitä ne antavat, millainen henkireikä ne minulle ovat. Sitä kuinka paljon helpompaa minun on olla eläinten, kuin ihmisten kanssa.
Täällä, etenkin maalla koira on vain koira, ei sen enempää tai vähempää.

Istuin pimeässä autossa kyynelten juostessa pitkin poskia, toivoin vain ettei kukaan huomaisi. Ettei kukaan kysyisi, mistä kyyneleet johtuvat.
Niin viattomista ajatuksista hiipi hiljainen syyllisyys. Mietin etten koskaan voisi tulla pidemmäksi aikaa tänne ilman koiria. Enkä taas voisi olettaa ihmisten ottavan minua avosylin vastaan koirieni kanssa.
Ajattelin kohtaamista koirien kanssa. Tiedän miten ne sekoavat, tai oletan niin. En tiedä kumpi satuttaa enemmän, se että näkee miten ne eivät pysy nahoissaan, vai se jos ne ottavatkin vastaan olkiaan kohotellen.
En tiedä sitäkään miten itse reagoin. Olenko vain tyyni, niin kuin pitäisi, niin kuin olisin ollut poissa vain muutaman tunnin. Vai menetänkö itsehillintäni täysin.
Yhden asian kuitenkin tiedän. Kukaan ei saa sitä nähdä, se on vain minun ja koirieni välinen asia, ei kenenkään muun. En ylipäätään voi sietää sitä ajatusta, että joku näkee minut heikkona, kyyneleet poskilla valuen. Minä itken yksin tai koirieni kanssa, muille se ei kuulu millään lailla.

Juttelin täällä yhtenä myöhäisenä iltana erään miehen kanssa. Kun hän kuuli ikäni, jonka jouduin ajokortista vieläpä todistamaan, hän kysyi miksi näkee minut täällä ensimmäistä kertaa vasta nyt. Kun kerroin syyn, hän katsoi minua pitkään ja kysyi sitten rakastanko minä koiriani liikaa, ja vastasi siihen itse sanoen, että taidat rakastaa. Voiko liikaa rakastaa? Tähän kysymykseen on helppo vastata niiden, joilla ei ole koiraa ja monen sellaisenkin jolla on koira. Voiko väärin rakastaa, siinäpä toinen kysymys.

Eivät koirat olleet ainoa syy kyynelille, edes yksin syyllisyys ei niihin riittänyt. Heikkona olemisen ohella inhoan seuraavaksi eniten jäähyväisiä. En tiedä mitä sanoa ihmisille, kun sanat eivät kuitenkaan riitä kertomaan tarpeeksi. En haluaisi itkeä. Vaikeinta on se, kun ei tiedä näkeekö toista enää tässä elämässä.

Tiesin, että jos en nyt lähde tänne, en lähde ikinä. Tuntuu pahalta ajatella, että voisin vaikka jäädäkin. Toisaalta jo tämän vajaan kolmen viikon aikana, etenkin tänä iltana olen huomannut kaipaavani kotiin.

Kaipaavani raitista ilmaa, maan ja kesän tuoksua sateen jälkeen. Suomalaista metsää, käen kukuntaa.
Suoraan kraanasta juotavaa puhdasta, hyvänmakuista vettä. Omaa aikaa ja tilaa ympärille, hiljaisuutta. Yöllisiä melonta retkiä koirien kanssa, kuutamouinteja yksin tähtitaivaan alla. 
Yksinäisyyttä, ei sydäntäsärkevää vaan luonnollista, sitä mitä tarvitsen elääkseeni, ollakseni parempi ihminen, pystyäkseni olemaan ihmisten kanssa.
Samaan aikaan tuntuu haikealta lähteä, jättää taakseen nämä ihmiset ja paikat. Kun lähden, osa minusta jää tänne. Tuntuu vaikealta jatkaa elämää siitä, mihin se jäi. Olla se ihminen, joka olin ennenkin. Mörökölli, yksinäinen susi. Ihminen joka tarvitsee tilaa hengittääkseen, rauhaa, hiljaisuutta ja vapauden.



Tiistaina ajelen aamusta aikaisin Helsinkiin, edellä kuultujen terveisten perusteella matkaajat ovat saaneet kokea jotain sellaista, joka on jäänyt loppuelämäksi lähtemättömästi mieleen. Mielenkiinnolla saan varmasti vielä pitkään kuunnella ja kuvien perusteella katsella reissuterveisiä.

Varmasti lisäilen jossain välissä vielä jonkin verran tännekin kuvia, kunhan ne saadaan reissun jälkeen ensin koottua edes jonkinmoiseen järjestykseen.


keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Matkakertomus osa 2

Eli tässä vielä vähän lisää matkakokemuksia.

22.7.

Iltanuotiolla istuskellessa pohdiskelimme kuka jaksaisi lähteä aamulla aikaisin, päivän valjetessa harmaakarhu jahtiin. Olin heti vapaaehtoinen ja niinpä meitä nousi neljä ihmistä aamulla viideltä suurten odotusten vallassa. Ihan virkeä olo ei ollut, väsytti melkoisesti, lyhyeksi jääneitä yöunia oli takana niin monet. Tuona yönä olin nukkunut vain viisi tuntia ja vesi kielellä katselin porisevaa kahvipannua kaasulevyn päällä, ei haitannut vaikka sain tietää että kyseessä oli edellisen illan kahvi jota vain lämmitettiin.
Sain tutustua kertakäyttöisen styroksikupin petollisuuteen. Kämmentä vasten kuppi ei tuntunut yhtään lämpimältä, menin totaaliseen lankaan ja hörppäsin ihan kunnolla. Onneksi en istunut vielä autossa, melkoisen pyrskäyksen sain aikaiseksi kun syljeskelin tulikuuman kahvin suustani pitkin pihamaata. Hyi, siinä paloi niin kieli kuin huuletkin.
Lähdimme mökin pihasta puoli kuuden aikoihin, sain varoituksen ettemme välttämättä näe karhuja ollenkaan ja tähtäilyn oli tarkoitus tapahtua kiikareiden ja kameran linssin läpi. Siitä huolimatta että mukana oli myöskin käsiase ja karhuspray, varmuuden vuoksi.
Ajelimme hiljaksiin ja teimme äkkipysähdyksen, kun havaitsemme karhun metsässä. Pettymyksen huokaus karkasi kaikkien huulilla kun karhu osoittautuikin mustaksi emolehmäksi ja vasikaksi. Pian tien vasemmalta puolelta osui kuitenkin silmiin saksanhirvi naaras, siinä vaiheessa kun auto oli peruuttanut takaisin ja kamera hollilla, oli elkki tiessään.
Täällä ajellessa on ihmeellisestä, että eläimiä ja elämää on kaikkialla ympärillä. Kotkia ja haukkoja liitelee taivaalla, tien pientareet ja metsän pohja vilisevät pieniä eläimiä, jonkin sortin pieniä myyriä ja ennen kaiken useampia erilaisia maaoravia. Oksistot, puut, puistot ja pihamaata vilisevät oravia, niitäkin on kahta tai kolmea erilaisia. Jäniksiä ja jäniksen poikasia näkyy myöskin kaikkialla.
Niin vuoristossa kuin preeriallakin, pienistä maalaiskylistä puhumattakaan, riittää hirvieläimiä joka mutkan taakse. Peuroja ja jonkin sortin antilooppeja näkyi kaikkialla vuoristossa. Saksanhirvien esiintymisalueille päästyämme, näkyi niitäkin paljon. Isoissa laumoissa joissa on kymmeniä ja kymmeniä eläimiä.
Tien oikealla puolella kaukana näkyi hirviä, niitä samanlaisia kuin Suomessakin. Kiikarit, mikä ihana keksintö.
Lähdimme nousemaan korkeammalle vuoristoon, peuroja näkyi molemmin puolin tietä, lähempää ja kauempaa. Saksanhirvi lauma laidunsi tyytyväisenä ylempänä rinteessä.
Liikuttavin näky oli yksinäinen bambi tien reunalla, pienoinen katseli meitä kauan viattomilla silmillään, kunnes honteloin jaloin hypähteli metsän suojiin. Peuran vasa, ensimmäinen jonka sain nähdä niin läheltä. Hetkeä myöhemmin näimme naaras peuran, jonka salaa mielessäni toivoin olevan tuon pienen bambin emo ja näiden vielä löytävän toisensa.
Oli mukavaa seurata eläinten touhuja kiikareilla. Pystyin katsomaan nuorta saksanhirvi urosta silmästä silmään. Nähdä miten se jähmettyneen tuijotti meitä, laskea sen silmäripset ja nähdä miten sen sieraimet värisisivät.
Lämmintä oli vain muutama aste, aamulla lähtöä odotellessani pystyin seuraamaan miten hengitys huurusi ilmassa. Auringolle on kuitenkin ihmeellinen voima, hyvin nopeasti se alkoi lämmittää.
Paluumatkalla pysähdyimme etsimään hirviä kohdasta, jossa olimme niitä aikaisemmin nähneet. Haeskelu tuotti tulosta, kolme sarvipäätä hyödynsi aikaansa parhaalla mahdollisella tavalla. Yksi kävi maahan pitkälle lepäämään, kaksi muuta keräsi energiaa nauttimalla maan antimia. Miehet halusivat lähemmäksi, ja niinpä lähdettiin hissun kissun hiippailemaan eteen päin.
Hirviä kiikaroidessani mietin, että olen tainnut saada uuden harrastuksen ja ei voi kuin toivoa, että Suomessakin näkisi metsän eläimiä yhtä paljon.
Moneen kertaan ole tainnut jo mainita, että vuorilla on yhä lunta vaikka eletään yli heinäkuun puolivälin. Muutamat miehet olivat käyneet näillä vuorilla ja metsissä toukokuussa, kun tie ensimmäisen kerran aukaistiin. Kinokset olivat yltäneet liki yli miesten päiden, niin uskomatonta.
Muut kyytiläiset muistelivat millä peltoaukealla tai metsän reunalla olivat karhuja nähneet. Meidän varhaisen sunnuntai aamun etsintä retkelle ei karhuja mahtunut. Vaan en tuntenut pettymystä, olin saanut nähdä niin paljon muita eläimiä. Edellisenä iltana murmeleitakin, vai mitä lie oravaa suurempia maaeläimiä.
Aamiaisen jälkeen, joka muuten jälkeen kerran oli erinomainen ja kävi varsin hyvin myös varhaisesta lounaasta, siivosimme majoitustilat, pakkasimme autot ja lähdimme jälleen liikenteeseen, suunta jälleen ylöspäin. Vuoren huippu ylsi jälleen yli 1000 jalan korkeuteen ja edessä oli 3 mailin kävelylenkki intiaanien pyhälle paikalle ja takaisin. Matkalla pysähdyin kuuntelemaan miten lehmien ammunta kantautui pitkin vuorten rinteitä laumalta toiselle ja kuului hyvin ylös asti. Ihmettelin mikä aiheutti moisen tiedoitustulvan, sillä tämän reissun aikana en ollut kuullut yhdenkään nautaeläimen ääntelyä biisoneiden mölinää lukuunottamatta.
Intiaanien pyhäpaikka oli kaunis, mielenkiintoinen ja melkoinen mysteeri tämän päivän ihmisille. Kuka tai miksi paikka rakennettiin, ei tiedetä tarkasti ja tieto vaihtelee eri lähteiden mukaan. Tiedemiesten mukaan vanhin paikalta löydetty esine on vain reilun kolmensadan vuoden takaa, intiaanit puolestaan kertovat että paikka olisi ollut jo valmiina ja olemassa jo kauan ennen kuin he alkoivat sitä käyttää, kolmisen sataa vuotta sitten.
Tiesittekö, etteivät intiaanit kävele koskaan (ympyrää) vasemmalle. Näin kertoi pyhällä paikalla vierailemassa ja rukoilemassa ollut intiaani. Minä en tiennyt sitä, enkä tiennyt sitäkään että vielä muutamia vuosia (tai vuosikymmeniä) sitten intiaanit eivät saanet julkisesti käydä rukoilemassa tai suorittamassa rituaalejaan omilla pyhistä paikoillaan. Laki kielsi sellaisen toiminnan.
Eniten tuossa paikassa minua kiehtoi sadat, ellei jopa tuhannet amuletit, korut ja nauhat jotka korostivat koko alueen kiertävä aitoja. Uskomattoman kauniita, tarkkoja pieniä yksityiskohtia, värikkäitä, yksivärisiä, luita, sulkia. Kaikki hiljalleen tuulen mukana heiluen. Tuntui samaan aikaan ihmeelliseltä ja toisaalta tungettelevalta seistä ja kuunnella miten intiaani lauloi ja "joikasi" omalla kielellään, katse kohotettuna kohti taivasta.
Matka jatkui takaisin päin, hetki aikaisemmin olin katsellut alhaalla avautuvaan laaksoon ja ihmetellyt sen laajuutta. Oli hämmentävää saada tietää, että tuohon laaksoon mahtuisi kaksi Sveitsiä. Olin kulkenut hetken jo syviin mietteisiin vaipuneena, kun minulta kysyttiin olinko mennessä kuullut sen lehmien mölinän. Olinhan minä ja kovasti ihmetellyt sitä, mikä sen aiheutti. Joku toinenkin kantoi kiikareilla mukanaan, se onnellinen oli nähnyt karhun alempana vuoren rinteillä. Ei siis ihme, että lehmien varoitusärjestelmä oli käynnistynyt ja tieto kulki laumalla toiselle. Olisin halunnut nähdä karhun, kolmannen tällä reissulla, mutta tällä kertaa kiikareista ei ollut apua. Näin vain miten ryhmä kerrallaan lehmät kerääntyvät yhteen ja lähtivät siirtymään eteen päin.
Ennen sivistyksen pariin paluuta lähdimme käymään vielä yhdellä vesiputouksella. Kukaan ei vain muistanut, miten pitkän laskeutumisen takana se olikaan. Paikka oli hätkähdyttävät upea, korkealta vuorilta valuvat vesimassat, jotka putosivat kuohuen alapuolella olevaan lampeen. Vuoren seinämässä mielenkiintoisen oloinen luola ja pieni ihana virtaus yhä alaspäin.
Jos olisin tiennyt mitä kovan työn takana vesiputouksen ihailu ja paluu takaisin ylös on, en olisi lähtenyt. Asioilla on kuitenkin aina kaksi puolta ja kannan varmasti tuonkin paikan muistoa sydämessäni pitkään. Siitä huolimatta että keuhkot haukkuvat vereslihalla happea, sydän yritti hakata itselleen reittiä ulos rinnastani ja hapeton veri kohosi korvissani saaden lihakset tärisemään holtittomasti.
Jo ensimmäisen jyrkän nousun jälkeen tunsin miten kurkkuun sattui ja sitä aristeli kuin se olisi hiekkakylvyn saanut. Jatkoin sisukkaasti matkaa tietäen, että jos nyt pysähdyn tulee liikkeelle lähteminen olemaan joka kerran vaikeampaa. Siispä pistin vain tasaiseen tahtiin tossua toisen eteen, kunnes huohotin ääneen, vähensin vaatetusta pysähtymättä sillä pelkäsin etten pysähtyminen jälkeen pysty enää jatkamaan. Lopulta juuri ennen huippua oli kuitenkin pakko seisahtui hetkeksi, en kuullut enää muuta kuin veren kohinan korvissani ja sen miten sydän löi epätoivoisen kerta toisensa jälkeen. Pelkäsin saavani sydänkohtauksen. Pienen hengähdystauon jälkeen kävelin viimeiset kymmenet metrit ylös ja jatkoin kävelyä vielä kunnes alkoi tuntua ihan hyvältä, sydän ja keuhkot rauhoittuvat, hengitys tasaantui ja lihakset tuntuivat olevan maitohapoista vapaat.
En ole koskaan elämäni aikana ollut yhdenkään urheilusuorituksen jälkeen niin loppu, että olisin voinut kaatua kuolleena maahan. Tuon viidensadan metrin laskeutumisen ja toisaalta sitten monta kertaa pahemman nousun jälkeen tunsin totisesti antaneen kaikkeni ja vielä vähän enemmän.
Sellaista se on kun omaa kahmalo kaupalla suomalaista sisua, typeryyttä ja periksi antamattomuutta. Näin jälkeen päin miettien kokemus oli ihan huikea, ihmeellistä miten vain 500 metrin aikana ihminen ihminen voi saada ajettua itsensä niin loppuun, kun painaa menemään kehon viestejä, toiveita ja hätähuutoja kuuntelematta.



Maanantai aamuna nousimme paikallista aikaa kuudelta ja 6.40 starttasimme kohti "kotia". Istumalihasten muistissa tuska ja omassa mielessä tieto, että ajoaikaa olisi kyseiselle päivälle varattu arviolta 11 12 tuntia ja kilometrejä 1280.
Muutaman tunnin päästä pysähdyttiin kahvitauolla Mc Donalsiin. Kahvin siaan tilasin itse mieluummin ison mansikka pirtelön. Olen syönyt Suomessa monesti mäkin pirtelöitä, mutta en koskaan sellaista jonka päällä olisi kermavaahtoa ja kaiken kruunaisi kirsikka. Tosi kruunaamisesta voidaan olla montaa mieltä, kirsikka ihan menetteli, pirtelö itsessään oli kyllä erinomaisen hyvää.
Alkumatkasta ajattelin ollutta, mennyttä ja tulevaa. Saatoinpa ehkäpä vähän haaveillakin. Sitä mitä ajattelin, en taida paljastaa. Ajattelu tapahtui silmät kiinni, aurinkolasit silmillä. Niin paljon oli tullut nähtyä, että silmät tarvitsivat lepoa säästääkseen ylirasittumiselta. Vääjäämätön tapahtui ja neljän tunnin yöunen jälkeen nukahdin armolliseen uneen auton kulkiessa tasaisesti eteen päin.

Edellisenä iltana olimme laskeutunut alas viimeisten vuorten rinteitä pitkin kiemurtelevia teitä pitkin laajalle tasangolle. Olo oli haikea, toisaalta ehkä helpottunutkin. Takana päin olivat elämäni järisyttävimmät kokemukset, sydäntä särkevän kauniit maisemat, kymmenet paikat joissa sydän ja sielu lepäsivät.
Kotimatkalla torkahdusten välissä katselin ympärilleni laajana leviävää preeriaa, laiduntavaa karjaa, hevosia, liikennettä. Tiesin, että täällä voisin elää, olla onnellinen ja unelmoida, kaikkea sitä mitä kotonakin. On vaikeaa verrata kahta maata keskenään, joista toista on rakastanut ja arvostanut koko elämänsä ajan, toiseen vasta ihastunut ja rakastunut. Niin paljon hyvää ja uskomattoman kaunista on niissä molemmissa, eikä kummankaan nurjan kurjia puolia voi kuitenkaan unohtaa.
Täällä on kaikki niin uutta ja ihmeellistä, kotona tuttua ja turvallista.
Auton ikkunasta liikennettä seuratessa ni suorastaan hätkähdin ja kaivoin saman tien kynän ja paperia esiin. Ohi vilahtaneen ajoneuvon synnyttämä ärsykkeen seurauksena syntyi seuraava lyhyt tekstin pätkä.
Olen melkein unohtanut kertoa yhden minua ihmetyttäneen asian liikenteestä. Kun perheet lähtevät tien päälle valtavilla asuntoautoillaan ja suuntaavat vuorille, on kapeilla vuoristoteillä näppärämpää liikkua pienemmillä autoilla. Polttoaine kuluja säästyy huomattavasti, kun ottaa pienen auton hinaukseen asuntoauton taakse. Sehän olisi kuitenkin kovin ikävää jos joku joutuisi yksinään, valppaana istumaan hinattavan auton kyydissä. Siispä sen sijaan autot kytketään asuntoauton perään kiinni, jollain tavoin saman kaltaisesti kuin peräkärryt meillä Suomessa. Pienempi auto rullaa mukavasti perässä ja elämä on helpompaa vuoristossa kun jättää ison asuntoauton leirintäalueelle ja seikkailee pienemmän auton kanssa. Tottahan se on, ainakin jos harrastaa yhtä paljon u-käännöksiä kuin me tällä reissulla.
Jokainen on varmasti Suomessa nähnyt miten asuntoauton takatelineellä kuljetetaan kätevästi pyöriä. No täälläpäin niillä näyttää kulkevan yhtä kätevästi myös skootterit.
Henkilöautojen peräkoukkuihin saa puolestaan kätevästi kiinni isot telineet, joilla kulkee mukana kätevästi niin polttopuut, kuin isot kylmälaukutkin. Ja ne ovat oikeasti isoja, kylmälaukut siis.
Täällä on hätkähdyttänyt moni asia, mutta hätkähdyksen lisäksi pientä naurun tyrskettä väsyneissä matkalaisissa aiheutti moottoripyöräilijä, joka kuljetti mukanaan, moottoripyörän kyydissä polkupyörää. Naureskellen pohdiskelimme sitä, että onnistuukohan sama myös toisin päin. Niin että pyöräillessä moottoripyörä kulkee näppärästi polkupyörän takahällärillä. Mene ja tiedä, täällä kun kaikki tuntuu olevan mahdollista.
Lopulta iltasella takana oli 184 tuntia kestänyt reissu Lännellä. Kilometrejä ei kertynyt ihan mahdottomasti, jonkin verran nyt kuitenkin, kaikkialle kun on joko pitkä tai tosi pitkä matka. 4880 km tuntui kuitenkin istumalihaksissa ihan siedettävältä, pidempien pätkien jälkeen ylösnouseminen sen sijaan tuotti välillä pieniä vaikeuksia ja olo oli kuin puusta veistelyllä, ei kovin ollenkaan.
Jokaisella reissulla täytyy olla kunnon loppuhuipentuma. Niin oli tällä meidänkin reissulla. Että ihmisen pitääkin olla 26 ja lähteä valtameren taakse asti, ennen kuin pääsee elämänsä ensimmäiseen autopesuun. Ja millaiseen pesuun, sieltä löytyi ledivalot ja kaikki, värillistä saippuaakin. Ai että, täällä voisin ihan omaksi ilokseni käydä autopesulassa vaikka joka päivä. Saisipa käytettyä pihistellyt rahat edes johonkin joka ei aina olisi niin kovin järkevää.
Saapa nähdä, liekö tämä matkakertomuksen viimeinen osa. Niin suuren vaikutuksen tämä maa on minuun tehnyt, ettei jäljellä taida olla enää yhtään sanoja, ei mitään sanottavaa.


Eli minä jään odottelemaan mahdollisia täydennyksiä reissaajalta.  Valokuvia lisäilen kertomukseen varmaan sen jälkeen kun kuvat kulkeutuvat tänne Suomen puolelle.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Koirien hoitoa ja matkailua, vieraskynästä

Kun toinen saa kokemusta monen koiran kanssa toimimisesta niin toinen saa mahdollisuuden hankkia uusia kokemuksia aivan muista asioista. Voittajia molemmat

Hoitokoirieni omistajan kynästä reissun varrelta, kirjoittajan luvalla tietenkin.
Teksti on mielestäni niin mielenkiintoista, että halusin sen jakaa luettavaksi sellaisillekin, jotka siihen ei muuten pääsisi "käsiksi"
Päivämäärät on julkaisupäivän mukaan
13.7.2015
Huomen aamulla neljältä starttaa auto ja lähdetään ajelemaan kohti villiä länttä... jännittääkö, no enpä tiedä, enkä tiedä sitäkään milloin mua tavoittaa seuraavan kerran, kun nytkin olen ollut tavoitettavissa hyvin vaihtelevasti...
Tänä yönä pitäisi tulla kunnon myrsky ja kun käytiin ajelemassa, niin koko ajan taivaan rannassa välkkyivät salamat, ilma on yhtä raikas kun lehmän henkäys ja väreilee odotusta tulvillaan.
Saapa nähdä näyttääkö aamulla maailma toisenlaisesta.
Kotona on koirilla tiettävästi kaikki hyvin ja kanitkin toistaiseksi hengissä. Itse täällä hiljaa itsekseni ihmettelen eläinten elämää ja olemista. Heti ensimmäisenä iltana näin ei kenenkään kissan, enkä muista koskaan nähneeni sen kurjempaa olentoa. Luurangon laiha ja paikoitellen karvaton. Auton alle jääneitä eläimiä näkyy siellä täällä, kurjimmalta tuntuivat ne pesukarhun poikaset jotka olivat jääneet auton alle tänään.
Koiria pidetään joko pihalla vapaana, tai pienen pienissä häkeissä kovalla alustalla. Koiria olen nähnyt lenkitettävän vain isoissa kaupungeissa ja kansallispuistossa. Vaikka koiria näkee kaupungilla paljon (vajaassa tunnissa kymmenkunta) remmirähjiä ei tunnu olevan. Kissat juoksentelevat vapaina, ja sitä pidetään vain hyvänä kun ne pyydystävät jyrsijöiden lisäksi myös "kanin poikasia".
Villieläimiä, lähinnä saaliseläinten muodossa näkyy kaikilla, olen muutaman päivän aikana nähnyt haukkoja, kotkia, haikaroita ja kurkia enemmän kuin koko (aikaiseman) elämäni aikana. Oravista, jäniksistä ja peuroista puhumattakaan.
Tänään näin rekan joka oli lastattu tupaten täyteen kanoja, ties minne matkalla ja kuinka kauas...
Haisunäätiä olen nähnyt vain auton alle jääneinä ja sen on kyllä ohi ajettaessa haistanutkin. Autoilla ajetaan miten sattuu ja yhtäkkiä vastaan saattaa tulla golfauto tai ruohonleikkuri, jonka peräkärryssä istuu lapsiperhe. Kaikista hulluinta on moottoripyöräily ilman kypärää ja se että jos lainvalvoja näkee että autosta roskataan luontoa, voi saada 700 dollarin sakot.
Kun käy ostoksilla on turha sokeasti tuijottaa hintalappuja, verot kun lisätään päälle vasta kassalla. Kaikki myyjät on ärsyttävän pirteitä ja teennäisen ystävällisiä. Ärsyttää varsinkin väsyneenä.. kerran meinasin vastata myyjän kysymykseen "onko tämä sinulle" että "ei ole kun ihan muuten vain sen tähän toin ja seuraava maksaa.." vaan enpä sanonut.
Maisemat on upeita, maissi kasvaa silmissä ja monta todella käymisen arvoista paikkaa on tullut käytyä tsekkaamassa ja tutkimassa. Eilen Aamulenkillä säikyttelin lehmiä, ihan vain olemalla olemassa ja kävelemällä tien laitaa. Niitä oli hupaisaa seurata.
Pikkulintuja lentelee kaikkialla, ihania pieniä kauniita ja kirjavia. Sirompia kuin Suomessa. Ne laulavat aamusta iltaan (luulisin, en ole ollut päivä aikaan kuuntelemasa) ja sirkutus kuuluu ihanasti sisään asti.
Laukausten kuuluminen on arkipäivää, kukaan ei noteeraa niitä mitenkään. Itse kyllä kun edellisiltana meloin pimeässä järvellä, toivoin ettei kukaan luule minua sorsaksi...
Vesi haisee, niin järvivesi, kuin käyttövesikin. Raudalle. Ei luulisi olevan hemoglobiinin kanssa ongelmia kun täältä lähtee.
Uimaan en ole mennyt, en Suomessa, enkä vielä täälläkään. Ajatus kilpikonnien ja kaikkien niiden isojen kalojen seassa uimisesta ei houkuttele yhtään.. Kuten eivät järvetkään. Niiden vesi Suomessa on paljon puhtaampaa kuin täällä. Moni lampi on kasvanut umpeen tai aivan leväinen. Pienet järvet ja varmaan isommatkin pikkuhiljaa rehevöityvät perässä, eikä kukaan tee mitään. Mitähän tämän 10 000 järven osavaltio näyttää 10 tai 100 vuoden kuluttua... Montako järveä on jäljellä?
Tuulikellot tanssivat villisti ulkona, myrsky on täällä, sen kuulee hyvin sisälle asti.
Eipä kai tässä auta muu kuin ummistaa silmät ja käydä nukkumaan myrskyä kuunnellen. Muutaman tunnin kuluttua olisi tarkoitus lähteä, jos se on turvallista ja onnistuu.

15.7.
Amerikassa kaikki on suurempaa, sanotaan. Tavallaan se on totta. Olimme ajelemassa vuoristossa päämääränä Wyoming, kaikkien nousujen, laskujen, mutkien ja henkeäsalpaavan kauniiden, jylhien ja uskomattomia upeiden maisemien jälkeen, jouduimme sateen yllättämiksi.
Sade oli aivan ihanaa, minun mielestäni ja sen vaikutus jotain tajutonta. Lämpötila laski saman tien 20 asteella kun ensimmäiset vedipisarat koskivat maahan. Eikä se liene ihme, jokaiseen vesipisaraan mahtui vettä varmasti desin verran.
Autot ovat isoja, isompia ja valtavia. Asuntovaunut isompia kuin pienet omakotitalot Suomessa. Kaiken lisäksi niitä pystyy jatkamaan lisäsiivillä eteen, taakse ja molemmille sivuille.
Teiden pientareet maalla ovat leveämpiä kuin kävelytiet Suomessa. Sen sijaan vuoristossa niitä oli hädin tuskin ollenkaan, kapeilla ylös kipuavilla teillä.
Vuoren huipulle kun kapuaa (autolla), tuntuu siltä kuin olisi maailman laella. Maisemat jatkuvat silmän kantamattomiin. Kovin kuninkaalliseksi sitä ei kuitenkaan itseään tunne, päin vastoin melko pieneksi, hiljaiseksi ja nöyräksi.
Biisonitkin olivat valtavan kokoisia ja preeria niin laaja, että sinne pieni ihminen helposti eksyy ja katoaa. Jotenkin tuntuu ihan käsittämättömältä se, miten ihmiset ovat siellä entisaikoina selvinneet hengissä. Sen elämän on täytynyt olla kaukana niistä kauniista, romanttisista mielikuvista, sen on täytynyt olla uskomattoman raskasta ja raakaa työtä armottoman taivaan alla.
Soija ja maissipellot jatkuvat silmän kantamattomiin, keltaiset viljapellot tuovat pientä vaihtelua vihreälle peltomerelle.
Isoissa järvissä kulkevat valtameri laivat, tähtitaivaan laajuus saa pään pyörälle. Eilen istuimme neljän Usan presidentin pään alla, niiden kallioon hakattujen.
Pystyyn kuolleita puita on kaikkialla, ja vuoren rinteillä vielä tuplaten maahan kaatuneita. Hirmuisen on ne voimat, jotka puunrunkoja ovat vääntäneet mutkalle ja lopulta katkaiseet.
Karjalaumat valtavan kokoisia, mutta onnellisen oloisia. Kuka nyt ei olisi, laajalla preerialla. Vasikat juoksentelevat siellä täällä, päivän paahteessa lehmät pääsevät vilvoittelemaan preerialla oleviin pieniin lampiin. Suuresta pääluvusta huolimatta koko lauma tuntuu toimivan sulassa sopusoinnussa.
Jos on ruoho on aidan toisella puolella vihreämpää, voi koko karjalauma siirtyä moottoritien alta tien toiselle puolelle ja jatkaa laiduntamista.
Koiria näkee edelleen paljon, yleisillä uimarannoilla, leirintäalueella, nähtävyyksien luona. Koirat ovat samaa koko luokkaa kuin Suomessa, eivät suurempia tai juurikaan sen pienempiä. Kaiken kokoisia. Ne matkustavat milloin mitenkin. Itsestä hurjimmalta tuntuu ehkä seurata koiria jotka matkustavat avolavojen lavoilla, tai moottoripyörän kyydissä. Etenkin eilen vuoristossa oikein sydäntä riipaisi, sen pienen Yorkin puolesta, jonka koppa oli nostettu moottoripyörän takaosaan, matkatavaroiden päälle. Sieltä se kurkotteki ulos maisemia katsellen, kun moottoripyörät lähtivät laskeutumaan alas vuoren rinteitä kiemurtelevia teitä.
Jouduimme myrskyn silmään eilen, jälleen. Mahtava kokemus, vaikkakin aika pelottava. Salamat valaisivat taas koko taivaan, sen joka vielä hetki aikaisemmin oli hohtanut punaisena, kuin koko kaupungin polttava tulipalon leimu. Punaisena hohtava taivas oli kuin valtava hyökyaalto, joka hetkenä minä hyvänsä vyöryy meidän niskaan. Ja me emme ajaneet sitä karkuun, vaan suoraan sitä kohti. Ajattelin hiljaa mielessäni, että tältä maailman loppu varmasti näyttää.
Ei tullut maailmanloppua, vaan hirmuiset tuulen puuskat ja sade jotka tekivät ajamisesta heti 100 kertaa haasteellisempaa. Ja vettä tuli kuin Suomessa konsanaan, mutta potenssiin kymmenen. Saatiinpa sitten oikein kunnon raekuurokin, kun odotettiin autossa sopivaa tilaisuutta poistua. Vesi valui katuja pitkin kuin koskessa konsanaan, eivät sanat riitä mitenkään kertomaan sitä, mitä täällä näkee ja kokee.
Ja sitten meille vielä sanotaan että "kyllä teillä suut loksahtaa auki, kun näette mitä on vielä edessä."
Maanantaina ajettiin 14-15 tuntia ja eilen kutakuinkin 12 tuntia, taukoineen. Ja tänään jatketaan.
Me ollaan lännellä, niin kuin täällä päin sanotaan.

17.7.
Kummallista, kun muutama ihminen on kehunut noita lyhyitä "pakinoitani"elikäs kevyehkösti kirjoitettuja matkakertomuksia, suorituspaineet iskivät oikein olan takaa.
Tuntuu juuri siltä, kuin tuntuu silloin kun juoksee vuoristossa, jossa ilma on ohuempaa. Hegästyttää melkein ennen kuin on edes lähtenyt liikkeelle.
Viime päivät ovat kuluneet tätä uutta maailmaa ihmetellen ja hämmästellen. Suurimman osan ajasta sitä on vain täysin sanaton.
Aamulla kuudelta kun herää, ehtii nähdä ja kokea paljon enemmän, kuin silloin jos nousisi vasta myöhemmin. Loogista, eikö totta. Meidän matka-aikataulumme ei ole tiukka kuin yhden asian suhteen. Aamulla kuudelta on noustava, jaksoi tai ei, tosin ettei menisi ihan liioitteluksi niin paljastettakoon, että onhan sitä herätty välillä 6.15 kin, eli joustoa löytyy ihan mukavasti.
Aamut ovat jotain ihan parhautta, ja uskokaa tai älkää, sen suurempia ylistyssanoja ei tältä illanvirkulta ja aamuntorkulta voi saada. Jos totta puhutaan, tämän viikkoisen reissun aaamusta kaunein on ollut se ensimmäinen. Aamu jolloin lähdimme liikenteeseen siinä vähän neljän jälkeen.
Ajelimme läpi uinuvan preerian, kun auringon ensi säteet tulivat näkyviin pilvipeitteen pienestä raosta. Sitä (kin) on vaikeaa sanoin kuvailla, mutta se näytti ja tuntui syvällä sisimmässään siltä, kuin maa olisi hohtanut valoa ja lämpöä. Se oli jotain ikimuistoisen ihanaa. Ainoa pieni harmillinen seikka oli se, että aurinko nousi idästä ja me olimme matkalla länteen. Upea auringon nousu jäi siis selkämme taakse.
Joskus on sellaisia asioita millä täytyy leuhkia, surullista sinänsä että vaikka inhoan leuhkimista, taidan silti leuhkia nyt vähän. Kuinka moni voi sanoa olleensa aamupalalla Mc Donalsissa aamulla seitsemän aikoihin Amelia Earheartin serkun kanssa?! Niille jotka eivät Amelia Earheartia muista, voisin suositella pikaista palaamista historian kirjojen äärelle.
Ei vainen, leikki leikkinä, vaikka se olisi kuinka totista tahansa.
Tuntuu ihan uskomattomalta, että nyt eletään jo torstai-iltaa, tai koti-Suomessa perjantai aamua. Näiden päivien aikana on saanut nähdä ja kokea niin paljon, ettei sitä voi pienen ihmisen mieli ymmärtää ja käsittää, saati sitten käsitellä.
Eilen ajelimme vuoristossa ylös alas, vuorotellen. Sen verran korkeus erot tuntuivat tällaisen kokemattoman matkailijan elämään vaikuttavan, että korvat menivät aina välillä lukkoon ja kovasti sai nieleskellä ensi alkuun. Pahimmilta päänsäryiltä on kuitenkin vältytty ahkeran tankkaamisen myötä. On juotu niin vettä, kuin Gtäkin, pullo poikineen.
Pullosta puheen ollen, pullovettä täällä juodaan paljon. Kaupasta ostetaan litra tolkulla pullotettua vettä, tyhjät pullot puristetaan kasaan ja laitetaan roskiin...
Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, eli ajeluun. Eilen ajelimme läpi kylän, jonka nimi on vapaasti suomennettuna "kymmenen nukkuvaa" . Aivan liikuttavan ihana pieni kylä jossa asukkaita on 260. Ei siitä kuitenkaan sen enempää. 10 nukkuvan kylän jälkeen kävimme ihmettelemässä maailman suurinta kuumaa lähdettä, rohkeimmat kävivät uimassakin. Minä tyydyin kärvistelemään auringon paahteessa.
Matka jatkui jälleen alas päin ja varmasti yksi elämäni hienoimmista ja toisaalta järisyttävimmistä kokemuksista oli laskeutuminen Windriverin kanjoniin. Kuten jo muutamaan kertaan olen noita ärsyttäviä ylisanoja käyttänyt, joudun käyttämään niitä taas.
Aivan tajuttoman upeaa, käsittämättömän, suorastaan sydäntä särkevän kaunista ja samalla suorastaan kauhistuttavan jylhää.
Kanjonin pohjalla vaahtopäinä kuohuva, ei nyt suorastaan koski, mutta kiihkeästi virtaava joki jonka pauhu kantautui korviin voimakkaana. Joen toisella puolella junarata, vain yhteen suuntaan kulkevat kiskot ja molemmin puolin kanjoniin pohjaa jylhät kalliot, lähes pystysuoraan nousevat seinämät ylös taivaan sineen asti.
Se mikä oli ehkä kaikista mieleen painuvinta, olivat ne valtavat arvet vuorten rinteillä. Muistuttamassa muutaman vuoden takaisista rankkasateista, siitä miten isot vedet syöksyivät alas vuorten rinteitä ja "söivät" tieltään pois kaikki esteet.
Valtavat kallionjärkäleet junaradan molemmin puolin ja isot maanvyörymät, jotka oli siirretty sivuun kertoivat vain osan niistä luonnonvoimista, joiden kanssa täällä ollaan tekemisissä.
Pieneksi tuntee ihminen itsensä tämän taivaan alla ja vielä pienemmäksi näiden luonnonvoimien rinnalla.
Windriverin kanjoni jatkui ja jatkui, uskomattomia pieniä, lyhyitä tunneleita läpi vuoren seinämien. Myrsky varoitus oli taas luettavissa taivaalta, ja hirmuisella voimalla ja ahneudella tarttui tuuli autoon kiinni, aina kun sai siihen tilaisuuden. Ja kun kallioseinämät eivät meitä enää tuulen voimilta suojeleet, taisi yhden jos toisenkin sydän hypätä kurkkuun.
Viimeistään silloin kuin seurasimme uhkaavasti huojuvan moottoripyörän ohitusta ja etenemistä, tuulta vastaan taistellen, ei voinut kuin toivoa että motoristi pysyy pystyssä, eikä kaadu suoraan meidän eteemme, tai kaadu ojaan tuulen tuiverruksessa.
Illalla majoituimme ihanan rauhallisella leirintäalueelle. Istuin kuistilla kuunnellen sateen ropinaa ja tuulen ulvontaa, vuolin lämpimikseni syttöjä ja tarkoitus oli sateen laannutua laittaa tulet pystyyn iltapalaa varten. Ihana ilta, mutta kaiken kruunasi kahden vanhan cowboyn konsertointi vähän matkan päässä olevassa katoksessa. Siellä he sateesta ja tuulesta huolimatta virittelivät soittimiaan kitaraa ja viulua ja taisi siellä huuliharppukin olla.
Siinä sadetta, tuulta ja musisointia kuunnellessani huomasin miettiväni, että tällaista se oli varmasti ennenkin. Mitäpä sitä ihminen voi muuta tehdäkään luonnonvoimien edessä, kuin hakeutua suojaan. Tehdä rauhassa puhdetöitä, istua ja odottaa, viihtyä ja saada toisetkin viihtymään.

18.7.
Äärimmäisen syvät pahoittelut epäselvästä, keskeneräisestä ja virheitä tulvillaan olevasta tekstistä. Kiireessä sain aikaiseksi vain epätoivoisen sutaisun, enkä ole päässyt niitä korjaamaan. Sellaista se joskus saattaa olla kun matkustelee maassa, jossa puhelinlangat eivät aina laula, vaikka taivaalla loistaisikin kuu. (Elikäs alla on korjattu ja jatkettu teksti)
Muutamia ajatuksia jälleen matkan varrelta. Torstai iltana pysähdyimme katsomaan Canary Spring nimistä paikkaa. Pysähdys tapahtui samalla lailla ja yhtä äkkinäisesti kuin kaikki muutkin pysähdykset aina niin tarvittaessa. Ja sikäli mikäli kun mielenkiintoisen paikan ohi on jo ehditty ajaa, pyörähtää auto aika näpsäkästi ympäri myös vuoristoteillä. Ei tosin pyörähtäisi jos minä ajaisin. Torstai illalla tosiaan huikkasin yhtäkkiä vain, että "Hei mitä tuolla vasemmalla on..." ja niin pysähdyttiin ihmettelemään. Vasemmalla näytti olevan ikään kuin vaaleita vuoria, mutta sinne ei päässyt, eikä sinne olisi ollut turvallista mennäkään.
Matkaoppaamme mukaan vuosittain Yellowstonen alueella kuolee ihmisiä (ja eläimiä) siihen, kun he putoavat maan läpi kiehuvan kuumaan veteen.
Ei, emme poistuneet siis merkityiltä reiteiltä, onneksi. Sillä kun jaksoi tarpeeksi kauan kävellä alas päin oli varsinainen lähde hyvin hämmentävä. Niin kaunis ja vaarallinen samaan aikaan, niin kuin monet muutkin paikat täällä.
Paikka oli karun kaunis hyvin puhuttelevalla tavalla. On se mahtanut hämmentää myös täällä ensimmäisinä kulkeneita ihmisiä. Ei ihme, että intiaanit ovat puhuneet pyhistä paikoista ja pyhistä savuista. Ymmärsivätköhän ihmiset silloin, että kauneudestaan huolimatta kuumat lähteet olivat ja ovat edelleen hengenvaarallisia.
Kuumista lähteistä purkautuvat höyry ja kiehuvan kuuma mineraalipitoinen vesi tuhoavat hiljaa hiipien kaiken elollisen ympäriltään. Siltä se minusta näytti. Hiljalleen mineraali kerrallaan kuuman veden mukana suihkuavat tai hiljalleen virtaavat mineraalit hakevat paikkansa, tällä kertaa maan kuoren päältä ja pysähtyvät siihen. Aikojen myötä mineraalit kertyvät ja kasaantuvat niin, että muodostelma alkaa muistuttaa alas vuorilta tai jäätiköiltä vauvaa jääputousta. Ja kaiken aikaa kerrostumien päällä virtaa vesi, uusien paikkaansa etsivien mineraalien kanssa. Tuntui hurjalta katsella kuoleman kulkuetta, tai kuoleman virtaa, niin kuin huomasin paikasta ajattelevan.
Vain hetki myöhemmin Mammothin keskustassa saimme ihailla saksanhirvien laumaa johon kuului 3 vasaa 6 naarasta ja yksi nuori sarvipää. Kyltin vieressä jossa ihmisiä kiellettiin lähestymästä kyseisiä eläimiä, ihmiset poseerasivat kameroille ja kuvasivat eläimiä vain muutaman metrin päästä. Samalla lailla vaikutti aikaisemmin olevan biisoneiden lähettyvillä. Ihmiset kävelivät rauhallisesti makaavien biisoneiden läheisyyteen ottamaan selfieitä ja kuvia eläimistä, jotka tappavat ja vahingoittavat ihmisiä joka vuosi. Itse tunsin pelonsekaista kunnioitusta noita uljaita, möliseviä ja örähteleviä eläimiä kohtaan.
Nukuimme yön tällä kertaa motellissa ja aamulla nousimme jälleen kuudelta, onneksi. Vain muutama hetki myöhemmin saimme ihailla mustankarhun aamutoimia ruohikossa. En tuntenut pelkoa, ihmeellistä. Vaikka toisaalta istuinhan turvallisesti autossa, tosin myönnän kyllä roikkuneeni osittain myös auton ulkopuolella, turvallisemmalla puolella, auton katon yli kurkotellen. Wow, mikä elämys, ihan oikeasti.
Matka jatkui läpi hiljaisen Yellowstonen, pilvipeitteen läpi aurinko yritti saada säteensä yltämään maahan asti ja onnistuikin siinä. Kuvitelkaa mielessäni näky pilvien varjostamasta laaksosta, jonka keskellä on vielä pienempi laakso. Ja onnistuitte jatkakaa mielikuvaa auringon säteillä, jotka paistavat suoraan tuohon pieneen laaksoon. Katselin kauas ja ajattelin, että voisi kuvitella tuosta laaksosta vievän tien taivaaseen, ellei paremmin tietäisi.
Puolen päivän jälkeen saimme ihailla harmaa karhua pelon ja kauhun sekaisin tuntein. Me ja monet kymmenet muut turistit seisoimme tien reunalla, pientareella kameroiden ja kiikareiden kanssa. Huolestunut puistonvartija kulki edes takaisin ja yritti pitää huolta niin ihmisten kuin karhunkin hyvinvoinnista. Pelon sekaisen kauhuni karhua kohtaan johtuu siitä, että eksyin 12-13 vuotiaana metsään. Vielä enemmän menin hukkaan kun uskoin nähneeni karhun vähän matkan päässä ja toimin täysin vaistonvarassa paetessani suinpäin päinvastaiseen suuntaan.
Harhailin metsässä tuntikausia sydän jyskyttäen pakokauhusta, veren maku suussa. Itkin ja ja lauloin, halusin että karhu kiertää minut mahdollisimman kaukaa. Vuosia jatkuneet karhupainajaiset alkoivat siitä ja ovat jatkuneet näihin päiviin asti, tosin viimeisimmästä painajaisesta alkaa olla jo useita kuukausia aikaa. Toivon että nämä turvallisen välimatkan päässä tapahtuneet "kohtaamiset" lievittäisivät tuota järjetöntä pelkoa. Siitä huolimatta, että kädet täristen, sydän pamppaillen katselin harmaakarhun touhuja, valmiina pakenemaan autoon jos tilanne yhtään olisi muttunut uhkaavammaksi.

20.7.
Palataanpa asiaan jälleen, olemme palaamassa sivistyksen pariin ja viikon päästä jo kovaa kyytiä lentämässä kohti Islantia. Apua, arvatkaa mitä, mulla ei ole ehtinyt olla yhtään ikävä Suomeen, ja iks...
loman päättymisen sijaan olisi kuitenkin tarkoitus muistella vähän menneitä, niinkin kaukaa kuin kahden päivän takaa, eli perjantailta.
Jännittävän aamun, karhukohtaamisten jne.. jälkeen pidimme lounastauon Yellowstonejärven rannalla, josta jatkoimme matkaa kivuten jälleen rauhallisesti ylös päin vuoren rinnettä, läpi palaneen metsän. Pystyyn kuolleita palaneita puita riitti silmän kantamattomiin (aivan niin kuin aikaisemmin preeriaa, taivasta ja vuoriakin). Minulle yllätyksenä oli se, etteivät ne olleet kaikki mustia ja hiiltyneitä. Suurin osa seisoi ylväästi harmaina kelottuneina muistomerkkeinä suuresta metsäpalosta.
Tuhosta huolimatta kaikkialla näkyi kuitenkin uuden elämän alkuja, vihertävä ruohoa, ihania sisukkaita vuoristokukkia joihin olen toivottaman ihastunut, sekä tietysti puiden taimia. Pelkkä pystyyn kuolleiden puiden riittäminen silmän kantamattomiin ei taida kertoa kuitenkaan kuin osan totuudesta. Kipusimme autolla hiljalleen järven rannalta ylöspäin ja palaneita puita näkyi vuoren huipulle asti ja vielä pitkästi sen jälkeenkin kun lähdimme lopulta laskeutumaan alas päin. Kuolleina ja kuitenkin niin surullisen kauniina muistomerkkinä elämän kiertokulusta, elämästä ja kuolemasta.
On se mahtanut olla melkoinen näky, metsäpalo siis. Tulen lieskoineen ja mustine savuineen, kaikkien kynneltä kykenevien eläinten paetessa, mielessään ainoastaan toive siitä,että olisi tulta nopeampi ja ehtisi turvaan. Ei sitä turhaan sanota, että tuli on hyvä renki mutta huono isäntä.
Mukavaa olla tienpäälläkun ei ole kiire minnekään muualle, kuin illalla nukkumaan. Eikä sinne ole varsinaisesti kiire, edes illalla. Perjantain eräällä tauolla laskeskelimme päivän tunteja ja maileja, ja loppu tulos oli melko hauska. Olimme käyttäneet 70 mailin ajamiseen yli 5 tuntia aikaa. Riittäisiköhän se kertomaan siitä kuinka paljon nähtävää ja ihmeteltävää täällä on. Ja toisaalta siitä, miten varovasti näillä mutkittelevilla vuoristoteillä ajetaan, etenkin silloin jos on arvokas lasti kyydissä ja haluaa ehtiä näkemään kaiken sen, mikä kiireisimmiltä jää näkemättä.
Illalla majoituimme jälleen motelliin, saimme varoituksen ettei iltasella kannata lähteä yksin kuljeskelemaan. Codyn keskustassa tuli käytyä pyörähtämässä ja koluttua läpi useita eri liikkeitä. Voi veljet sentään kun allekirjoittanut osaa sitten olla pihi. Keräsin ja ihastelin kaikenlaisia ihanuuksia, hypistelin ja räpistelin ja siinä vaiheessa kun lopullinen ostopäätöstä piti tehdä, vein tavarat aina paikoilleen. Ensimmäisellä viikolla pienoinen vitsin aihe olikin se että, muka päätin lopulta aloittaa shoppailun. Ostin nimittäin itselleni allergialääkkeitä ja laastareita.
Yöllä kolmen aikaan Minneapoliksessa oli tullut tornaadohälytys, me sen sijaan nukuimme onnellisen tietämättöminä mistään myrskyistä tai pahasta maailmasta. Päätin jatkaa shoppailua aamulla ja onnistuikin ihan mainiosti, löysin nimittäin koirille hyvät tuliaiset...
Lähdimme ajelemaan aamusta jälkeen vuorille, kun edessä oleva auto kääntyi yllättäen tiensivuun ja me tietysti heti perässä. Syykin selvisi nopeasti.
Villihevoslauma, mustangeja. Wow kutakuinkin 17 hevosta, joista ainakin kaksi vaikutti olevan tämän kevään varsoja. Tummia, mustia, rautiaita, liinakoita, kirjavakin. Niin kauniita ja ylväitä, levollisia ja silti villin oloisia.
Miehet etsivät fossiileita, minä en saanut katsettani irti hevosista, yksilöistä, laumasta. Niin upeita, täydellisiä olentoja, jotka piirtyivät kauniina siluetteina vasten harmaata taivasta. Lauma laidunsi ja askelsi hiljalleen meitä kohti, varsat emojensa jäljessä. Yritin etsiä katseellani oria, mutta en erottanut sitä laumasta. Yhden nuoren hevosen kanssa ihmettelimme turvallisen välimatkan päästä toisiamme. Mustangialueilla ohjeistetaan pitämään villihevoset villeinä, turvalliseksi välimatkaksi ihmisen ja hevosen välillä, on arvioitu 300 jalkaa. En käynyt mittaamassa minkä verran ilmaa ja maata oli meidän ja lauman välillä, mutta sitä mukaa kun lauma rauhallisesti lähestyi, me peräännyimme.
Lopulta lähdimme jatkamaan matkaa. Ajoimme ohi paikan josta vieläkin on nähtävillä urat, jotka painuivat maahan, kun ihmiset lähtivät vaeltamaan syvemmälle länteen.
Vankkurit vankkureiden jälkeen, karavaani toisensa perään, suuntasi kohti tuntematonta länttä, jättäen tietämättään muiston maahan jäljistään, unelmistaan ja toiveistaan tämän uuden maan suhteen.
Mitähän ihmiset ovat silloin tunteneet, miettineet, mitä kätkeneet sydämiinsä matkalla kohti tuntematonta. Edessään loputon preeria, vuorten huiput ja elämä, sekä taivas joka kaartuu tänäkin päivänä niin käsittämättömän laajana tämän mantereen yllä.
Eräässä suomalaisessa kansanlaulussa lauletaan kutakuinkin näin,"meidän on uudestaan luotava maa, raukat vain menköhöt merten taa...".
Raukoista voidaan olla montaa mieltä, mutta minä olen sitä mieltä, että ihminen joka lähtee etsimään onnea ja parempaa elämää uudesta, vieraasta maasta ja on valmis uhraamaan lähes kaiken pystyäkseen raatamaan ja tekemään töitä onnensa ja unelmansa saavuttaakseen, ei voi olla kovin raukka.
Siihen vaaditaan rohkeutta, sisukkuutta ja periksiantamattomuutta, lujasta uskosta puhumattakaan. Ihmisten on todella uskottava lujasti itseensä ja muihin, uskaltaakseen lähteä rakentamaan itselleen sellaista elämää, kuin itse haluaa. Ja toisinaan suurta nöyryyttä siihen, ettei kaikki aina mene suunnitelmien mukaan.
Kun on aikansa tehnyt kovasti töitä, ollut rohkea, ahkera ja siltikin tarpeeksi nöyrä ottamaan vastaan sen mitä annetaan, on onnensa ansainnut.
Minä kävin sellaisessa paikassa. Vanhalla vanhalla ranchilla, vuorten välisessä laaksossa. Yksinäiseltä paikalta, avaran maailman keskeltä, vuorten läheisyydestä oli joku perhe löytänyt paikkansa, jossa sydän, sielu ja mieli lepäsivät. He löysivät paikan jonne halusivat jäädä, ja olivat kyllin rohkeita tekemään päätöksensä kun toiset jatkoivat omien unelmiensa etsimistä.
Tuo perhe löysi itselleen paikan, jolle halusivat rakentaa itselleen talon, asettua aloilleen, tehdä töitä ja rakastaa. Olla läsnä toisilleen ja luottaa siihen, että heidän hiljaiset toiveensa kuullaan, kova työ palkitaan ja heidän valitsemansa asuinpaikka muuttuu kodiksi. Kodiksi joka säilyy sellaisena paikkana, jossa kaikkien on hyvä olla, rakentaa yhteistä tulevaisuutta ja olla onnellisia.
Yksinäisen talon ikkunasta oli hätkähdyttävät maisemat, sinisinä näkyvät lumihuippuiset vuoret vasten taivaan sineä. Saivatkohan tuon kodin asukkaat koskaan tietää mitä vuorten takana oli, tyytyivätköhän he elämäänsä ja nukkuivatkohan he pois rauhallisina, elämäänsä tyytyväisinä ja siitä kyllin saaneina.
Vai miettivätköhän he yhä silloin, olisiko vuorten takana saanut paremman elämän. Olisiko maa ollut siellä viljavampaa, vesi kirkkaampaa ja ruoho vihreämpää hevosten ja karjan syödä.
Miettivätköhän ihmiset kuolinvuoteillaan sitä, että kannattiko lähteä, vai olisiko sittenkin ollut parempi jäädä. Elää elämää pyrkimättä eteenpäin, uskaltamatta kohdata uusia haasteita ja seikkailuja.
Tai kuka tietää, menehtyivätkö ihmiset johonkin sairauteen, jäikö intiaanien hyökkäysten jälkeen jäljelle enää muuta, kuin emänsä perään mölisevä vasikka, tuulessa hiljalleen nariseva ovi ja seinätaulu, jota kukaan ei voinut kuljettaa mukanaan muuten, kuin omassa sydämessään.

21.7.
Lauantaina majoituimme metsänhelmaan hyvin erähenkiseen mökkiin. Olimme syöneet hetkeä aikaisemmin harmaan härän kylässä hyvin täyttävän aterian jonka voimin lähdimme vuorille. Ensialkuun ihailimme kaukana alhaalla päin avautuvaa valtavaa laaksoa 9480 jalan korkeudelta. Tytöt näkivät lähettyvillä lunta, ja halusivat käydä koskettamassa sitä. Eivät tainneet arvata, että vuoristossa etäisyyksien arvioiminen voi olla välillä vähän haastavaa. Välillä tytöt katosivat kumpareen taakse ja pian vuoren rinnettä näkyi kapuavan kaksi pientä iloisen kirjavaa muurahaista.
Koskapa 9480 jalkaa ei ollut riittävästi ja kapea, kiemurteleva, huonokuntoinen hiekkatie vaikutti olevan kuiva, matka jatkui ylöspäin. Kolmen kilometrin korkeudessa hyppäsin pois auton kyydistä, kun toiset kääntyivät ja palasivat vähän takaisin päin. Olin nimittäin nähnyt kukkasen. Jos johonkin olen täällä olo aikanani ihastunut niin näiden vuorien kukkiin. Niin kauniita, pieniä, hentoja ja kuitenkin niin sitkeitä. Pienimmät kukkivat vain muutamia senttejä maan yläpuolella, isoimmat eivät yltäneet edes polviin asti. Lupiineja kukkii siellä täällä, vuorten rinteillä, teiden pientareilla ja metsissä. Ne kuuluvat sinne, toisin kuin Suomen luontoon. Täällä ne yltävät hädin tuskin 30 cm, kasvavat sopusoinnussa muiden kukkien ja heinien kanssa. Eivät valtaa kasvualaa muilta ja peitä kaikkia muita alleen.
Näin siis auton ikkunasta kauniin keltaisen kukkasen vuoren päällä ja pyysin saada poistua autosta. Koskapa muiden oli tarkoitus etsiä fossiileja, ajoivat he hieman takaisin päin ja lähtivät etsintä puuhiin.
Vaikka ja mitä kaunista ja upeaa on tullut nähtyä ja koettua, mutta ollappa ihan oikeasti vuoren huipulla, se oli vielä jotain paljon ihmeellisempää. Yläpuolella vain sinistäkin sinisempi taivas ja vaaleita pilvenhattaroita. Kaikkialla ympärillä vain laskeva vihertävä, kivinen rinne.
Ajatella. Makoilin pitkälläni pitkin poikin vuoren rinteitä ja kuvasin kukkasia. Zoomailin puhelimen kameralla tuskaillen sitä, etten saanut sitä tarkentamaan kohteisiin niin kuin olisin halunnut.
Linnut lauloivat sielläkin, kolmen kilometrin korkeudella ja jäljistä päätellen siellä oli kulkenut niin isoja, kuin pieniäkin eläimiä. Aurinko lämmitti mukavasti, eikä kuulunut muuta kuin lintujen liverrys ja hiljainen tuulen vire. Kun lopulta nousin ylös, tuntui kuin koko maailma olisi auennut siinä ympärilläni.
Oletko koskaan kuullut tarinaa lapsesta, joka eksyi liian kauaksi äidistään seuratessa perhosen lentoa. Minulle kävi lauantaina niin, tosin perhosen sijaan kävelin kukalta kukalle. Kömmin makuulle ja ihailin kukkien pieniä yksityiskohtia. Hentosia varsia, pieniä ohuita lehtiä, kauniita kukintoja. Samalla huomasin tarkkailevani myös kiviä sillä silmällä, että josko löytäisin jonkun erikoisen, minulle tarkoitetun, mukaan poimittavan.
Hyvin hiljaa huomaamatta kulkeuduin koko ajan kauemmaksi muista, ihailin maisemia. Halusin käydä ihailemassa yksityiskohtia vielä lähempää. Samalla piti katsoa hyvin tarkasti mihin astui. Tuolta vuorelta on käyty etsimässä fossiileja paljon, vuoren sisältäkin ja niitä löytyy edelleen. Etsintöjen yhteydessä on tehty syviä kaivauksia, eikä koskaan voi tietää minkä ison kiven tai pienen kumpareen takaa paljastuu kuoppa.
Sitä kuinka syviä kuopat ovat ei lie kukaan tiedä, mutta kun sinne pudottaa kiven, voi kuunnella miten se onkalon seinämiin osien kolisee mennessään alas päin. Viimeistä kumahdusta ei voi kuulla. Jos sellaiseen pohjattomaan onkaloon ihminen putoaa, ei enää mitään ole tehtävissä. Eivätkä nuo kuopat aiheuta vaaraa ainoastaan ihmisille. Erään kerran kun pojat olivat olleet vuorella löysivät he hirven joka oli pudonnut tuollaiseen kuoppaan. Matkan alaspäin oli pysäyttänyt hirven isot sarvet. Eipä siinä tilanteessa oikein muuta ollut voinut toivoa, kuin ettäs hirven elämä oli päättynyt mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.
Yritin välillä tähyillä vastakkaisen vuoren rinteille, turhaan. Olin joitakin hetkiä aikaisemmin seurannut autosta kiikareilla miten sata tai varmasti moni sata päinen lammaslauma kulki lähes pari jonossa pitkin vuoren rinnettä. Katselin miten lampaat hyppäsivät puron yli, kuin unta toivovan laskemat lampaat konsanaan. Vielä upeampi oli se näky kun lampaat alkoivat levittäytyä rinteelle. Niitä vain ilmestyi jostain enemmän ja enemmän.
Uskomatonta mutta totta, noilla vuoren rinteillä asuu cowboy asuntovaunussa. Käytännössä paimen kuitenkin viettää kaiken aikansa lampaiden, lauman vartijoiden ja hevosten seurassa. En päässyt näkemään lampaita läheltä, en juttelemaan lammaspaimenen kanssa, jouduin vain tyytymään seuraamaan tilannetta kauempaa, kiikareiden varassa.
Yksinäistä touhua mahtaa olla tuon lammaspaimenen elämä, välillä varmasti kovaa ja vaativaakin. Raakaa työtä armottoman taivaan ja vaihtelevien olosuhteiden varassa. On siinä varmasti paljon muutakin, ei se ota, jos ei annakaan. Minä uskoisin viihtyvän, nauttivani rauhasta ja hiljaisuudesta. Liikkuen vuorilaitumilla hiljakseen Laiduntavat lauman mukana, välillä ratsain välillä kävellen. Tietäen että laumanvartijakoirat varoittaisivat lähestyvästä uhkasta, muodostipa sen sitten eläin tai ihminen. Paimenkoirat auttaisivat lauman kokoamisessa ja siirtämisessä, toisivat takaisin itsepäisimmänkin yksilön ja pitäisivät seuraa. Nukkuisin yöni tähtitaivaan alla levollisesti, tietäen että vuorilla lampaiden ja koirien keskellä olisin enemmän turvassa, kuin koskaan ihmisten keskuudessa.
Syvissä mietteissäni olin kulkenut vielä kauemmaksi muista. Havahduin jyrkänteen reunalla, kun jokin pieni nököhammas avasi keskustelun kanssani. Aikamme tuijottelimme toisiamme, kunnes jatkoin matkaa.
Lähdin hiljaksiin palaamaan takaisin päin, olin hyvinkin kulkeutunut huutoetäisyyden ulkopuolelle. Monta mäen nyppylää oli minun ja muiden välissä. Onneksi oli, sillä löysin aivan ihanan kiven. Sujautin sen taskuuni onnen amuletiksi ja vain hetki sen jälkeen löysin hyvin käteen sopivan kivenpalasen, jossa oli useampi fossiili. Palasin takaisin muiden luokse tiedostaen, että vaikka pojat eivät olleetkaan harmaakarhua koskaan tuon vuoren laella nähneet, ei se tarkoittanut sitä etteikö sellainen huonolla tuurilla olisikin voinut tulla vastaan. Ja olin auttamatta kulkenut liian kauas, käsiaseesta tai karhusuihkeesta ei olisi ollut minulle karhun kohtaamisessa apua. Ne kun olivat ylhäällä vuoren laella, siellä missä muutkin olivat.


perjantai 10. heinäkuuta 2015

Koiran elämää ja vähän koiran omistajankin

Kesäkuun alussa tullut sooloilija on pitänyt mielen virkeänä ja vapaa-ajan ongelmat kaukana.
Tosin retkeilyä ei ole edes paljoa miettimään, onneksi kuitenkin vähän on ajatusta liikkunut siihenkin suuntaan.
Kaksi kertaa viikossa käyn maastossa harjoittelemassa Soolon kanssa ja kerran koulutuskentällä, siihen kun lisää muut harjoitukset päälle, niin ei siinä enää paljoa vapaa-ajan ongelmia jää ratkottavaksi.

Soolon osalta voi tässä vaiheessa jo todeta, että kasvattaja tunsi koiransa ja sain juuri sellaisen koiran kuin hän kertoi sen olevan. Itsevarmuutta koiralla riittää niin, että sen on käynyt ääneen toteamassa jo vaikka kuinka moni "ammattilainen". Eli haasteita tulee riittämään pitkälle tulevaisuuteen, mutta samalla myöskin mahdollisuuksia.
Ompahan samalla tullut Roninkin kanssa taas treenattua pitkästä aikaa vähän erilaisia juttuja.

Onneksi ei tullut heinäkuun helteitä, nyt riittää tuskanhiki, tällä hetkellä on nimittäin muutaman viikon vielä mukavasti lisähaastetta, kun hoitelen työ, kotiasioiden, Soolon kouluttamisen ym lisäksi neljää muuta koiraa. Viiden koiran lenkkeilytttäminen yhtäaikaa on kuitenkin osoittautunut ainakin tähän asti helpommaksi, kuin mitä sitä etukäteen kuvittelin. Kaiken lisäksi yhteistyömme näyttää päivä päivältä kehittyvän hyvään suuntaan. Mahtaisikohan näistä saada koulutettua koiravaljakon?

Ei sentään retkeily ole kokonaan unohtunut. Tämän hetken "kiveen kirjoitettu" suunnitelma ensi kevään vaelluksesta kertoo, että hiihtelen ainakin 1/3:n toukokuusta tunturissa, eli ensi toukokuulle on yöpakkasia ja auringonpaistetta tilauksessa.

Tälle syksylle on erilaisia hajanaisia ajatuksen viritelmiä pikkuhiljaa nousemassa.
Ehkä vähän melontaa, vähän patikointia, ja molempia samalle reissulle ...
Ainakin yksi alue on nyt mielessä, kun ensin menee yhdelle suomen kahdestatoista tunturilammesta, kävelee Kolkontuntuista rinnettä vähän etelään, sanoo ensin vain Pikkupoikkipuoleisen sanan ja sitten heittäytyy kokonaan Poikkipuoleisen rannalle, niin sieltä löytyy sopiva kota yhdeksi yöksi.
Sen eteläpuolelta löytyy mielenkiintoinen luonnosuojelualue ja taas luoteis ja pohjoispuolelta löytyy myöskin mielenkiintoista ja hyvinkin karua maisemaa.

Eli ei tässä retkeilyä ole kokonaan unohdettu, vaikka "pinnalla" onkin nyt vähän nämä koira asiat ja retket onkin olleet vähän cityretkiä, kuten kuvista näkyy.




Tämmöistä murinaa täältä taas pitkästä aikaa.