Käsivarren kevät 2026

 Reissun kuva albumi

 Olen jo usean vuoden ajan haaveillut vaellusretkestä Käsivarren myöhäis kevääseen. Tähän liittyy aina muutamia haasteita, jokainen kevät on erilainen, varsinkin Käsivarressa se voi vaihdella ajallisesti todella paljon. Ja usein kevät on minulle työasioissa haastavaa aikaa, monet projektit on silloin käynnistymässä. 

Mutta nyt oli hyviä merkkejä ilmassa, näytti jo hyvissä ajoin että töiden puolesta reissu voisi onnistua, kevään tuloa taas ei osannut oikein ennustaa. 

13.5.

Aamulla varhain Iskun kanssa starttasimme kohti pohjoista, tavoitteena olla illalla Äkäslompolossa. Kahden pysähdyksen taktiikalla Ouluun, kun varhain lähtee niin aamupalan voi syödä matkalla. Tällä kertaa Hirvaskankaalla, kun olin siellä noin klo 7 seutuvilla. Oulun jälkeen Torniosta viimeiset ruoka ostokset ja suunnitellusti illaksi Äkäslompoloon. Varhainen kevät näkyi koko matkan, täälläkin lunta vain jonkin verran tunturin suojaisissa paikoissa. Minulla oli hyvää ennakkotietoa Käsivarren lumitilanteesta kun muutama kaveri oli juuri nyt palaamassa omalta reissultaan ja olivat hiihtämässä seuraavana aamuna tunturista Kilpisjärvelle. 

14.5. torstai

Iltapäivällä matka jatkui kohti Kilpisjärveä. Soittelin matkalla Kilpisjärvelle Antti O:lle ja selvisi että olivat muutaman miehen porukalla lähdössä vielä illalla kelkoilla tunturiin työkeikalle. Kyselin vähän kyytimahdollisuutta tai tavaroiden kuskaus mahdollisuutta Saarijärvelle, mutta samalla myös sovittiin että minun takiani ei tarvi heidän reissuaan säätää. Jos sattuu niin ehkä voisin saada apuja eka pätkälle Saarijärven autiotuvalle. Todellakin varhainen kevät, ilmatieteen laitoksen mukaan Kilpisjärvellä vielä virallisella pisteellä noin 40 cm lunta, mutta missään sitä ei näkynyt matkan varrella. Kun pysäytin auton Luontotalon parkkipaikalle, niin sieltä löytyi ensimmäiset lumet. Tavaraoiden järjestelyä lähtökuntoon, jossain vaiheessa selvisi että kelkoilla lähtijät olivat valmistelemassa omaa lähtöään Tsahkalin reitin varrella siinä vähän ylempänä ja sain luvan siirrellä omat varusteeni sinne pakattavaksi kyytiin. Ja lopulta sieltä järjestyi minulle ja Iskulle kolo reestä, joten matka tunturiin sujui poikkeuksellisen helposti. Tsahkalia ennen oli jo pitkiä pätkiä aivan sulaa mutta siitä eteenpäin oli tunturissa vielä lunta, tosin märkää sellaista. Lumen kantavuus oli aivan olematon, sukset ja Iskun tassut kahlasivat ihan maatamyöten. Autiotuvassa oli neljä naista ja varaustuvan puolella näytti olevan iso ryhmä majoittuneena. Autiotuvan väki antoi luvan tuoda koiran sisälle, mutta päätin että yövymme kuivaushuoneessa niin pääsen vähemmällä säätämisellä. Lumi oli todella märkää, vanhaa uraa pääsi suksilla ilman isompaa kahlaamista vielä joesta hakemaan juomavesiä kämpälle mutta jotenkin ei vain houkuttanut pystytellä teltaa märkään lumeen. Hyvissä ajoin nukkumaan kevyen iltapalan jälkeen.

15.5. perjantai

Maaliskuussa tuli tieto, että Käsivarren alueella on kadoksissa minunkin hyvin tuntema vanhempi mieshenkilö. Olin katoamisen jälkeen aika aktiivisesti "mukana" miettimässä, minne etsintöjä ehkä kannattaisi suunnata ja ennen reissuun lähtöäni oli kadonneen ahkio jo löytynyt maastosta. Olin varautunut päivän tai kahden ajan heti reissun alkuun käyttämään aikaa hänen etsintäänsä, jos keli sen sallisi. Valitettavasti sääennusteet vaan näyttivät varsin huonoilta tässä mielessä. Aamu aukeni lämpöisenä, lumi ei kantanut muualla kuin kelkkaurilla. 

Muut olivat aktiivisempia kuin minä, laiskottelu retkellä on yksi minun lempiharrastuksiani. Autiotuvan väki lähti aamupalan jälkeen kohti Salmijärveä pilkille, samoin varaustuvan koko kymmenen hengen seurue siirtyi läheiselle järvelle pilkkimään. Sen verran osallistuin minäkin pilkintään, että kun autiotuvassa olevat naiset eivät olleet löytäneet kaupoista pilkkisyöttejä, niin lahjoitin heille omani käytettäväksi. Yksi vaeltaja oli vielä matkalla kohti Kilpisjärveä, hänen tietonsa mukaan tunturissa ei ollut enää yhtään turistia. Tosin tiesin että valokuvaaja Jetro oli siellä jossain, hän oli lähtenyt kait vuorokautta minua aiemmin tunturiin. Kyytimieheni palasi takaisin tunturista ja he olivat nähneet yhden hiihtäjän Kuonjarin ja Meekon välillä , joka jälkikäteen saamani tiedon mukaan oli todennäköisesti Jetro. Kiikaroitavaa ja luonnon tarkkailua päivän aikana riitti hyvin, kapustarinnat piipitti, riekot minulle naureskeli, västäräkit keikuttelivat pyrstöjään, lokit lenteli ympäristössä ja tunturikihukin kävi pyörähtämässä lähiympäristössä. Sitä ihmettelin että Saarijärveen laskevan jokiuoma oli hyvin vähä vetinen. Sääennuste näytti että aamulla voisi ehkä olla asteen verran pakkasta, joten siirryin hyvissä ajoin nukkumaan. 

16.5. lauantai

Heräsin noin klo 04 ja totesin että lumen pinta on ehkä hieman kuivahtanut. Vaatteet päälle ja lähdimme Iskun kanssa kohti Norjan rajaa, meinasin tosin heti alkumatkasta jo luovuttaa kun kahlasimme molemmat lumessa oikein kunnolla. Pääsimme kuitenkin nousemaan Teemalovaaralle ja ylempänä lumi kantoi vähän paremmin. Kiertelin Teemalovaaran etelä ja osin vähän länsipuolella, katselin kaukoputkella maastoja löytämättä mitään merkkejä kadonneesta. Noin klo 07 palasin takaisin kämpälle, varaustuvan puolelta oli ensimmäiset pilkkijät jo tässä vaiheessa järven jäällä pilkillä. Hyvä aika ottaa pienet aamunokoset, taas leppoisa aurinkoinen päivä. Erätarkastaja poikkesi vielä jutulla, samalla hän todisti tunturin tietotoimiston tehokkuuden. Hän oli kuullut matkalla että Saarijärvellä joku kaipailisi pilkkisyöttejä ja hän toimitti ne perille. Sääennusteissa ei ollut viikkoon näkyvissä mitään merkkejä edes yöpakkasista, joten päätin että seuraavana aamuna aikaisin jatkan matkaa Kuonjarille. Taas hyvissä ajoin nukkumaan että jaksaa aamulla pirteänä herätä. 

17.5. sunnuntai

Heräsin noin klo 05, olin illalla pakkaillut kamppeet jo lähtökuntoon ja olin myös päättänyt että en herättele tuvassa nukkuvia aamupalan tekemisellä niin olin lähtövalmiina n. 5:20. Alku lähti vähän nihkeästi liikkeelle, minulla oli käytössä Exped pulkka/ahkio ensimmäistä kertaa ja varusteet olin pakannut pääosin rinkkaan ja vesitiiviiseen säkkiin, mitkä oli ahkiossa. Ahkiota vedin naruvedolla ja pääsin varmaan ainakin 50m kun ahkio oli ensimmäisen kerran kyljellään. Varmaan tuo pakkaustapa aiheutti sen että tavaroiden painopiste oli aika korkealla, muutamia kertoja sain ahkion kaatumaan, kunnes opin katsomaan reittini niin että homma alkoi sujumaan. Sää oli sumuinen ja lumen pinta oli reitillä hieman karkea. Muutamia istuskelu taukoja ja noin klo 08 olinkin jo sitten perillä Kuonjarjohkan autiotuvalla. Aamupala aika juuri sopivasti. Tuvan pöydällä kohtasin taas kerran tämän vielä minulle avautumattoman salaisuuden. Pöydällä oli kaksi tyhjää, käsittääkseni punaviini pulloa. Niihin liittyy joku fysiikan lakien vastainen ilmiö. Jostain ihme syystä pullon paino nousee erittäin voimakkaasti kun se on tyhjennetty tai sitten pullossa oleva juoma vie sen tuojalta vaan voimat niin vähiin että pullo jää sinne autiotuvalle. Suosittelen kyllä vahvasti jättämään tällaiset pullot tienlaidalle autoon odottamaan näistä edellä mainituista syistä. Ilma oli kirkastunut matkan aikana ja aurinko paisteli jo varsin mukavasti. Aamupalan jälkeen olikin hyvä hetki vetäistä pienet aamupäivä unet. Kuonjarin portailla oli lämmin istuskella ja hyvä kiikaroida lintuja. Kapustarinnat pitivät omaa kevät kivaansa, kivitaskuja pyöri ympärillä, samoin pulmuset, kiirunat ja muutama lapinkiuru. 

Lätyn paisto päivä, varjossa noin 10 astetta lämmintä ja lumet suli vauhdilla, vaikka täällä yli 800m:n korkeudessa lunta oli vielä hyvin. Polttopuita käytiin vielä täydentämässä liiteriin ja yksi kelkka ajeli kylälle päin, muuten sain nauttia täydellisestä luonnon hiljaisuudesta. Enpä muista että koskaan olisi ollut veden kauhominen Kuonjarissa näin helppoa. Lumikengät tarvi että pääsi kävelle joelle, mutta kun yleensä täällä vesi on ollut syvällä lumen alla, niin nyt sen sai helposti kauhottua vain kyykistymällä sulana virtaavan veden viereen. Täytyy sanoa että tämmöinen oleskelu tekemättä mitään on minulle rentouttavaa, laiskuus lienee minulle hyve.

18.5. maanantai

Aamupalan jälkeen varusteet taas kyytiin (jotain jätin tuvalle odottamaan paluumatkaani) ja noin 7:20 kohti Meekon laaksoa. Reilun kilometrin taisi ehtiä hiihdellä ennenkuin huomasin että päiväreppu ei ole selässä. Joten ahkio irti ja takasin lähtöpisteeseen hakemaan reppua. Siellä se minua portailla nätisti odotteli. Kuonjar - Meeko väli on varsin mukava hiihdettävä, matkalla on muutama jokiuoma, joiden vuoksi siinä taitaa olla kolme nousupätkää ja pitkähkö lähes tasainen osuus ennen jyrkähköä noin kahden kilometrin mittaista laskua Meekon laaksoon. Sen verran oli keli nihkeää että tällä kertaa alamäki ei tarjonnut vauhdin hurmaa, se vaati hiihtämistä myös alamäkeen. Kantavalla kelillä ongelmana on että vauhti pakkaa nousemaan liian kovaksi, nyt ei ollut sitä ongelmaa. Ihan loppupätkä kämpälle piti vetää sulaa maata pitkin. Edelliset vieraat oli lähtenee kämppäkirjan mukaan sieltä 14.5. Koko tulomatka vei vajaa 3h 45 min, josta tosin tuo 45 minuuttia meni repun hakemiseen. Joskus on tullut hiihdettyä tuo sama väli kahteen tuntiin. 

Lumet suli ympäristössä ihan silmin havaiten, läheiset kosket kohisi voimakkaasti kun sulamisvedet virtasi viereisiin järviin. Kämpän läheinen joen sivuhaarakin oli jo niin auki, ettei siitä olisi päässyt muuten kuin syvällä vedessä kahlaten eteenpäin. Pitkin päivää kiertelin ympäristössä kävellen ihmettelemässä kun lumet vain häviää. Taas uusia lintuhavaintoja, ehkä upeimpana maakotka pariskunnan lento Saivaaran huipun yläpuolella. Sinisuohaukkakin oli saalistamassa, riekkoja, piekana, korppi, lapintiira, hemppo, liro nyt ainakin uusina lajeina tältä paikalta. Joitakin laulajia oli ympäristössä joita en osannut tunnistaa. 

Yksi Käsivarren alueen vilkkaimista tuvista oli täysin hiljaisena samoin sen ympäristö jos lintujen laulelua ei lasketa. Sääennuste oli lupaillut että vielä seuraavana yönä lämpötila voisi mennä lähelle nollaa niin tein päätöksen että varhain aamulla palaan takaisin Kuonjarjohkan autiotuvalle. 

19.5. tiistai

Heräsin noin klo 04 aamupalan tekoon. Varusteet kasaan ja noin klo 05 kohti Kuonjarjohkaa. Pakkasin sukset ahkioon ja lähdin kävellen nousemaan ylös laaksosta. Ensimmäiset 500m vedin ahkiota sulaa maata pitkin, sitten lumikengät jalkaa ja seuraavan 500m:n matkalla ehkä noin puolet oli vielä sulaa maata pitkin kulkemista. n. 1.7km etenemisen jälkeen tuli vielä noin 100m:n pätkä sulaa maata kuljettavaksi. Jyrkimmän nousun loppuvaiheessa tuli moottorikelkalla kaksi miestä vastaan, nousu loivenee n. 2km jälkeen ja sitten se jatkuu lähes tasaisena hyvin loivasti nousten vielä n. 3km. Korkeimmillaa taisi reitti mennä n. 860m:n korkeudessa. Koko nousun ajan sumu ympäröi minua, varmaankin lämpimän päivän ja vähän viileämmän yön aikaansaannosta. Aika pitkälle matka eteni ennenkuin aurinko jaksoi paisteellaan haihduttaa sumupilvet pois. N. 3h 40 minuuttia vei tämä paluumatka, kellon mukaan nousumetrejä n. 360m ja laskupätkiä jokiuomiin n. 110m. Kello muistutti minua laiskottelun tarpeesta, se väitti että palautumisaikani suorituksesta olisi 114 h, en tosin käytä juurikaan kelloa suoritusten mittaamiseen arjessa, niin saattohan sillä olla joku virhe jo lähtötilanteesta. Taas upea aurinkoinen päivä ja tietysti myös lätyn paistopäivä kauneusunilla "kuorrutettuna". Taas törmäsin näihin fyysikan ihmeellisyyksiin, vedin kaapistossa olevan leikkuulaudan esille, joku oli nauttinut tonnikalaa, mutta taas oli se purkki muuttunut niin painavaksi että sitä ei oltu jaksettu kantaa pois maastosta. Varjossa lämpötila näytti nousevan +12 asteen seutuville vaikka olin yli 800m:n korkeudessa. Täällä pelasi netti (norjan verkossa) ja päivitin sääennustetta, se lupaili seuraavalle päivälle vesisadetta. Joten päätin että iltayöstä jatkan matkaa vielä Saarijärvelle. 

Startti n. 21:40, lähdin liikkeelle lumikengillä, joilla kävelin ahkiota vetäen n. 2km. Silloin on tämän välin nousuosuus aikalailla "taputeltu". Kenkien vaihto, sukset jalkaan ja eteenpäin. Kelkkaura kantoi kohtuullisen hyvin, Iskun tassut upposivat tosin jo joitakin senttejä. Naalivaaran seutuvilla reitti kaartaa Saarijärvelle ja myötämäessä alkoi reitin molemmin puolin näkymään kosteutta ja matkan jatkuessa kosteus muuttui virtaavaksi vedeksi reitin molemmin puolin. Jonkin verran ennen Saarijärveä nämä molemmin puolin virranneet vedet yhtyivät ja kävin kokeilemassa, mutta siitä ei enää päässyt eteenpäin. Sukset ja monot pois jaloista, saappaat ja lumikengät tilalle ja lähdin kiertämään paikkaa. Kiertoreitillä oli kuitenkin vähän samoja haasteita, yhdessä kohti lumen alla virtasi vedet niin että juuri ja juuri saappaan varsi vielä riitti ettei vesi mennyt kenkiin. Sitten taas reittiä eteenpäin, kohta oli edessä kuohuva koski, kun Salmijärven vedet virtasi useiden metrien levyisenä koskena Saarijärveen. Totesin että tuosta ei ole mitään mahdollisuutta päästä edes kahlaten, joten vaihtoehdoksi jäi lähteä kahlaamaan järven rannan suuntaisesti sohjoiseen lumeen ahkiota kiskoen. Ja tietysti myös Iskulla samat haasteet, se kahlasi lumessa mahaansa myöten. Ehkä n. 100m:n kahlailun jälkeen katsoin että siitä voisi siirtyä poroaidan toiselle puolen ja järvellä olevalle uralle. Jätin ahkion ja Iskun odottamaan ja kävin kokeilemassa että siitä pääsee jäälle asti. Tavarat ja Isku poroaidan välistä ja kahlailu järvelle. Upea auringon nousu/lasku Tuulihuippujen takana saatteli minua loppumatkan kämpälle, joitakin sulia pätkiä sopi sillekin välille, mutta pääosin vielä hiihtäen. 3h ja urakka takana, oli aika siirtyä ansaitulle yölevolle. 

20.5. keskiviikko

Aamu oli kostea ja vähän sumuinen, viereinen koski piti kovaa kohinaa. Aamupäivällä näytti että luvattu sade ei ainakaan hetkeen olisi tulossa niin päätin lähteä kävellen vielä Norjan puolelle. Alkumatka oli työläs, kahlasin lumikengillä moottorikelkan jälkeä, mutta jossain kohti oli edessä sulat maat. Noin viiden kilometrin lenkin kiertelin pääosin sulia maita pitkin. Teemalovaaralalta näin kun Saarijärven vanhan tuvan seutuvilta tuli neljä moottorikelkkaa, jotka jatkoivat siitä norjan kautta kohti Kilpisjärveä. Olinhan itse pohtimassa että mistä kautta itse yrittäisin päästä kylälle. Viereinen jokilaakso oli tulvillaan sulamisvesiä, tunturin rinteitä pitkin vedet valuivat voimakkaasti virraten kohti laaksoja. En ole koskaan aikaisemmin päässyt näkemään näin voimakasta kevään etenemistä. Hieman vajaan kolmen tunnin kävelyn jälkeen palailin takaisin Saarijärven autiotuvalle, taas loppumatka lumikengillä tarpoen. Viikossa oli lumet sulaneet kämppien ympäristöstä niin paljon, että nyt pystyi kämpältä reilun 200m:n päässä olevalle joelle kävelemään vettä hakemaan sulia maita pitkin. Viikkoa aiemmin olin ihmetellyt että miten voi olla vedet niin vähänä koskessa, vain pieni liru. Mutta nyt ei tarvinnut sitä ihmetellä, vettä virtasi koski kuohuen. 

Ilta kului mukavasti tekemättä mitään, kunnes loppuillasta pihalle ajeli pari moottorikelkkaa. Sain vieraaksi kaksi poromiestä, joiden ensimmäinen kysymys oli, saisiko kahvia. Kelin haastavuudesta kertoi jotain että matka johon normaalisti menisi ehkä n. 1/2h olikin nyt vienyt aikaa n. 7h. Eräänkin kerran oli kelkat olleet lumisohjossa ja sen alla olevassa vedessä kiinni. Sainkin mielenkiintoisia vieraita, vanhempi poromies oli nimittäin taiteilija, luonnontutkija, yksi saamelaisten ilmastoneuvoston jäsenistä, poromies ja mitä kaikkea muutakin, Antti-Oula Juuso. 

Saamelainen ilmastoneuvosto on uuteen ilmastolakiin (423/2022) perustuva riippumaton tiedepaneeli, jonka tarkoituksena on tuoda saamelaisten perinteinen tieto ja tieteellinen tieto osaksi ilmastopolitiikan valmistelua. Saamelaiskulttuuri on erityisen haavoittuvainen muuttuvassa ilmastossa, sillä perinteinen saamelaiskulttuuri on vahvasti kytköksissä arktiseen luontoon. Arktisen alueen ilmasto lämpenee noin 3–4 kertaa nopeammin kuin muualla maailmassa. Esimerkkejä varsin nopeasta muutoksesta tuli useita, esim männyn kasvualue leviää tällä hetkellä pohjoiseen ja korkeammalle, männyn taimia voi löytyä jo yllättävän pohjoisesta. Aikaisemmin syksyllä maa jäätyi ja routa pysyi maassa pitkään vielä alkukesään. Sillä oli vaikutusta lumen pysyvyyteen ja kevään tulon nopeuteen. Nyt kuulemma maa ei juurikaan pääse jäätymään ja ehkä esim tämä kevät oli hyvä esimerkki sen vaikutukseta. Palsasoiden palsoja on nyt alettu aktiivisesti seuraamaan, palsat on nyt luhistumassa ja sulamassa, joistakin palsoista on mitattu niiden korkeudesta hävinneen jo n. 1.5m. Oli upeaa kuunnella vahvaa elämän kokemusta ja näkemystä luonnosta ja sen muutoksista. Täytyy sanoa että vaikka olen tällä erämaa-alueella viettänyt joitakin satoja vuorokausia ja kohdannut siellä myös varmasti satoja ihmisiä niin tämä oli varmasti niistä merkittävin. Vaatimaton mutta vahva persoona, valtava elämän kokemus, aktiivisen tarkkailijan tapa arvioida asioita ja ennenkaikkea luontoa. 

Poromiesten suunnitelmissa oli nyt yöpyä tässä ja lähteä etsimään aamulla reittiä kohti Kilpisjärveä. Kerroin heille havaintoni niistä päivällä menneistä moottorikelkoista niin he tulivat lopputulokseen että he myös jatkavat aamulla norjan puolelta "kiertäen". Kyselin että olisiko minun mahdollista laittaa osa varusteistani heidän muovipulkkaan, ne kun oli nyt lähes tyhjänä moottorikelkkojen perässä. Ja lupa tuli. Nukkumaan meno meni kiinnostavista keskusteluista johtuen ohi puolen yön. Kämppäkin kyllä oli aika lämmin kun samalla kuivateltiin heidän märkiä vaatteitaan lämmittäen kämppää. 

21.5. torstai 

 Sumuinen aamu, mutta ennusteen mukaan se pitäisi siitä vähän kirkastua. Aamupala ja yöviertaat lähtivät etsimään reittiä Kilpisjärvelle. Sain heistä upean avun loppumatkalle, pakkasin rinkkaani vain välttämättömät varusteet: ruokailuvälineet, vähän purtavaa, ea-välineet, lumikengät, monojen lisäksi kumisaappaat, varalta vedenpitävät sukat ja ehkä vielä jotain muutakin. Loput tavarat pakkasin ahkioon ja nostin ahkion moottorikelkan rekeen. Seurasin kuinka moottorikelkat hakivat reittiä heti alkumatkasta, ylittivät Coahppejärven ja hävisivät siitä lähtevän laskujoen pohjoisrannan puolelle. Pakkailin loput tavarat, siivosin kämpän huolellisesti ja siirryin suksille noin 8:30. 

Heti alkumatkasta piti jo katsella reittiä kun kelkan jäljellä virtasi vedet, sitten pätkä sulalla maalla hiihtelyä. Järvelle en edes yrittänyt samasta paikasta, mistä kelkat olivat menneet vaan kiersin jonkin matkaa lännen puolelta, mistä pääsinkin siirtymään järven jäälle. Paikoin jäällä saattoi normaalisti hiihtää, paikoin piti vähän katsella ettei pintajään alla ole liian paksusti vettä. Vastarannalla kelkkojen poistumisreitillä oli vahvasti vettä niin kiersin taas jonkin matkaa pohjoisen puolelle, mistä pääsinkin jopa sukset jalassa pois järven jäältä. Joki kuohui yhtenä voimakkaana koskena kohti Coahppeluoppal järveä. Kelkat olivat joutuneet aikalailla kierrellen hakemaan reittiä, minun oli silti helpoin hiihtää heidän tallaamaansa jälkeä. Järven ranta aivan vesillä, vaihdoin monot kumisaappaisiin ja näin pääsin kahlaamalla jään päällä olevien rantavesien ohi keskemmälle ja jäälle. Taas monot ja sukset jalkaan ja matka jatkui kohti vastarantaa. Tämän järven vedet purkautuvat kohti Jäämerta sen pohjoispäästä niin tällä järvellä pääsee siirtymään täältä virtaavien vesien etelä/länsipuolelle. Vastarannalla taas kenkien vaihto ja kahlaus pois järveltä. Sitten moottorikelkat olivat edenneen valtakunnan rajalle ja koukanneet siitä jonkin verran ylemmäs kiertäen edessä olevan ihan vesillä olevan lammen. Sieltä ura kaartoi Maset-järven pohjoisrannalle, missä jouduin taas hakemaan järvelle meno reittiä. Kumisaappailla kahlaten pääsin taas järvelle. Järven länsipäädyssä piti taas hakea reittiä mutta siellä pääsin jopa vähän koukaten suksilla pois jäältä. Sitten kelkat olivat ajaneet lumikantta pitkin järveltä lähtevän laskupuron yli ja samaa reittiä itsekin pääsin puron ylittämään, lumikannen molemmin puolin kun puro virtasi avoimena. Sitten kelkat olivat nousseet jonkin verran korkeammalle hakemaan reittiä, viereinen laakso oli nimittäin sulamisvesien valtaama. Iso-Jehkaksen kaakkois rinnetä pitkin sitten pääsikin aika mukavasti lumia pitkin kunnes rinne alkoi kallistumaan kohti Tsahkaljärveä. Edessä oli lähinnä sulia maita, mutta eihän tien laitaan ollut enää kuin ehkä reilu 4km. Kelkan jäljet hävisivät sulalla maalla mutta jatkoin itse kohti Masetjohkan jokiuomaa. Voimakkaasti virtaava tunturipurokin tuli vastaan, se oli sen verran leveä, syvä ja vuolaasti virtaava että siitä joutui hakemaan vähän ylityspaikkaa. Lopulta se löytyi, astumalla virtaavan veden alla oleville kiville pääsin vastarannalle. Vähän piti lopussa kierrellä että löysin reitin järven rantaan asti. Yllätyksekseni täällä järven ranta olikin jo sulanut auki, olin järven rannassa ehkä vähän vajaa 100m siihen laskevan joen länsipuolella. Mutta onni oli taas myöten, rannassa oli veden alla isohko kivi ja totesin että siirtymällä ensin kiven päälle pääsisin siirtymään jäälle ja Isku näytti minulle siitä vielä mallisuorituksen. Sitten järven yli hiihto. Näytti että Tsahkaljoen alkupään lahdenpohjukka oli jo vapautunut jäistä ja siirryin reilut 200m ennen jokisuuta järven rannalle katsomaan turvallisempaa reittiä. Oli vaikeaa arvioida että kuinka vahvasti siinä olisi jään päällä vettä tai olisiko siinä jäätä mutta vaihdoin kumparit jalkaan ja lähdin kokeilemaan. Nyt loppui ensimmäisen kerran tällä reissulla saappaan varresta pituus kesken, vettä oli noin polven korkeudelle mutta pääsin silti pois jäältä. Vielä kerran kenkien vaihto, kun rannassa oli sen verran lunta että pääsin vielä ehkä lähes 150m hiihtämällä. Sitten kävely Tsahkaljärven laavulle ja siitä tieuraa pitkin viimeinen kilometri parkkipaikalle ja autolle. 

Reissu siltä osin takana, vähän lyhyempänä kuin mitä olin ennakkoon ajatellut. Ihan hyvin olisin voinut tietysti jatkaa tunturissa oleskelua, mutta olin alunperin ajatellut että pääsisin etenemään Käsivarren itäreunalle, mutta tänä keväänä ei niitä yöpakkasia sitten tullut lainkaan ja lumi muuttui aivan soseeksi. Reissu vastasi kyllä odotuksiin todella hyvin, en olisi uskonut ellen olisi omin silmin nähnyt että tunturin rinteistä lumet häviää silmissä ja sulamisvedet virtaavat valtoimenaan tunturin rinteitä pitkin alempiin laaksoihin. Ja nämä laaksot muuttuvat tulviviksi puroiksi ja melkein järviksi. Ja olihan se myös mielenkiintoinen kokemus kun tiesin ettei siellä tunturissa minun lisäkseni meitä turisteja enää ollut muita kuin Jetro, joka oli kevään tuloa siellä jossain kuvaamassa. Se koirallisten retkeilijöiden on hyvä muistaa, että myöhäiskevään reissuilla lumen kantavuus voi vaikuttaa oleellisesti vaelluksen toteuttamiseen. Tällä reissulla ei missään vaiheessa ollut mahdollista poistua kelkkaurilta, poislukien nuo pätkät kun kahlasimme norjan puolelle Saarijärven tuvalta. 

Vähän myöhemmin kuulin että poromiehet eivät olleet päässeet Tsahkaljärven kautta vaan olivat joutuneet palaamaan takaisin tunturiin ja kiertämään Jehkastuntureiden pohjoispuolelta ns. saksalaistien kautta. Varusteeni kulkeutui heidän mukanaan ns. luontotalon parkkipaikalle, mistä sain ne nostettua autooni. 

Asia joka tavallaan harmitti, oli se, kun olin varautunut käyttämään aikaa maaliskussa kadonneen henkilön etsintään, niin olosuhteista johtuen minulla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä niille alueille, minne olisin omat etsintäni suunnannut. Kadonneen omaisten tuskan tiedän, tiedän senkin että kadonneen löytämiseksi on viranomaisten ja paikallisten voimin tehty todella merkittävästi töitä. Samoin kadonneen omaisten ystävät ovat tehneet alueella alkukesästä etsintöjä. Edelleenkin kun lopettelen tätä kirjoitusta juhannuksena, on kadonnut vieläkin kadoksissa. Ihan viime päivinä olen kartalta seuraillut kun oma garminin satelliitti paikannin on liikkunut alueella, kadonneen lähiomainen kävi alueella ja vähintä mitä itse voin tässä tilanteessa tehdä, oli tuon paikantimen lainaaminen turvavälineeksi ja hänen läheisillee keinoksi nähdä, missä mies menee. Jos alueelle retkiä suunnittelevat sattuisi tätä lukemaan niin edelleenkin toive, että tarkkailkaa ympäristöä erityisesti Korkea- ja Iso-Jehkaksen pohjoispuolella, Saarijärven autiotuvan länsipuolelta ehkäpä jopa Didnojärven eteläpuolella oleville tuntureille asti. Kadonneen sukset voisi luonnosta ehkä helpoiten erottua. 

Kun vaellus loppui vähän etuajassa niin jatkoin matkaani Norjan puolelle. Yykeän perällä vuonon rannalla oli n. 20 astetta lämmintä ja täysi kesä. Ehkä n. 150 km ajelin ihailemassa upeita maisemia kohti pohjoista, kunnes päätin kääntyä takaisin ja katsella maisemat myös toisesta suunnasta. Norjassa ns. puskaparkkeilu on ilmeisesti hoidettu toisin kuin meillä. Meillä se pyritään estämään kaikin keinoin, Norjassa taas on juuri sitä varten tehty todella runsaasti pysähdyspaikkoja jotka on vielä varustettu jäteastioin. Paikat vaikutti olevan paljon siistimmässä kunnossa kuin mitä meillä suomessa. Meillä kun roska-astiat on pääsoin poistettu niin ihmiset ovat kait ymmärtäneet sen väärin, roskat jätetään sinne edelleen toisten siivottavaksi. Luulisin että olisi edullisempaa kerätä ne astioista kuin siitä ympäristöstä.

 Semmoinen reissu tällä kertaa, paluumatkalla Ylläkselle pariksi yöksi niin sain pestyä kaikki reissun hikiset ja likaantuneet kamppeet ja laitettua muutenkin retkeilyauton siistimpään kuntoon. Sitten vielä yksi väliyö ja 24.5. takaisin kotona. 

 

Kevätvaellus Käsivarren alueelle huhtikuussa 2007, mukavia päiväreissuja

 

14.4. 

Ajelin päivän aikana Kangasalta Haukiputaalle velipojan luo. Kävimme vielä illan aikana varusteet läpi ja pakkasimme kaiken paitsi ns. jääkaappiruuat autoon lähtövalmiiksi.

15.4. 

Lähdimme ajelemaan Haukiputaalta aamulla noin 7:30 kohti pohjoista. Noin klo 11:00 olimme Muonion kohdalla menossa ja pysähdyimme lounastauolle. Sitten jatkoimme Ropin pirtille munkkikahville. Samalla jo valmiiksi kyselimme saunaa paluumatkalle. Noin 13:30 saavuimme Kilpisjärvelle ja pysäköimme auton Metsähallituksen pysäköintipaikalle ja aloimme vaihtamaan vaellusvarusteet päällemme. Ilma oli hieman plussan puolella ja ilma aurinkoinen ja lumi vähän sohjoinen. 

Ahkiot pakattuna parkkipaikan laidalle, sukset jalkaan ja menoksi. Nousimme alkumatkan jyrkimmät nousut kävellen ahkioiden edellä ja kun pääsimme Tsahkaljärvelle, näimme sen olevan osittain aivan vesillä. Moottorikelkkojen ajaessa välillä vesi lensi korkealle. Otimme suunnan Tsahkaljärven päähän ja lähdimme hiihtämään kohti ensimmäistä tavoitettamme Terbmisjärveä. Kelkkaura oli ainoa paikka missä sukset kantoivat, lumi oli muuten pehmyttä ja soseista. Tsahkaljärveltä Terbmikselle mennessä noin puoliväliin asti on loivaa nousua ja sen jälkeen alkaa loiva lasku kohti Terbmistä. Parin tunnin hiihdon jälkeen totesimme nousun kääntyvän laskuksi. Se olikin sopiva kohta pitää ensimmäinen kunnollinen tauko. 

Vaikutti hyvin rauhalliselta, joitakin päivähiihtäjiä tuli vastaan. Aurinko paistoi voimakkaasti mennen välillä pilvien taakse. Tuuli oli varsin voimakas, mutta onneksi se puhalsi selän takaa. Tauon jälkeen jatkoimme nyt myötäisellä osuudella kohti Terbmiksen tupaa. Taas parituntia hiihdettyämme saavuimme tuvalle. Varaustupa oli tyhjänä ja autiotuvan puolella oli kolme miestä. Autiotuvan vesiastian kauha oli jonnekin hävinnyt, mutta varaustuvan ovi oli onneksi auki ja siirsimmekin sieltä kauhan autiotuvan puolelle. Tuvalla olevat miehet olivat hiihtäneet tänne tuvalle Ailakan autiotuvalta. Ilta kului varusteita hiplaten, ruokaillen ja jutustellen miesten kanssa. Olimme varanneet alkumatkalle joitakin herkkupaloja ja niistä saimme nauttia täällä ensimmäisellä tuvalla.

16.4.

Aamulla heräilimme noin klo 06:00. Ilma oli edelleenkin lämpimän puolella ja tuuli oli säilyttänyt vielä voimansa. Teimme aamun valmistelut rauhassa ja seurasimme kun miehet valmistelivat lähtöänsä takaisin Ailakan suuntaan. Miehet lähtivät hiihtämään ensin kelkkauraa pitkin kohti Kilpisjärveä ja noin kilometri Terbmisjärven päästä Terbmikseltä laskevaan jokiuomaa he lähtivät nousemaan ylös tunturiin. Ennen lähtöämme tuvalle tuli kelkkailijaryhmä, jotka ottivat liiteristä kyytiinsä jonkin verran polttopuuta ja jatkoivat matkaansa kelkoilla heille kielletylle alueelle Salmikuruun. 

Varustimme reppumme päivähiihtoa varten tavoitteena Jollanoaivin huippu. Lähdimme nousemaan kohti Salmikurua kellon ollessa noin puoli yksitoista. Kurussa oli todella vähän lunta ja täältä vähän ylempää näki hyvin miten Terbmisjärven jääkin oli lähes kauttaaltaan vesillä. Hetken matkaa hiihdettyämme näimmekin kelkkaryhmän nousseen kurun reunaa vähän ylöspäin, mihin he olivat tehneet nuotion ja siinä he sitten viettivät luvatonta taukoaan. Katselimme hiihtoreittiä Salmikurun pohjalta ja kurun perälle päästyämme käänsimme suunnan itäiseen haaraan. Kurun pohja nousee täällä loivemmin ja nousun aivan loppupäässä sauvat painuivat lumesta läpi ja alla kuulosti purossa vesi solisevan. 

Kun kuru avautui Jollanoaivin länsipuolella olevaksi laaksoksi totesimme onneksemme että laakson pohjalla meni vanha moottorikelkkaura kohti Jollanoaivia. Lumen kantokyky oli niin huono, että kelkkauran sivulla ei ollut mitään mahdollisuutta hiihtää. Nousimme Jollanoaivin korkeimman huipun eteläpuolta kohti ja noustuamme riittävän korkealle, niin lumen kantokykykin hieman parani. Aurinko paistoi koko ajan lähes kirkkaalta taivaalta ja täällä laaksossa tuulikaan ei päässyt puhaltamaan. Lähelle huippua noustuamme jätimme sukset lumeen pystyyn koska tunturin yläosa oli aivan paljaana. Täällä ylhäällä tuulen voima taas pääsi vaikuttamaan koko voimallaan. Kävimme Jollanoaivin molemmilla huipuilla ja katselimme huipulta maisemia. Rommaenon laakso avautuu täältä ylhäältä katsottuna todella hienosti. Kävelimme myös kivikkoa pitkin Jollanoaivin itäreunalla olevan pahdan yläpuolelle. Täältä näki kuinka Terbmisjärven jäällä vesi lisääntyi Tämän jälkeen palasimme suksillemme ja lähdimme hakemaan laskureittiä kohti Terbmisjärveä. 

Tunturin päällä olikin upea aivan valkoinen laakso joka laski kohti Terbmistä. Täältä sai myöskin hyvin kuvattua järven toisella puolella ylväänä näkyvän Terbmiksen pahdan. Laskimme laakson pohjalla kohti jyrkempää tunturin rinnettä. Jonkin matkaa laskettuamme varsin jyrkkää rinnettä tuli vastaan täysin lumeton kivikko. Otimme sukset pois jaloista ja jatkoimme laskeutumista kohti järveä kivikossa kävellen. Kivikon jälkeen pääsimme vaivaiskoivikkoon jossa oli varsin pehmeää lunta. Tässä pehmeässä lumessa lähdimme laskemaan rinnettä kohti Terbmiksen tupaa. Saavuimme tuvalle noin klo 14:00. Tupa oli säilynyt tyhjänä hiihtoreissumme ajan. 

Myöhemmin iltapäivälle tuvalle hiihteli Kilpisjärveltä päin neljän miehen ryhmä. Ryhmä oli varsin hauska puheissaan, ryhmään kuului mm. umpihankineuvos, naaman vääntelyn suomenmestari ym. Ryhmällä oli todella hauskat jutut ja ilta kuluikin rattoisasti kuunnellessa heidän tarinan kerrontaansa. Ryhmä oli matkalla Toskaljärvelle pilkille, jonne he ajattelivat jatkaa matkaansa seuraavana päivänä. Söimme hyvin ja valmistelimme taas joitakin herkkupaloja joita olimme varanneet matkan alkuosuudelle. Illan kuluessa Kilpisjärveltä päin tuvalle hiihteli vielä yksinäinen vanhempi mieshiihtäjä. Hän oli lähtenyt hiihtomatkalleen Espoosta ja oli tullut iltapäivällä linja-autolla Kilpisjärvelle. Hän oli ensin yrittänyt aloittaa hiihtonsa. Ailakkalahden kohdalta, mutta oli todennut tilanteen toivottamaksi johtuen pehmeästä lumesta ja oli vaihtanut lähtöpaikkansa Kilpisjärvelle. Iltaa kohti näytti että ilmakin alkoi viilenemään.

17.4.

Aamu valkeni tuulisena ja pilvisenä. Lämpötila oli hivenen pakkasen puolella. Kalastajaryhmä touhusi kovasti lähtöään ja lähtivätkin ensimmäisenä jatkamaan matkaansa. He suuntasivat kulkunsa Salmikuruun ja aikoivat sieltä jatkaa Jollanoaivin ja Jaakonvaaran välistä kohti Sieddijärveä. Odottelimme sään kirkastumista, mutta kun sää ei näyttänyt muuttuvan, niin lähdimme liikkeelle noin klo 11:00 tavoitteena Kuonjarjohka. Lumi oli saanut hieman kovaa kuorta päälleen. Nousimme ylämäkeen Salmikurua pitkin, tuuli puhalsi kurussa erittäin voimakkaasti vastaan. Loppupuolella kurua otimme sukset pois jaloista ja vedimme ahkioita kävellen. Kurun päässä käännyimme taas itäiseen haaraan ja haaran lopussa olevalta järveltä lähdimme laakson pohjoisreunaa kohti koillista. 

Käännyimme Jaakonvaaran eteläpuolella olevan tunturin länsipuolelta kohti pohjoista. Tuuli puhalsi lännestä melko voimakkaasti, muuten ilma oli varsin hyvä. Muita kulkijoita ei tällä tunturialueella sillä hetkellä näkynyt. Hiihtelimme valkeilla hangilla kohti pohjoista. Jaakonvaaran länsipäässä huomasimme Kuonjarjohkan suunnasta viittareittiä pitkin tulevan Saarijärveä kohti kolme hiihtäjää. Ennen Siettivaaraa tavoitimme viittareitin ja hiihdimme sitä pitkin kohtiKuonjarjohkaa. Välillä poikkesime keskellä tunturia olevilla viitoilla, jotka opastavat kulkijaa kohti Porojärveä, Saarijärveä tai Kuonjarjohkaa kohti. 

Noustuamme jokilaaksosta tuvalle kellon ollessa noin 14:00 totesimme autiotuvassa olevan kaksi naista, muuten tupa oli tyhjä. Levittelimme hiihdon aikana kostuneet vaatteet naruille kuivamaan ja aloitimme syömisen valmistelut. Tuuli vain tuntui yltyvän, mutta pari tuntia tulomme jälkeen tuvalle tuli Terbmikselle jäänyt yksinäinen mieshiihtäjä. Tytöt osoittautuvat olevan Oululaisia opiskelijoita, jotka sivutoimisesti toimivat Partiokaupassa myyjinä. Toisen tytön jalat olivat rakoilla ja velipoika paikkasi hänen jalkansa hiihtokuntoon. 

Tuuli vain yltyi ja lumi lensi. Jossain vaiheessa kelkkakuljetuksessa tuotiin neljä kylmissään olevaa miestä varaustuvan puolelle. Ilmeisesti kelkkamies oli heidät noukkinut Meekon ja Kuonjarin välistä rekensä kyytiin. Vaikutti että he olivat olleet sään kanssa vaikeuksissa. Samoihin aikoihin varaustuvan puolelta lähti kolme henkilöä hiihtämään kohti Saarijärveä. Moottorikelkkailija noukki heidät kyytiinsä Kuonjarjohkan vastarinteen päältä ja kuljetti heidät ilmeisesti Saarijärvelle. Auringon pyrkiessä yölevolle kävin vielä ulkona ottamassa joitakin valokuvia ilta-auringon antaessa värejä maisemille. Vietimme iltaa jutellen ja syöden ja menimme hyvissä ajoin nukkumaan.

18.4.

Pakkanen oli yöllä jo hieman kiristynyt ja oli aamulla jo noin 8 astetta. Tuulikin oli antanut jo vähän periksi. Söimme aamupalan ja pakkasimme tavarat lähtökuntoon. Lähdimme vähän ennen 09:00 hiihtämään tuvalta Kuonjarjohkan laaksoa pitkin tavoitteena nousta Kahperusvaaran huipuille ja jatkaa sieltä Lossun tuvalle. Parin kilometrin hiihtämisen jälkeen Kahperusvaaran rinne loivenee sen verran että pääsimme kääntämään hiihtosuunnan kohti Kahperuksen huippuja. Samalla huomasimme lumessa varsin tuoreet ahman juoksujäljet. Hiihdimme kohti koillista loivasti nousevaa rinnettä pitkin. Ilma oli pilvipoutainen, välillä paistoi aurinko ja välillä se oli pilvessä. Noustuamme noin kahden kilometrin matkalla noin 100m olimme Siktakurun yläpäässä. Täältä käänsimme suunnan kohti pohjoista. 

Saimme hiihtää tuntureiden välisessä täysin valkeassa laaksossa joka oli tuulelta hyvin suojassa ja aurinko paistoi aivan kirkkaalta taivaalta. Saimme hiihtää tunturihiihtäjän unelmasäässä. Hiihdimme kurun päästä suoraan pohjoiseen ja nousimme noin 1,5 km matkalla taas 100 m ylöspäin ja olimme noin 1100m korkeudella. Pysähdyimme laaksoon tauolle. Päivä oli suurinpiirtein puolessa. Puraisimme vähän evästä ja lähdimme nousemaan Kahperusvaaran itäreunan huipuille. Lähimmälle huipulle nousun jälkeen laskimme tunturin päällä kaakkoon kohti Siktakurun pohjoispuolella olevaa huippua. Laskun jälkeen pitkä loiva nousu ylhäälle. Täältä saimme ihailla laajasti avautuvaa tunturimaisemaa. Laskimme vielä tunturin päältä Siktakurun jyrkän reunan yläreunaan ja katselimme kurua tästä näkökulmasta. Sitten palasimme takaisin edelliselle huipulle ja jatkoimme kohti pohjoista Kahperusvaaran koilliskulmalla oleville huipuille. 

Täällä oli myös ahma vieraillut ja oli kaivellut huipulla olevista kivikasoista ilmeisesti itselleen jotain syötävää. Täältä oli upea katsella Kahperuslatnjaa ja sen takanana olevaa Meekoa. Saivaara nousi komeana tornina ympäristöstä ylös. Pitsusköngäs näkyi tänne myös erinomaisen hyvin. Sen takaa näkyi Pitsusjärvi ja Pitsuksen tupakin erottui sieltä hyvin. Urtaspahdan itäpää erottui hyvin ja Govdoskaisin rinteet laakson toiselta puolen. Täältä oli myös hyvä arvioida tulevien päivien reittiä, kun tarkoitus oli hiihtää Lossun tuvalta Urtaspahtojen päältä Bierfevaggin kautta Meekolle. Täältä oli myös hyvä arvioida Kahperusvaaran pohjoisrinnettä, joka oli yhtenä mahdollisena reittivaihtoehtona Lossulle mentäessä. Jopa kiinanmuuri erottui tunturiylängöstä kaukana idässä. 

Täältä käänsimme suksemme kohti ahkioita ja saimmekin makeat laskut tunturilaakson pohjalla olevien varusteiden luo. Pidimme lounastauon ja pakkailimme tavarat jatkaen matkaa. Lähdimme kaartamaan ensin kohti luodetta ja hetken päästä kohti länttä. Nousimme ahkioiden kanssa lähes 1150 m korkeuteen ja jätimme taas ahkiot tunturiin ja nousimme pienen nousun läntisille huipuille. Täältä avautui taas näkymä etelään kohti Kuonjarin laaksoa. Kunjarin terävä huippu erottui hyvin ja Terbmiksen pahtojen yläosatkin näkyivät tänne. Pohjoisessa tietysti näkyi Lossunibba ja muutkin pohjoisen puolen tunturit. Huiput kierrettyämme palasimme ahkioille ja kierimme aivan luoteisessa kulmassa olevan huipun eteläpuolelta ja aloitimme laskun kohti luodetta. Rinteessä oli hyvä laskea kun kovan kuoren päällä oli hieman uutta lunta.

 Saavutimme Saarijärveltä Lossulle menevän reitin Kahperusvaaran koillispuolella olevien kahden järven eteläpuolella laakson pohjalla. Laakson pohja on lähes 1000m merenpinnan yläpuolella. Vasemmalla puolella nouseeAldorassan ja Giedderassan rinteet ja oikealle avautuu Meekovaaraa kohti laskeva laakso. Meekovaaran etelä seinämä näkyikin hiihtoreitillemme hyvin. Jatkoimme lähes pohjoseen Giedderassan itäisen selänteen yli. Viittareitti (silloin vielä sellainen oli) jatkui suoraan laaksoon alas, mutta käänsimme itse suunnan ylhäältä jo luoteeseen tavoitteena viittareitti hieman ylempänä välttääksemme turhan nousun viittareitillä. Hiihdimme kovalla kaltevalla rinteellä, mutta koska aisat ovat ns. jäykkää mallia, niin eteneminen sujui kohtalaisesti myös kaltevalla rinteellä. Hetken hiihdettyämme viittareitillä saavuimme järven jäälle. Järven pinta on 1009m merenpinnan yläpuolella. Täältä reittimme alkoi loivasti kääntyä laskuksi Lossujärveä kohti. 

Varsin nopeasti lasku jyrkkenee ja suurin osa laskusta olikin pakko laskea voimakkaasti suksilla auraten. Velipoika kokeilikin välillä miltä tuntuu tehdä ilmalento ahkio perässä, onneksi mitään pahempaa haaveria ei päässyt tapahtumaan. Norjan puolen Lossun tupakin erottui hyvin keltaisena tänne rinteeseen. Loppulaskussa pääsi nauttimaan vauhdin hurmasta kun löysäsi ahkion kanssa kohti Lossujärven jäätä rajavartioston tuvan vierestä. Tuvan vierestä järven rantakannasta pitkin hiihto kohti tupaa ja lopuksi järven lahden ylitys ja nousu tuvalle. Saavuimme tuvalle vähän ennen klo 18:00.

Tuvalla oli kaksi pariskuntaa ja yksinäinen mieshiihtäjä. Toinen pariskunnista vaikutti olevan aika väsynyt päivän hiihdostaan. He olivat tullet tuvalle Pitsukselta. He olivat tulleet kylältä kelkkakyydillä Haltille ja olivat menossa hiihtämällä kohti Kilpisjärveä. Yksinäinen mieshiihtäjä oli keskisuomesta ja kertoi että oli tälle keväälle toista kertaa täällä hiihtämässä. Ensimmäisellä kerralla oli jäänyt Halti saavuttamatta, niin hän oli tullut uudestaan yrittämään. Hänen puheissaan varsin usein tuli esille hänen aikaisemmin talvella tekemänsä matka Kilimandzaron huipulle, samoin kuin hän otti jatkuvasti esille omia huimia hiihtosuorituksiaan. Hän lähtikin kokeilemaan kalaonnea järvelle. Yksi pieni rautu olikin tuomisina kun hän palasi järveltä takaisin. Teimme omat iltatouhumme ja asetuimme yölevolle.

19.4.

Nousin aamulla ylös noin puoli kuusi ja kiirehdin ulos ottamaan joitakin valokuvia auringon nousun aikaan. Pakkasta oli noin -15 astetta ja sen mukaan kun aurinko nousi niin ympärillä olevien tuntureiden värit vaihtuivat eri punaisen ja keltaisen sävyissä. Valokuvaamisen jälkeen palasin vielä lepäilemään, kun olimme sopineet illalla että emme kiirehti aamulla aikaisin liikkeelle vaan annamme toisille ensin aamupalavuorot. Toiset hoitivat aamutouhunsa ja pariskunnat lähtivät hiihtämään kohti Saarijärveä ja yksinäinen mies hiihtäjä kohti Pitsusjärveä. Noin yhdeksän aikoihin pääsimme aloittelemaan omaa aamupalaamme. 

Aamupalalla ollessamme huomasimme että mies oli unohtanut osan eväistään ja kalansyöttinsä tuvalle. Tavaroita pakatessamme mies palasikin takaisin hakemaan unohtuneita tavaroitaan. Noin klo 11 lähdimme nousemaan tuvalta Lossuniban pohjoispuolen rinteille. Sää oli meille taas suosiollinen ja aurinko paistoikin meille aivan kirkkaalta taivaalta. Noustuamme noin 4 km matkalla 200 metriä ylöspäin olimme noin 1000m korkeudessa. Jätimme ahkiot Urtaslaakson huippujen väliin ja lähdimme tutustumaan Urtaspahdan tuntureihin, laaksoihin ja näkymiin. 

Kiersimme pahtojen yläpuolella olevat huiput ja hiihdimme Urtasjärven kohdalla olevan pahdan reunalle ihailemaan Urtaslaakson maisemaa. Urtashotellilla näyttikin olevan kova tungos, laskujemme mukaan yhdeksän hengen ryhmä oli juuri lähdössä tauolta jatkamaan kohti Lossun tupaa. Lisäksi näytti että ryhmän varusteita kuljetetiin parin moottorikelkan voimin. Vastarinteellä seisoi ylväänä Govddosgaisi kaksine huippuineen. Maiseman ihailun ja valokuvailun jälkeen jatkoimme tunturin kiertämistä takaisin ahkioita kohden. Taas törmäsimme ahman jälkiin ja nyt näytti että ahma oli tainnut paeta meitä. Ahkioille saavuttua pidimme pienen välipalatauon ja lähdimme jatkamaan matkaamme tällä kertaa myötämäkeen kohti Meekonlaaksoa. 

Hiihdimme pahdan päällä olevien järvien lounaispuolelta ja aloitimme jyrkähkön laskun Goddevarrin pohjoispuolella olevalta järveltä laskevan joen alaosiin. Tälläkin laskuosuudella näimme ahman jäljet. Joki kulki upeassa kurussa johon tuuli oli kinostanut hienon lumirännin. Kun pääsimme siirtymään joen toiselle puolelle jatkoimme laskemista kaltevassa rinteessä että emme laskisi liian aikaisin Bierfevakkin pohjalle. Näin voisimme säästyä laakson täällä päässä olevalta nousu osuudelta. Rinne oli paikoitellen erittäin jäinen ja ilman suksien teräskantteja siitä laskeminen olisi ollut varsin vaikeaa. Kaltevassa rinteessä ahkiotkin meinasivat pyörähtää ympäri muutamia kertoja. Lopulta laskimme laakson pohjalle Biefejärven seutuvilla ja jatkoimme hiihtoa joen eteläpuolella, kunnes noin Meekovaaran puolivälin paikkeilla siirryimme hiihtämään joelle. Jo aikaisemmin laskun aikana sää näytti olevan muuttumassa ja laaksossa ollessamme ilma oli muuttunutkin aika sumuiseksi ja luntakin sateli jonkin verran. 

Meekonvaaran alarinteet ja laakso oli erittäin vähäluminen. Hiihtäessämme joen jäällä myötämäkeen niin huomasimme lumessa painaumia, joita jäimme vähän ihmettelemään. Kun varovaisesti kokeilimme sauvalla painaumien kohdalta, niin totesimme että niissä kohti joessa ei ollutkaan jäätä vaan paksun lumivaipan alla virtasi sula joki. Turvallisuus syistä siirryimmekin hiihtämään joen rannalle. Näimme mielenkiintoisen näköisen kurun Gahperuslatjnan rinteillä johon ajattelimmekin joskus tulevaisuudessa käydä tutustumassa. Lopuksi käänsimme suunnan kohti koillista ja aloitimme loppulaskun kohti Meekon autiotupaa. Meekon laasko näyttikin täällä olevan varsin vähäluminen. Ennen tupaa vedimme muutaman pätkän ahkioita sulaa maata pitkin. Saavuimme tuvalle joskun hieman klo 16:00 jälkeen.Tuvalla oli kaksi ranskalaista miestä ja myöhemmin tuvalle tuli vielä parimiestä, jotka olivat hiihtäneet Terbmikseltä Kutturakurun kautta. Ranskalaiset miehet olivat sulattaneet tarvitsemansa vedet lumesta, mutta kun he huomasivat että vettä saa lähellä virtaavasta joesta, niin hekin hoitivat oman osuutensa vesihuollosta. Illalla tuvalle tuli vielä Terbmikseltä kaksi miestä, mutta he päättivät majoittua telttaan.

20.4. 

Aamu valkeni kirkkaana ja pakkasta oli muutama aste. Aamutouhujen jälkeen pakkailimme tavarat ahkioihin ja noin klo 09:00 lähdimme jatkamaan matkaa kohti Pitsusjärveä. Matkan aikana oli tavoitteena poiketa Annjaloanjin ”kypärän” päällä. Hiihtelimme Meekonjärven itärantaa pitkin ja vielä hetken Vuobmegasjohkan rantaa pitkin, kunnes käänsimme suunnan kohti Nassajoen lasku-uomaa. Kaartelimme vaivaiskoivikossa ja koska näytti että jokiuomassa nousu ei ole turvallista nousimme joen länsirannalle ja kohta olikin edessä kohtalaisen jyrkkä nousu Vuopmegasvarrin rinteille. Hetken noustuamme otimme sukset jalasta, laitoimme ne ahkioon ja jatkoimme ahkioiden vetoa jalkaisin. Nousun aikana näimme että ranskalaiset miehet olivat myös lähteneet liikkeelle ja he näyttivät pohtivan reittiämme, kun pitkään seisoskelivat paikalla, jossa poikkesimme sivuun viittareitiltä. 

Pahimman nousun jälkeen katselimme Meekonlaaksoa täältä vähän ylempää ja Saivaaran sivuprofiilikin näkyi tänne hyvin. Nousun jälkeen laskimme alimmalle Nassajärvelle, vedimme ahkiot järven pohjoispäähän ja pidimme pienen välipalatauon. Tämän jälkeen jätimme varusteet paikoilleen ja lähdimme nousemaan Anjaloanjin länsirinnettä ylöspäin. Nousimme rinnettä vinottain kaakkoon päin. Osittain rinne oli jäinen ja osittain kovan pinnan päällä oli hieman uutta lunta. Ensimmäisen nousun voitettuamme edessä oli valkoinen tunturin päällä oleva laakso jonka pohjalle saimme mukavan laskun. Laakson pohjalta lähdimme nousemaan kohti Annjaloanjin huippua. Tunturin rinne oli upean valkoinen ja auringon valo heijasteli puhtaasta lumesta. Ennen viimeistä nousua tunturi muuttui niin kiviseksi että jätimme sukset rinteeseen pystyyn ja jatkoimme matkaa jalkaisin sauvojen avustama. Ja taas sai sen huomata, että kannattaa poiketa sivuun ja nousta ylös. 

Ympärille avautui kaunis maisema. Anjaloanjin huipun pohjoispuolelta nousee tunturilaakso joka laskee sitten huipun itäpuolelle. Siellä näytti olevan mielenkiintoisen näköinen laakso, jota pitää vielä joskus tulevaisuudessa käydä katsomassa. Tunturin päältä avautui myös hieno näkymä Porojärven laaksoon. Toskalin huippu näkyi ja Toskaljärveen itäpuolelta laskevan joen pieni kuru erottui juuri tunturin laen yli. Lounaassa näkyi Meekonpahdan musta pysty rinne ja länteen avautui Urtaslaakso jota reunusti toiselta puolen pahtaseinät ja toiselta puolen Govdosgaisin eteläreunalla olevat huiput ja sieltä jyrkästi laaksoon laskeva tunturin rinne. Nimismiehen majakin erottui mustana pisteenä laakson pohjalta. Aikamme maisemaa ihailtua palasimme suksille ja pääsimme aloittamaan nautinnollisen laskun suksilla. Yöllä oli satanut kovan hangen päälle hieman uutta lunta ja pääsimmekin piirtämään puhtaan valkeaan tunturin rinteeseen omat laskujälkemme. Lopuksi reipas lasku jyrkähköä rinnettä ahkioille.

Otimme ahkiot vetoon ja jatkoimme kohti Pitsusjärveä. Nousimme ylemmälle Nassaujärvelle. Huomasimme taas joessa sulia paikkoja. Järveltä aloitimme kävellen nousun luoteeseen. Saimme nousta aika pitkän aikaa kunnes saavutimme tunturin selänteen, josta olisi ollut suoraan edessä alhaalla Pitsusjärven rannalla oleva poromiesten ”kylä”. Parempi reitti olisi ilmeisesti ollut jos olisimme edenneet loivempaa rinnettä koilliseen ja jatkaneet sieltä tunturiylängön yli kohti Pitsuksen tupaa. 

Laskettelimme poroaidalle, lunta oli niin paljon että löysimme paikan missä saatoimme hiihtää poroaidan yli. Suuntasimme sieltä kohti Pitsusjärven rantaa ja autiotupaa. Saavuimme tuvalle noin klo 15:00 maissa. Edeltämme tuvalta poistui ne ranskalaiset miehet, jotka olivat lähteneet Meekon tuvalta jälkeemme. Miehet olivat vaeltamassa Kalottireittiä kohti Kautokeinoa ja olivat olleet jo kuukauden vaeltamassa. Samaan aikaan kun tulimme tuvalle, tuli Pitsusjärven jäätä pitkin viittareittiä reippaasti hiihtäen saksalainen nainen myös tuvalle. Lisäksi tuvan takana oli sama teltta pystyssä, missä pari kaveria olivat yöpyneet Meekolla edellisenä yönä. Tuvassa oli sisällä sama mies, jonka olimme tavanneet Lossulla. 

Aloitimme varusteiden kuivattamisen ja ruuan valmistamisen. Nuoret miehet lähtivät tavoittelemaan Haltin huippua, mutta kilometri ennen huippua toiselle oli tullut migreenikohtaus ja he olivat päättäneet palata takaisin. Kaverukset olivat Oulun suunnalta ja illan keskustelujen aikaan saimmekin kuulla mielenkiintoisia tarinoita hänen matkoistaan afrikkaan. Illan aikana tuvalle tuli vielä toinenkin yksinäinen mieshiihtäjä, taitaa siis olla sesonki päällä

21.4.

Nousin aamulla noin klo 06:00 ja lähdin ulos valokuvaamaan auringon nousun värjäämiä tuntureita. Olimme varautuneet tekemään tälle päivälle päivähiihdon johonkin suuntaan ja aamupalan ja aamutouhujen jälkeen lähdimmekin nousemaan Bitsusjunnin päälle noin klo 10:00 maissa ja sitten mahdollisesti sieltä kohti Govdosgaisin huippua. Yksinäinen keskisuomesta olevan mieshiihtäjä pyysi päästä mukaan ja hän lähtikin mukaan nousemaan tunturiin. Ilma oli erinomainen, aurinko paistoi siniseltä taivaalta, tuuli vain toi vähän lisähaastetta. 

Nousimme tunturin rinnettä ja kiersimme Bitsusjunnin ja Govdosgaisin väliseen tunturisolaan. Täältä solasta päin Govdoskaisin huippujen eteläpuolen jyrkät ja upeat rinteet ja huippujen lumilipat näkyvät paremmin, kuin ehkä mistään muusta suunnasta. Jyrkimän osan noususta nousimme kävellen. Nousimme ensin Bitsusjunnin päälle täältä lounaan suunnalta. Jätimme sukset pois jalasta vähän ennen huipulle nousua ja kävelimme kivisen tunturin huipulle ihastelemaan eteemme avautuvaa maisemaa. Eteemme avautui hyvin Pitsusjärvi, Pitsuksen autiotupa, poromiesten kylä autiotuvan eteläpuolella. Samoin Urtaslaaksossa oleva nimismiehen maja näkyi tänne hyvin. Maisemien ihailun jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa kohti Govdoskaisia. Jatkoimme suksilla tunturien välisessä solassa nousua kunnes löysimme Govdoskaisin itäkärjestä sopivan paikan nousta tunturiylängölle. 

Hiihdimme valkeassa tunturin huipulla olevassa maljalaaksossa. Kiersimme laaksoa ensin pohjoisreunaa ja sitten länsireunaa kunnes pääsimme suuntamaan suuntamme kohti Govdoskaisin huippuja. Saavuimme huipuille noin 13:30 aikoihin. Täältä eteemme avautui koko käsivarren tunturialue. Sää oli ollut meille suosiollinen ja saimmekin ihastella sekä pohjoisesta näkyvää Haltin tunturialuetta, että eteläpuolella näkyvää tunturialuetta. Urtaslaakso ja Lossujärvi avautuu täältä hienosti. Samoin Lossuniban pohjoispuolen rinne ja huippu näkyy tänne upeasti. Tännekin näkyi nimismiehen maja ja sen takana Meekon ”selkä” ja sen takana vielä Saivaara. Annjalonjin pahdan pääkin erottuu hieman tänne. 

Maisemien ihastelun jälkeen on edessä taas paluu tuvalle. Aloitimme paluun laskemalla huipulta maljalaakson rinnettä pitkin kiertäen myötämäkeen. Sitten lähdimme kaartamaan paluujäljellemme. Jostain syystä hiihdimmekin tulojälkemme yli ja huomasimme olevamme Govdoskaisin koillisrinteellä joka laskee erittäin jyrkästi kohti Pitsusjärveä. Laskeutuminen huipulta tänne oli vaatinut aikaa 40 minuuttia. Etenimme jyrkän rinteen yläpuolella varovaisesti rinteen suuntaisesti kohti tulojälkeämme. Tunturin rinne oli erittäin jäinen ja etenimmekin koko ajan varovaisesti koska alapuolella rinne olisi ollut erittäin jyrkkä ja lasku pitkä. Vinolla osalla eteneminen vei aikaa 15 minuuttia. Paluujäljelle päästyämme lähdimme varovaisesti laskemaan tunturin päältä tuntureiden väliseen satulaan. Satulaan päästyämme lähdimme etsimään laskureittiä pohjoisen suunnasta. 

Satulassa oli hyvä laskea, mutta etenemissuunta oli koko ajan Pitsuksen tuvalta poispäin. Laskeminen tähän vaiheeseen vei noin 20 minuuttia. Sopivassa paikassa käänsin etenemissuunnan ja lähdin laskemaan kohtalaisen jyrkkää rinnettä pitkin lähemmäs tupaa. Rinne oli edelleen jäinen ja ilman suksen teräskantteja laskeminen olisi ollut varmasti mahdoton tehtävä. Mukana ollut kolmas mies joutuikin laskemaan toiseen suuntaan ja hän laskeutui rinnettä järveä kohti kävellen jäisellä rinteellä. Noin kilometrin laskettuani vinottain rinnettä pitkin olin edennyt Pitsuksen tuvan kohdalle, niin käänsin laskusuunnan kohti tupaa. Vinon osan laskeminen vaati aikaa noin 5minuuttia. Ensin rinteen jyrkkyydestä johtuen oli pakko tulla rinnettä alas siksakkia pujotellen ja voimakkaasti auraten, kunnes lopulta uskalsin päästää vauhdin irti ja laskin kohti järveä. Samaan aikaan kaverini ilmeistyi kaartuvan rinteen takaa, hän oli edennyt rinnettä pitkin samalla tavalla kuin minäkin, mutta koska rinne koko ajan kaartoi, niin emme olleet nähneet toisiamme. Järvellä oli jokin ryhmä kokoeilemassa onneaan pilkkihommissa. Järven jäälle laskeudutttuani hiihtelin suoraan tuvalle. Ylhäältä lasku alas ja hiihto tuvalle vaati yhteensä noin 1,5h aikaa.Tuvalle palattuamme aloitimme päivällisen valmistelun ja jossain vaiheessa mukana ollut mieshiihtäjäkin palasi tuvalle. Päivällisen jälkeen kaverini ja tämä toinen mieshiihtäjä lähtivät järven jäälle kokeilemaan kalaonneaan. Itse jäin tuvalle viettämään aikaa ja nauttimaan rauhallisesta iltapäivästä. Illan aikana tuvan läheisyyteen tuli jokin ryhmä moottorikelkalla ja he kantoivat liiteristä puita rekeen ja he viettivät yönsä nuotiolla järven jäällä. Johonkin aikaan yöstä heistä yksi tuli tuvan lattialle makuupussissaan nukkumaan.

22.4.

Kun aamulla aloimme heräilemään, niin yön aikana tupaan tullut mies kokosi nopeasti tavaransa ja painui pihalle sanomatta mitään. Oululaiset pojat suuntasivat hiihtonsa jo kohti kylää ja koska tuvalla tuntui olevan tilaa, niin päätimme tehdä vielä tänäänkin päivähiihdon, mutta tällä kertaa ilmoitimme eiliselle retkiseuralle, että emme ottaisi häntä tälle hiihtoreissulle mukaan. Tavoitteena oli nousta Ridnitshohkalle Ritnijärven pohjoispuolelta jyrkähköä itärinnettä pitkin. Lähdimme tuvalta noin yhdeksän aikoihin ja nousimme ensin tuvan takana olevaa tunturin rinnettä ylöspäin, kunnes pääsimme kaartamaan tunturiselänteen itärinteelle. Ilma oli meille taas suosiollinen, taivaalla oli ohutta pilvenharsoa, mutta aurinko paistoi kuitenkin hyvin. Täältä lähdimme suuntaamaan kulkuamme kohti Ritnijärveä. Valkealla tunturiselänteellä oli todella miellyttävä hiihtää. Edessä näkyi Ridnitshaltin jyrkkä rinne joka laskee Ritnijärvelle. 

Koskaan aikaisemmin en ollut nähnyt rinnettä lumisena, vaan aina se on ollut paljaana. Tällä kertaa se oli kuitenkin huomattavalta osaltaan lumen peitossa. Hiihdimme kalottireitin yli ja katselimme reittimme itäpuolelle jäävien Cahpesjärvien valkoista pintaa ja niiden takana erottuvaa Kobmajoen jokikurun yläpäätä. Oli vaikea kuvitella että Ritnisjärven vedet valuvat Kobmajokeen, kun näytti että järvi on huomattavasti alempana kuin ympärillä olevat maanpinnat. Laskimme järven kaakkoiskulmaan josta laskujoki järvestä lähtee. Tämän jälkeen aloitimme nousun kohti Ridnitshaltin itäistä huippua. Nousimme ensin tunturin selänteelle ja hiihdimme sen jälkeen sen päällä tunturin huipulle. Täällä näimme yhden niistä harvoista kiirunoista, mitä reissulla näimme. Se yritti juosta meitä piiloon pitkin tunturin pintaa. Täältä avautuikin hieno maisema kohti Somasjärveä ja Kobmajokea. Katselimme kiikarilla, että kaksi hiihtäjää oli juuri Kobmajoen tuvan kohdalla jatkamassa matkaansa kohti Somasjärveä. Maiseman ihailun jälkeen olikin edessä kova nousu. 

Olimme päättäneet nousta täältäpäin Ridnitshaltille ja hiihdimmekin jyrkän rinteen juurelle ja lähdimme kapuamaan rinnettä ylöspäin. Jyrkän nousun jälkeen tavoitimme tunturin selänteen noin puolikilometriä mastojen eteläpuolella. Hiihdimme mastoille jotka olivat tälläkin kertaa vahvan lumikerroksen peitossa. Hiihto Pitsukselta tänne maston juurelle oli vaatinut poikkeamisineen yhteensä kolme tuntia. Koska edessä oli laskuosuus, niin vaihdoimme päällemme vähän kuivempaa paitaa ja lähdimme suuntaamaan kohti Ridnitshaltin toista huippua. Samaan aikaan ilma muuttui todella nopeasti, ennen kuin saavutimme toisen huipun se oli kääriytynyt pilviverhoon. Kiipesimme kuitenkin huipun päälle. Täältä saatoimme vielä erottaa haltin majat ja muut rakennukset. Päätimme jättää suunnitelmissa olleen Ruvdanoaivin käymättä, koska näkyvyys näytti menevän huonoksi ja aloitimmekin pitkän laskun kohti Haltin tupaa. 

Ensin laskimme pitkän matkaa pitkin tunturin rinnettä Haltin ja Ridnitshaltin väliin, ja silti saimme tulla rinnettä ”lasketellen” ettei vauhti nousisi liian korkeaksi. Sitten kun oman arvion mukaan oli sopiva paikka käänsin suunnan kohti tupaa ja laskin suoralla laskulla tuvalle. Tupa olikin aivan tyhjä. Levittelimme vaattemme kuivumaan ja aloitimme päivälepoa ja napostelua. Samalla oli hyvää aikaa tutkia kämppäkirjaa ja katsella ketä oli käynyt paikalla. Tauon aikana tuttavamme Pitsukselta saapui myös paikalle. Hän oli käynyt Haltin huipulla ja oli nyt palaamassa takaisin Pitsukselle. Lähdimme noin klo 14:00 hiihtämään kohti Pitsusjärveä. Ilmakin oli taas parantanut ja aurinkokin pilkisteli taivaalta. Matkan aikana huomasimme että vastaan on tulossa isompi joukko kulkijoita ja kun pääsimme heitä lähemmäksi huomasimme heidän kulkevan potkukelkkojen kanssa. Pysähdyimme keskustelemaan heidän kanssaan. He pyöräyttivät tekemänsä värikkäät hameet ympärilleen valokuvaamisen ajaksi. Ryhmässä oli yhdeksän potkuttelijaa ja he kaikki olivat Tervolasta. He ovat jo useana vuonna tehneet tämän saman matkan. Aikamme keskusteltuamme jatkoimme kumpikin omalle tahollemme matkaa. Loppuosalla matkaa oikaisimme hieman viittareitiltä kohti Pitsuksen tupaa ja tulimmekin tuvalle käymättä järven jäällä lainkaan.

Tuvalle oli tullut kaksi miestä, joista toinen oli kohtalaisesti humalassa. Ensimmäisenä hän esitteli itsenä ja sanoi olevansa xxx kaupungin palotarkastaja ja häntä tuntui kovasti kiinnostavan mitä me sitten olemme. Hänen kaverinsa oli hieman hiljaisempi ja hän koitti tasoitella kaverinsa puheita. Myöhemmin selvisi että hän on eläkkeellä oleva rajavartia xxx suunnalta. Hieman myöhemmin kun mukanamme ollut hiihtäjä myöskin palasi hiihtoreissultamme tuvalle, huomasimme että hän tuli hyvin palotarkastajan kanssa toimeen. Pian he touhusivatkin lähtöä pilkille ja eläinlääkärillä tuntui olevan kova huoli siitä että palotarkastajalla on juomapullo mukana. Kun he sitten myöhemmin palasivat jäältä takaisin, oli molempien kielet irronneet, niin että saimme kuulla mitä ihmeellisempiä tarinoita. Keskisuomen kaveri kehui omaa taloaan ja savusaunaansa ja laituriansa ja kaikkea oikeastaan mitä hänellä oli. Talonkin ostossa hän oli kilpaillut lottovoittajan kanssa. Moneen kertaan hänen tarinoissaan palattiin myöskin siihen ihmeelliseen suoritukseen, kun hän oli noussut Kilimandzaron huipulle. Illan aikana pääsimme porukalla rautujen makuun, kun pilkkimiehet toivat meille järveltä toistakymmentä rautua.

23.4.

Aamupalan jälkeen päätimme käännellä kulkumme kohti Kilpisjärveä. Sää oli hieman pilvinen ja lähdimme hiihtämään kohti Meekoa noin kahdeksan aikoihin. Käytimme meille jo tutuksi tullutta reittiä hiihtämällä ensin Pitsusjärven eteläkärkeen ja jatkoimme siitä joen länsirantaa pitkin Pitsuskönkäälle. Täältä hiihdimme jokivartta kunnes jyrkästä rinteestä johtuen käänsimme suunnan kohti nimismiehen majaa. Lopulta laskimme alas Vuomakasjärven ranta-alueelle ja lähdimme hiihtämään Meekovaaran vierellä viittareittiä kohti Meekon tupaa. Noin kolmen tunnin hiihtelyn jälkeen tulimme Meekontuvalle. Tupa oli tyhjänä ja levittelimmekin vaatteemme kuivumaan ja aloitimme lounaan valmistelun. Otimme rennosti ja nautimme päivästä tuvalla. 

Jogasjärveltä päin tuli muutama mieshiihtäjä jotka tauon jälkeen jatkoivat matkaa kohti Kuonjarjohkaa. Lisäksi Jogakselta tuli sopivaa reittiä vähästä lumesta johtuen etsien yksi mies ja nainen. He tulivat katsomaan onko heidän Vaasalaiset tuttavansa jo tulleet Meekolle. Heiltä myös kuulimme ensimmäisen kerran eksyneestä miehestä, joka oli sillä hetkellä Porojärvellä. Samalla he taisivat mainita "jänkäkiitäjästä", joka oli siellä tuvalla myös. Hetken päästä tuvalle alkoikin kertyä väkeä. Pian oli tupa täynnä. Ryhmä oli ilmeisesti osittain Vaasan jonkin seurakunnan väkeä ja osittain ilmeisesti paikallisen vaellusseuran väkeä. He näyttivät miehittävän koko tuvan, pöydän, penkit ja joka paikan. Illan aikana he laittoivat kuitenkin pihalle vielä teltan pystyyn, johon osa joukosta majoittui. Itse pääsimme laittamaan iltapalaa vasta kun pyysimme että joko olisi meidän vuoromme. Mukava oli kyllä muuten kuulostella heidän tarinoitaan eri reissuista. Samalla selvisi että samaan ryhmään kuuluu se vanhempi pariskunta joihin olemme tutustuneet muutama kevät aikaisemmin. Otin vielä auringonlaskun aikaan joitakin kuvia ulkona noin 21:00 aikoihin. Väki alkoi asettumaan yölevolle ja mekin pääsimme nukkumaan.

24.4.

Nousin ylös puoli kuuden maissa ja lähdin vähän valokuvaamaan, koska auringon nousun aikaan on mahdollista saada kuviin myös hieman muuta väriä kuin valkoista ja sinistä. Nousimme ensimmäisenä aamupalalle ja aamupalan jälkeen otimme suunnan kohti Kuonjarjohkaa. Pakkasimme tavarat ahkioihin ja lähdimme nousemaan kohti Kuonjaria aamulla jo ennen klo 08:00. Heti alkumatkasta otimme sukset pois jalasta ja lähdimme etenemään hivuttavaa nousua kävellen. Ilma oli pilvipoutainen. Kun saavutimme reitin käännepisteen ja nousu loppui laitoimme sukset jalkoihin ja jatkoimme matkaa hiihtäen. Yhden tauon aikana jätin ahkion viittareitille ja hiihdin sen verran sivuun reitiltä kohti etelää, että sain näkyviin Siedjon lahkun laaksomaat.

Vähän ennen Kuonjarjohkan tupaa tuli vastaan kolme hiihtäjää ahkioineen, jotka osoittautuivatkin tutuiksi. Kaksi heistä oli Tampereen suunalta ja kolmas oli Rovaniemeltä. Hiihtoaika Kuonjarille vei noin kolmetuntia. Pidimme Kuonjarilla reilun lounastauon ja tauon jälkeen jatkoimme matkaa kohti Saarijärveä noin 14:30 aikoihin. 

Hiihdimme ensin Kuonjarjohkan yli ja nousimme Kuonjarjohkan eteläpuolen väliseen tunturisatulaan. Sievää nousua tuntureiden väliseen satulaan ja sitten pääsimme aloittamaan mukavan laskun kohti Saarijärven tupaa. Hiihto tuvalle vei aikaa vajaat 1,5h ja saavuimme viimeiselle yöpaikalle. Tuvalla oli kaksi pariskuntaa ja muutamia päivähiihtäjiä. Lisäksi varaustuvan puoli oli kohtalaisesti miehitettynä. Levittelimme varusteet laverille ja aloitimme viimeisen illan vieton. Valmistelimme vähän illaksi syömistä ja oli tullut aika tuhota viimeiset suklaalevyt. Tuvalla olleista pariskunnista toisella oli hyvän näköinen digitaalijärjestelmä kamera (Nikon D80) ja pyysinkin lupaa vähän testailla kameraan. Näin sain hyvin nostettua digijärkkärikuumetta ylöspäin. Pariskunta tuntui olevan aika hyvin tietoinen alueella kiitävästä "jänkäkiitäjästä", joka ilmeisesti nyt oli kiitänyt Lossun suunnalle. Pariskunnnat laittoivat itselleen teltat pystyyn ja heidän tarkoituksensa oli yöpyä teltoissa. 

Illan korvalla tuvan pihalle käveleskeli mies, jonka tunnistimme kuulemistamme tuntomerkeistä Norjan puolelle eksyneeksi kulkijaksi, josta kertovat tarinat olivat kulkeneet nopeammin kuin mies itse. Mies oli Rovaniemen suunnalta ja tuntui olevan kokenut vaeltelija näissä maisemissa. Hän oli eksynyt reissullaan norjan puolelle ja jossain rotkon reunalla oli menettänyt suksensakin. Aikansa kuljettuaan jokilaaksossa hän oli saanut näkyviinsä sähkölinjan ja sen perusteella hän oli päätellyt olevansa Norjanpuolella. Hän oli ottanut sieltä suunnan suoraan länteen ja oli tullut jossain vaiheessa viittareitille. Reitti oli ilmeisesti Kalottireitti. Reittiä pitkin kulkien hän oli tullut Somasjärvelle. Siellä hän tapasi jonkin Norjalaisen pilkkijän, jolta hän oli saanut varmistettua oman olinpaikkansa. Hänellä oli käytössään vielä vanha käsivarren kartta jossa oli merkittynä Somaksen autiotupa, jota ei enää ole. Hän oli yrittänyt etsiä tupaa, mutta kun ei sitä löytänyt, oli katsonut viisaammaksi kävellä Valttijokilaaksoa Porojärven tuvalle. Hän oli pudonnut heikkoihin jäihin vielä ennen Porojärven tuvalle tuloaan, mutta noin kahden aikoihin aamuyöllä hän pääsi tuvalle. "Jänkäkiitäjä" oli häntä siellä ottamassa vastaan. Hän oli harhaillut siihen mennessä noin kolme vuorokautta, mutta koska evästä oli, niin ei hänellä mitään hätää ollut. Pari päivää tuvalla levähdettyään hän oli jatkanut matkaansa kohti Kilpisjärveä ja oli edennyt nyt kävelymatkallaan jo Saarijärvelle. Varaustuvan puolelta tuotiin hänelle hyvää ruokaa, joka oli siellä jäänyt syömättä ja vastapalvelukseksi hän toimitti heille poronkäristystä. Aikamme kuunneltua hänen tarinoitaan asetuimme yölevolle. Yksi hänen ”harrastuksiaan” oli muuten ristikkosanatehtävien tekeminen.

25.4.

Nousimme aamulla taas aikaisin ylös, söimme kevyen aamupalan, pakkailimme varusteet kasaan ja aloitimme tämän reissun viimeisen hiihdon kohti Kilpisjärveä noin varttia vaille kahdeksan. Nautiskelimme hyvästä hiihtokelistä ja makustelimme tehtyä reissua. Lopulta oli edessä vauhdikas loppulasku Tsahkaljärvelle, järven ylitys ja vielä kerran vauhdikas lasku parkkipaikan reunalle. Hiihtämiseen oli kulunut aikaa noin 1,5 h ja taas oli yksi hieno hiihtoreissu takana. Aloitimme ahkioiden tyhentämisen ja autoon pakkaamisen ja tilasimme Ropinpirtiltä saunan lämmityksen. Ajelimme Ropinpirtille ja pääsimme saunan lauteille pehmittämään nahkaamme ja liottamaan suihkussa pinttyneet liat pois ja nyt oli tullut aika myös raakata parta ja siirtyä ”sivistyksen” pariin. Samalla oli aika aloittaa uuden reissun suunnittelu seuraavalle keväälle. 

reissun kuvia 

 

Kevättä rinnassa ja kesä mielessä

 Elämme mielenkiintoisia aikoja, isossa kuvassa koko maailma melko sekaisin, pienessä kuvassa asiat rullailee mukavasti. Huhtikuu on saatu hyvään alkuun, kevät on tullut kohisten. Ne vähäiset lumet ovat hävinneet jo aikoja sitten ja eilen löysin ensimmäiset kukkivat sinivuokot. Käsivarren tilannetta on tullut viime aikoina seurattua varsin tiiviisti, yksi vanhempi tuttava tunturista on ollut siellä kadoksissa jo useamman viikon ja sanoisinko varsin massiivisista etsintätoimista huolimatta hän on tietääkseni vieläkin löytymättä. Omalta osaltani olen mahdollisuuksien mukaan yrittänyt täältä etäältä olla etsinnöissä avuksi. Mutta elämä jatkuu

Monta vuotta olen haaveillut myöhäiskevään vaelluksesta käsivarren tuntureille, nyt tuntuu että sen onnistuminen voisi olla lähempänä kuin koskaan aikaisemmin. Kilpisjärvellä on nyt lunta noin 90 cm ja muualla Suomessa kevät on edennyt poikkeuksellisen nopeasti. Mielenkiintoista on nähdä, miten se jatkuu Käsivarressa. Toukokuun puolivälin seutuvilla lähden kyllä pohjoiseen, mutta arvioin sitten siellä että lähdenkö kohti Käsivarren tuntureita.

En ole tehnyt minkäänlaista reittisuunnittelua etukäteen, jos lähden nousemaan tuntureille niin reitti kyllä sitten löytyy olosuhteiden mukaan. Sen verran olen tehnyt valmisteluja, että Expedition muoviahkio odottaa postissa hakemista. Varusteet on tarkoitus pakata rinkkaan, niin tarvittaessa niiden kantaminenkin on mahdollista. Lumikengät taitaa lähteä mukaan jos reissu toteutuu. Ja jos hyvin menee niin voisin viettää aikaa maastossa parisen viikkoa, tietysti parhaassa seurassa eli Iskun kanssa. Tietysti koiran mukana olo tuo omat haasteensa, jos lumen kantavuus menee huonoksi, mutta täytyy sitten edetä ja toimia olosuhteiden mukaan. Suorastaan innostuneesti odottelen että miten kevät etenee ja onnistuisiko tämän reissun toteutus lopultakin. 

Olen yrittänyt järjestellä tai projektit on järjestyneet niin että se antaa kesälle erilaisia mahdollisuuksia. Jos kävisi niin että tuo kevään reissu ei onnistuisi niin sitten ehkä kesäkuulle joku noin viikon vaellusreissu. 

Sitten kohti uusia maisemia. Heinä-elokuun vaihteessa lähden viikoksi maastoon, reissun "kokoonpano" on vielä täysin auki, mutta alustava suunnitelma on olemassa. Packraft/patikointi reissu Hammastunturin erämaa-alueelle, Rahajärven Kaijanvuonosta liikkeelle ja Kirakkajokivartta ylöspäin on suunta. Mutta senkin reissun osalta lopullinen reittisuunnitelma syntyy vasta maastossa.  

Ja sitten onkin mahdollisen syysvaelluksen aika, sen suunnittelu on vielä alkutekijöissään tai ei ole edes suunniteltu. Viime syksyn käsivarren reissu oli upea, mutta nyt vähän kalenterihaasteita, kun heti syyskuun puolivälin jälkeen olisi ajatus mennä viikoksi Ylläksen maisemiin niin tuo syysvaellus pitäisi saada jotenkin tuohon väliin sovitettua tai jättää se kokonaan tekemättä. 

Täytyy sanoa että minulle näiden reissujen suunnittelu on lähes yhtä mukavaa kuin sitten olla siellä vaelluksella. Karttojen tutkimista, eri vaihtoehtojen pohtimista, positiivisia ongelmia kun hyviä vaihtoehtoja on niin paljon tarjolla. 

tuosta Hammastunturin alueesta olisi mukava kuulla vaikka vähän kommentteja, minne reissua voisi vähän suunnata ja tietysti jos jollain on tietoa tuosta Kirakkajoesta ja siitä kuinka siellä voi edetä ylä/ala virtaan niin mukava olisi niistäkin kuulla.

 Mutta nautitaan nyt keväästä 

Edelleenkin vanhojen reissujen parissa, kevätvaellus 2004

 

KEVÄÄN 2004 HIIHTOREISSU KÄSIVARREN TUNTUREILLE

Retken valmistelun aloitin jo edellisen kevään retken jälkeen. Silloin päätin, että seuraavalla retkellä kokeilen ahkion vedon ja rinkan kantamisen yhdistelmää. Kevättalven aikana rakentelin vanerista ja puusta ahkion. Ahkion mallissa otin vähän apua JR 27 muodoista, mutta muutoin malli oli oman suunnittelun tulosta. Varustin ahkion peräosan alaspainettavalla terällä, jolla ajattelin saavan lisäapua ahkion sivupidon parantamiseksi vinoissa nousuissa ja laskuissa. Ahkion pohja oli hieman perästä nouseva. Varusteiden ja ruokien osalta suunnittelimme veljeni kanssa yhdessä niitä, ruokailun osalta velipoika suoritti koekaniinin osan ja testaili erilaisia pussiruokia pitkin talvea. Kävimme yhdessä ruokalistan läpi ja sovimme työnjaon muonan hankinnasta, josta hän hoiti koemaistajan ominaisuudessa valtaosan.

17.4. 

Keräsin varusteeni autoon ja ajelin Kangasalta Haukiputaalle. Illalla velipoika  teki suksieni viimeistelyhoidot ja suoritimme varusteiden tarkistelun ja muonien jaon. Pakkasimme tavarat rinkkoihin ja ahkioihin ja ne autoon valmiiksi, että auto olisi aamulla valmis lähtöön.

18.4. 

Lähdimme aamulla noin klo 7:00 ajamaan kohti pohjoista. Ilma oli lämmin ja keli hyvä. Muutaman pysähdyksen ja kahvitauon jälkeen saavuimme päämääräämme Peeraan noin klo 13:00. Keli oli aurinkoinen ja lämpöasteita oli huomattavan paljon. Etelärinteet näyttivät erittäin vähälumisilta. Majoittumisen jälkeen kävimme tarkastelemassa tilannetta Kilpisjärvellä, jonne matkaa oli vajaat 30 km. Etelärinteet olivat sielläkin varsin paljaana ja tunturipuroista juoksi sulamisvedet kohti Kilpisjärveä. Olimme ajatelleet lähtevämme seuraavana aamuna Kilpisjärveltä Tsahkaljärven kautta kohti Terbmisjärveä. Kuulimme majapaikassa, että Peerasta meni merkitty reitti Ailakkajärven kautta Terbmikselle. Päätimme tehdä reittiin suunitelman muutoksen. Vielä illalla lumi oli aivan sohjoista ja pehmeää, Peerajärven jäällä oli sulamisvesiä, mutta yöstä näytti tulevan kirkas.

19.4. 

Aamulla nousimme noin klo 6:00 ja totesimme että yöllä oli ollut joitakin pakkasasteita ja lumen pinta oli hieman kovettunut, se tuntui kantavan suksen alla. Pakkasimme ahkiot lähtökuntoon ja laitoimme muutenkin varusteet lähtövalmiiksi. Aamupalan saimme syötäväksi noin 8:00 aikoihin ja välittömästi tämän jälkeen sukset jalkaan, rinkat selkään ja ahkiot vetoon. Peeran majalta on mukava lasku Peerajärvelle, hanki tuntui kantavan, mutta lumen kuori ei ollut kovin vahva. Jonkin matkaa rinnettä vinosti kierrellen varovasti alemmas ja sitten lasku järvelle. Edessä näytti joku nainen hiihtävän kohti Peeravaaraa ja näytti olevan tavoitteena nousta Peeravaaran rinteelle. Suksi luisti hyvin, mutta pito oli heikohko. 

Reitti kulki Peeravaaran etelä- ja itäpuolelta kiertäen Peeravaaran toisella puolella olevalle Ailakkajärvelle. Hiihdimme järven toiseen päähän ja aloimme nousta tunturiin. Huomasimme että takana on tulossa ensin yksinäinen hiihtäjä ja hänen perässään hiihtoryhmä. Pysähdyimme parantamaan suksien pitovoitelua. Nainen oli sama, joka oli noussut Peeravaaraan, mutta kuulemma koivikossa lumi ei kantanut. Hän oli matkalla kohti Puvrasjohkan autiotupaa. Hiihtoryhmäkin meni ohitsemme, siinä oli kolme pariskuntaa ja miesten tehtäväksi oli jäänyt ahkioiden veto. He olivat matkalla kohti Ailakkajärveä. Tauon jälkeen jatkoimme nousua ja reitti alkoi kääntyä tunturin itäpuolelle, hiihtoryhmäkin oli pysähtynyt katkenneet sauvan korjauksen vuoksi tauolle. Kun pitoa oli lisätty sujui hiihtokin helpommin. 

Ylempänä reitin varrella tuli vastaan nuotiopaikka ja sen jälkeen erkani reitti itään kohti Puvrasjohkaa. Kierrettyämme tunturin toiselle puolelle ja noustuamme jo melkein tämän välin korkeimmalle paikalle, pidimme välipalatauon. Tauon aikana ohitsemme hiihti vielä kaksi vanhempaa miestä, jotka näyttivät olevan matkalla kohti Ailakkajärveä. Tauon jälkeen pääsimme nauttimaan ensimmäisistä myötämäki osuuksistakin. Ailakkapahdan rinnekin alkoi jo näkyä edessäpäin. Välillä oli jokin pienempi järvi jonka jälkeen vielä pieni nousu ennen Ailakkajärvelle laskua. Sieltä avautui näkymä Ailakkajärvelle ja autiotupakin näkyi järven toisella puolella Ailakkapahdan alapuolella. Ohitsemme hiihtäneet miehet näkyivät hiihtävän Ailakkajärven toista päätä kohti ja sinne he näyttivät asettuvan pilkille. Laskimme järvelle ja hiihdimme järven yli kohti autiotupaa. Ilma oli todella hieno, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Nousu järveltä tuvalle, kello oli noin 13:00, tupa oli tyhjänä ja seinustalla oleva lämpömittari näytti lämpötilaksi 18ºC. Pidimme päivätaukoa nauttien kuumasta auringonpaisteesta. Aamulla tapaamamme ryhmän naishiihtäjätkin tulivat tuvalle. Hetken keskustelun jälkeen huomasimme hiihtäjien olevan Haukiputaalta ja ainakin osa heistä oli veljelleni tuttuja. Ruokailutauon ja päivätauon jälkeen nautimme tuvanseinustalla auringonpaisteesta. 

Noin klo 16:00 jatkoimme matkaa kohti Terbmistä. Aurinko ja ilma olivat lämmittäneet lumen niin pehmeäksi, että ainoa mahdollisuus oli edetä viittareitille ajettua kelkkauraa pitkin. Lumi ei kantanut yhtään reitiltä sivussa. Reitti nousi ensin Ailakan etelärinnettä ylöspäin ja alkoi sitten kiertää tunturin rinnettä. Terbmiksen etelärinne näkyi reitille koko ajan ja Terbmiksen laakson takana olevat tunturit tulivat näkyviin. Viittareitti kiersi tunturin rinnettä pitkin ja sitten se kääntyi Ailakan rinteeltä Paihkasvaaran etelärinteelle ja lopuksi se laskeutui Terbmiksen laaksoon aika kaukana autiotuvan länsipuolelta noudatellen suunnilleen Terbmiksen laaksoon laskevan pienen joen uoman seutua. Autiotupa ja Jollanoaivin etelärinteet oli näkyneet jo kaukaa. Etelärinteet olivat aivan paljaina. Samalla näkyi oikein hyvin, että seuraavan päivän ajateltua reittiä pitää muuttaa, koska reitti mistä olin ajatellut nousta ylös, oli aivan lumeton. Viittareitti järvelle oli viety aivan suoraan alas, mutta voimakkaasti suksilla auraamalla sitä kuitenkin pystyi laskemaan. Tässä laskussa ensimmäisen kerran näimme mikä ero on ristiaisalla ja suorilla ja riittävän jäykillä aisoilla. Suorilla aisoilla oleva ahkioni tuli hyvin perässä aurauksen aikana, mutta ristiaisoilla oleva ahkio pyrki menemään aina jommalta kummalta puolen laskijan ohi. Kelkkauraa hiihdimme loppumatkan kämpälle. Hiihtoaika Ailakkajärveltä taisi olla kolmen tunnin kieppeillä. 

Kämpällä oli kaksi kaveria ja lisäksi puolijoukkueteltassa majoittuneena 12 hengen seurue, jotka olivat aamulla lähteneet Peerasta autoilla Kilpisjärvelle ja sieltä kelkkojen avustama tulleet tänne. Kuivattelimme hiestä kostuneita varusteita, valmistimme tukevan aterian ja vietimme iltaa levähdellen, valokuvaillen ym. Tuvalla olevat kaverit olivat harrastamassa vapaalaskua Terbmiksen rinteillä. Illalla kymmenen aikoihin tuvalle tuli vielä pari kaveria hiihtämällä Kilpisjärveltä.

20.4.

Aamulla herättyämme ilma oli todella sumuinen ja itätuuli oli varsin voimakas. Tuvalla olleet kaverit kertoivat edellisten aamujen olleen samanlaisia ja ilman kirkastuneen ennen puoltapäivää. Jäimme odottamaan ilman kirkastumista ja samalla autoimme illalla tulleita kavereita suksien huollossa. He lähtivät noin puolenpäivän aikoihin hiihtämään Salmikurun kautta kohti Kuonjarjohkaa. Ilma ei alkanut kirkastumaan ja noin klo 15:00 lähdimme mekin Salmikurun kautta hiihtämään kohti Kuonjarjohkaa. Kurun pohjakin oli todella vähäluminen. Ilma oli niin sumuinen että kurun suuaukko ei näkynyt edes autiotuvalle, vaan sinnekin piti suunnistaa. Kuru oli varsin vähäluminen ja ahkioiden kanssa piti etsiä sopivaa reittiä kivikon seassa. Hiihdettyämme kurun päähän nousimme kurun länsipäästä jyrkkää nousua ylös. Vedimme ahkiot köyden avulla ylös, rinne oli niin kova että se kesti hyvin kävellä. Ilmakin oli pakkasen puolella, niin että joka paikassa oli kestohanki. Näkyvyys oli todella heikko, ehkä joitakin kymmeniä metrejä. Kurun päästä suuntasimme suoraan pohjoiseen Salmivaaran rinnettä ensin ylös ja sen jälkeen varovasti laskien Kohpejärven jäälle. Jäällä näkyi pilkkimiesten jälkiä. Sumussa suunnistaen hiihdimme kohti Kuonjarjohkan tupaa. Vähän ennen nousun loppua tavoitimme Saarijärveltä tulevan viittareitin. Viittareitillä tuli yksinäinen mieshiihtäjä ahkiota vetäen. Hän oli hyödyntänyt ahkion aisat tavaroiden kuljetustilana, ainakin makuualusta ja ilmeisesti teltta oli aisoihin kiinnitettynä. Viittareittiä hiihtäen laskimme sumussa varovasti alas ja vasta joen pohjalta näimme autiotuvan, joka oli enää ehkä sadan metrin päässä. Jyrkkä nousu tuvalle ja yksi päivätaival oli takana. 

Tuvalla oli hyvä miehitys, se oli lähes täynnä. Osa tuvassa olevista päätti jatkaa kotimatkaa kohti Saarijärveä. Hetken päästä saapumisestamme tuli tuvalle ne pari kaveria jotka olivat lähteneet Terbmikseltä pari tuntia meitä ennemmin. He olivat sumussa hiihtäneet harhaan. He olivat Salmikurun päästä hiihtäneet sen itähaaraan ja totesivatkin sieltä olevan helppo nousta ylös. Ilmeisesti sen jälkeen he ovat hiihtäneet Jaakon vaaran yli tai sen itäpuolelta ja hiihtivät niin kauan, että törmäsivät Meekolta tulevaan viittareittiin. Tätä viittareittiä pitkin he palasivat sitten Kuonjarjohkan tuvalle. Tuloreittimme tuntui kiinnostavan joitakin retkeilijöitä, jotka suunnittelivat omia menoreittejään. 

21.4.

Aamu aukeni lähes yhtä sumuisena kuin edellinen. Odottelimme jälleen päivän kirkastumista, Leo huolsi eilen eksyneiden miesten jalat kuntoon ja minä annoin varusteita suksien korjaukseen. Molemmat olivat kuulemma liikkeellä lainavälinein ja mukana olevaa navigaattoriakaan ei oikein osattu käyttää. Puolen päivän aikaan lähdimme jatkamaan sumussa kohti Lossua. Reittimme kulki Kahperusvaaran itäpuolta kiertäen. Menimme viittareittiä noin 1,5 km josta otimme suunnan pohjoiseen. Noin kilometrin hiihdettyämme pikkuhiljaa nousevaa reittiä otimme suunnan kohti Siktakurun suuta. Sumussa näkyvyys oli parhaimmillaan joitakin satoja metrejä. Ennen kurun suuta otimme suunnan jälleen pohjoiseen. Yritimme Kahperusvaaraa kiertäen hiihtää pitkin ”korkeuskäyrää”. Vasemmalla puolella Kahperusvaaran rinne vain jyrkkeni koko ajan. Hiihdimme jyrkän rinteen alapuolella. Päästyämme Kahperuksen pohjoispuolelle aloimme katsella Goddejohkan toiselta puolen sitä laakson painannetta, mistä olimme ajatelleet nousta ylös. Samalla huomasimme olevamme aikamoisessa kivirakassa ja päätimme pitää tauon.

Laitoimme laavukankaan pystyyn tuulensuojaksi ja ruokailimme. Samalla katselimme maastoa ja haimme sopivaa reittiä laskeutua alas laaksoon. Näkyvyyskin parani hetkittäin niin, että noin kuuden kilometrin päässä oleva Meekon eteläpuolen pahtarinne näkyi taukopaikallemme. Navigaattori oli hyvänä apuna nykyisen tarkan paikan hakemisessa ja syöttämällä tavoitteena olevan pienen tunturipainanteen paikan siihen saimme varmuuden oikeasta tavoitteesta laakson toiselta puolen. Purimme leirin ja jatkoimme etukäteen tiedusteltua reittiä kivikoiden välistä alas laaksoon. Nyt kun laskimme kovaa tunturin rinnettä vinottain alas, tuli ahkioiden välinen ero taas esiin. Ahkioni tuli hyvin perässä, mutta velipojan alumiinisilla ristiaisoilla oleva ahkio pyörähti välillä ympäri. Laskinkin jatkossa ahkion rinnalla tukien sitä sivulta, että se pysyi pystyssä. Laakson pohjaa hiihdimme laakson toiselle puolen. Jätimme ahkiot alas ja kävimme kävellen jyrkkää rinnettä ylhäällä katsomassa kannattaisiko ahkiot vetää narulla ylös. Päätimme viedä ne sinne kävellen. Nousimme laaksosta Goddejärven eteläpuolella olevaa laaksoa kohti. Nousua riitti noin kilometrin verran, jonka jälkeen laitoimme sukset jalkaan ja jatkoimme laaksoa pitkin kohti länttä. Giedderassakan kohdalla tavoitimme Saarijärveltä tulevan viittareitin. Sumu oli edelleen melko sakea. Viittareittiä pitkin hiihtäen saavuimme laskuosuudelle kohti Lossujärveä. Ilmakin oli jo kirkastunut ja täältä autiotupa erottui noin neljän kilometrin päästä. Lasku järvelle on sen verran jyrkkä, että ahkion kanssa ei uskaltanut suoraan laskea vaan haiemme sopivaa laskureitiä kierrellen ja vauhtia rajoittaen.

Tuvalle saavuttuamme siellä oli kolme miestä, yksi nainen ja yksi suomenajokoira. Saapumisaika tuvalle oli noin klo 20:00. Yksi autiotuvassa yöpyjistä oli persoonallinen savolaismies koiransa kera. Koira nukkui makuupussissa ja koira tuntui olleen hyvässä opissa isäntänsä kanssa. Mies oli ensimmäistä kertaa käsivarren tuntureilla ja epäili että ehkä hänellä on turhaan kirves matkassa, koska puita ei ole näkynyt. Kahden miehen ja yhden naisen seurue oli tullut hiihtämällä Norjan puolelta. Savolaismies oli jo paluumatkalla ja kolmen hengen seurue oli matkalla kohti Haltia. Keittelimme trangialla tuvassa iltaruuat ja seurasimme sivusta kun savolaismies piti hyvää huolta koirastaan. Lainasin retkipatjaa yhdelle seurueen miehistä, hän ei ollut varannut patjaa mukaan, koska kaikki seuraavat yöt oli tarkoitus yöpyä varaustupien puolella.

22.4.

Nousimme aamulla noin seitsemän aikoihin aamupalan tekoon. Sumu oli hälventynyt, mutta sää oli muutoin vielä pilvinen. Noin kahdeksan aikoihin lähdimme laskemaan kohti Urtasvankkaa. Pahtojen seinät olivat paljaana ja laakson pohja monin paikoin sinisessä jäässä. Tämä oli helppoa menoa, sopivaa myötä mäkeä on noin viisi kilometriä laakson mutkaan ja tästä suhteellisen tasaista menoa eteenpäin. Urtasjärven länsipäässä oli kalastusryhmä kalalla. Urtashotellille hiihtäessämme huomasimme ihmeeksemme savupiipusta nousevan savua ja pihalla oli pari ahkiota. Sisältä löytyi pari miestä valmistautumassa raudun pyyntiin. Hiihtoaika urtashotellille vei noin kaksi tuntia. Kuivattelimme vähän vaatteitamme ja keskustelimme majoittuneiden kanssa. He olivat ottaneet kelkkakyydin Kilpisjärveltä ja olivat varanneet noin viikoksi polttopuita majalla oloa varten. Majan omistaja oli toiselle hyvä tuttu. 

Jatkaessa matkaa hiihdimme noin kilometrin järven rannalla ja sitten aloitimme nousun kohti Pitsusjärveä Bitsusjunnin alarinteiden yli oikaisten. Tämäkin nousu oli helppo mennä kävellen, koska joka paikassa oli teräshanget. Pitsunkönkään kanjoni, Meekovaaran pohjoiskylki ja Annjalonin huippu näkyi hyvin reitille. Samoin takana aukeava Urtaslaakso. Korkeimman paikan seutuvilla tuli yksi pariskunta hiihtäen vastaan. Tästä laskimme Pitsusjärvelle, järven ylitys ja nousu tuvalle. Saavuimme tuvalle noin klo 13:00 ja tupa oli juuri tyhjentymässä edellisen yön yöpyjistä. Tuvalla ja teltassa oli yöpynyt sama väki kuin oli ollut kanssamme Terbmiksellä. Teimme päiväruuat ja levähtelimme tuvalla. Valmistelimme jatkoa ja pakkasimme rinkkaan ne tavarat joita arvioimme tarvitsevamme Haltilla ja pakkasimme loput tavarat säilytykseen ahkioon.

Tuvalla ollessamme sinne saapui kolme naista ja kaksi miestä jotka olivat eläkepäivien kunniaksi lähteneet ensimmäistä kertaa Haltille. He olivat majoittuneena yhtä miestä lukuun ottamatta varaustuvan puolella. Varaustupa oli täynnä, mutta autiotuvassa oli tilaa. He olivat hauskoja kavereita puheissaan. He olivat Valkeakosken- Toijalan alueelta. Jatkoimme rinkat selässä kohti Haltia noin klo 17:00. Muutama kilometri Pitsuksen tuvan jälkeen viittareitiltä erkanee reitti kohti Kobmajoen autiotupaa. Nousimme viittareittiä pitkin kohti Haltin tupaa ja saapuessamme uudelle tuvalle vähän ennen 19:00 niin varaustupa oli täynnä ja autiotupa aivan tyhjä. Vanhalla tuvalla näkyi olevan joku majoittuneena. Varaustuvalla oli sama ryhmä kuin mihin olimme jo kolmesti aiemmin törmänneet. Myöhemmin selvisi, että vanhassa tuvassa oli kolme nuorta poikaa majoittuneena. 

Uusi tupa oli todella hieno. Seinät oli tehty kuorituista tuppeen sahatuista laudoista jotka oli lakattu. Tupa on varustettu keittokomerolla ja kalustus on siisti. Varaustuvan puolella oli juhlailta. Kelkoilla oli kuljetettu laatikko kaupalla syötävää ja juotavaa. Päätimme kysyä, olisiko heillä myydä meille makkaraa paistettavaksi. Teimme kaupat makkaroista ja hetken päästä huomasimme tehneemme hyvät kaupat. Seuraavaksi pöytäämme tarjoiltiin hirvipastaa. Haltin tuvalla on näköjään samoin kuin hienoimmissa ravintoloissa, mies tarjoilija. Iltaa kohti näytti ilma kirkastuvan. Haltin huippu oli vielä pilvessä, mutta välillä se tuli jo näkyviin. Vietimme iltaa levähdellen ja seurasimme sään kehitystä. Taivas näytti kirkastuvan ja Haltin huippu paljastui. 

Vanhalta tuvalta lähti kaksi poikaa nousemaan kohti huippua. Hiihtäen he etenivät niin kauan kuin sujuvasti pääsivät ja sitten suksen olalle nostaen matka jatkui kävellen. Yhtä kyytiä pojat näyttivät nousevan huipulle. Varaustuvan väki pukeutui ja lähtivät moottorikelkan avustamana myös kohti huippua. Mennessäni käymään pihalla, niin huomasin, että tuvan nurkalla ylös nousseet pojat tarkistivat kellostaan, kauanko alaslasku oli vaatinut aikaa. Aikaa oli kulunut 3min 15 s, kuulemma 15 sekunttia vielä voisi ajasta nipistää, koska matkalla oli kuulemma katseltu maisemia. Pojat olivat laskeneet syöksylaskuna huipulta suoraan alas tavallisilla hiihtosuksilla. Ei tainnut tulla mieleen, että jos apua olisi tarvittu vahingon takia, niin sitä ei olisi ollut aivan lähellä tarjolla. Varaustuvan väki oli saanut kuulemma katsella huipulta hienoa auringon laskua. Illalla kymmenen jälkeen tuli kylältä päin kelkka, joka kävi tuomassa Haltin tuvalle vielä kaksi tyttöä, jotka olivat Ruotsin Karesuvannosta. Pienen keskustelun jälkeen selvisi että he osasivat kohtalaisesti suomen kieltä. Heillä oli tarkoitus hiihtää seuraavana päivänä takaisin Kilpisjärvelle.

23.4.

Päivä valkeni aurinkoisena. Tytöt nousivat ylös kuudelta, söivät aamupalan ja pakkasivat tavaransa lähtökuntoon. Vielä ennen lähtöä otin heidän pyynnöstään valokuvan, niin että Haltin huippu näkyi heidän takaansa. Sen jälkeen he lähtivät hiihtämään kohti Kilpisjärveä. Valmistimme aamupalan, pakkasimme päiväreppuun kuivaa vaatetta ja vähän juomista ja syömistä. Taivas oli täysin kirkas ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Lähdimme kohti huippua noin kahdeksan aikoihin, hiihdimme alkumatkan ja nousun jyrkennyttyä nostimme sukset olalle ja jatkoimme kävellen suoraan huipulle. Nousu vei noin 1,5h aikaa. Otimme valokuvat toisistamme ilman paitaa ja laitoimme sitten kuivaa päälle. Kuittasimme nimemme vieraskirjaan, Leon nousunumeroksi tuli 80380 ja minun 80381. Vuoden aikana kävijöitä oli ollut näköjään noin 7500 kävijää. Jälleen totesimme, että huipulla tuulee. Katselimme Suomen puolelle avautuvaa maisemaa ja otimme valokuvia. Laitoimme joitakin tekstiviestejä liikkeelle ja soitimme kotiin. 

Rinne näytti nousevan Norjan puolelle ja sinne suuntaan ei näkynyt muuta kuin nouseva rinne. Jatkoimme nousua sinne päin, muutama kymmenen metriä hiihdettyämme, maisema muuttui nopeasti. Norjan tunturien huiput ja vuonojen reunat avautuivat näkösälle. Norjan vuoriston muodot poikkeavat huomattavasti suomen varsin pyöreistä tuntureiden huipuista. Täältä jatkoimme Haltitunturin korkeimmalle kohdalle Norjan puolella. Huippu on noin kahden kilometrin päässä Suomen korkeimmalta paikalta ja noin 40 metriä ylempänä. Täältä aloitimme pitkän upean laskun kohti Ridnitshohkaa, korkeinta kokonaan suomen puolella olevaa tunturia. Ylempänä tunturin rinteessä oli muutamia senttejä pehmyttä lunta kovan rinteen päällä. Saimme upean parin kilometrin mittaisen laskun tuntureiden väliseen laaksoon auringossa kimeltävän lumen pölistessä suksista. Pidimme juomatauon ja vähensimme vähän vaatetta. Laaksosta aloitimme nousun ylös ridnitshohkan huipulla olevaa mastoa ja rakennusta kohti. 

Noin kolmen kilometrin hiihdon ja noin 200 metrin nousun jälkeen olimme maston ja sen vieressä olevien rakennusten vierellä. Saavuimme tänne huipulle puolenpäivän aikaan. Nämä huurteiset rakennukset ovat korkeimmalla olevat suomalaiset rakennukset. Täältäkin avautuvat hienot näkymät joka suuntaan. Tännekin näkyy pohjoisessa olevat Norjan huiput ja vuonojen reunat, idässä Somasjärvi ympäristöineen, sekä Kobmajoen tupa. Kaukana Norjan puolella näkyi valkeana muusta maastosta selvästi korkeampana tunturi. Valtijoen laakso avautui täältä ylhäältä hienosti. Huipulta rinne putosi varsin jyrkästi Somasjärvelle päin ja alempana näkyi tunturin toinen alempi huippu. Haltille päin katsoessa näkyi tunturin toinen huippu joka on lähes samalla korkeudella kuin maston paikka. Eteläpuolelta avautuu Pitsuksen laakso ja sen eteläpuolella olevat tunturit ja laaksot. 

Maisemien ihailun jälkeen aloitimme huipulta pitkän laskun kohti Haltin uutta tupaa. Laskun pituus oli arviolta noin 5km ja saimme lasketella yhtä kyytiä noin 20 min. Samalla laskulla pääsimme tuvalle asti. Tuvalle oli saapunut sillä aikaa useita uusia hiihtäjiä. Edellisen päivän tuttavuudet Valkeakoskelta ja Lossujärven kolmikko olivat saapuneet Haltin tuvalle. Hiihtoreissumme jälkeen pilvisyys alkoi lisääntyä. Useat tuvalle tulleet ihmiset lähtivät kävellen kohti Haltin huippua. Pidimme ruokailutauon ja päivälevon. Edelleen näytti siltä että pääosa majoittujista on varaustuvan puolella ja autiotuvassa on hyvin tilaa. Pakkasimme tavaramme rinkkoihin ja lähdimme hiihtelemään kohti Pitsusjärveä. Matka on lähes koko matkan myötämäkeä ja perille saapuessamme löysimme taas tyhjän autiotuvan ja jo monelta tuvalta tuttavamme 12 hengen ryhmä oli majoittuneena varaustuvan puolella. Vietimme iltapäivää kierrellen autiotuvan läheisyydessä, Pitsus-järven jäältä maisemia ihaillen. Taivaalla näkyi hieno haloo-ilmiökin, jota yritin kuvailla. Illalla täyden varaustuvan puolelta tuli kaksi miestä nukkumaan autiotuvan puolelle, jossa meillä oli ruhtinaallisesti tilaa.

24.4.

Nousimme noin 7:00, teimme aamupalan, pakkasimme tavarat ja lähdimme noin klo 8:30 hiihtämään kohti Meekoa. Hiihdimme ensin Pitsusköngästä kohti. Huomasimme, että lännestä päin, Pitsusjunnin eteläpuolelta kaksi poromiestä moottorikelkoilla porokoiran avustamana ajoi porotokkaa meitä kohti. Pysähdyimme seuraamaan porotokan paimentamista. Poromiehet ajoivat porotokan Pitsuskönkään pohjoispuolelta Vuobmekasaivin rinteille. Kun porotokka oli saatu halutulle paikalle, poromiehet pysähtyivät tauolle ja porokoira hyppäsi kelkan kyytiin. Hiihtelimme poromiesten luokse ja samalla selvisi että he olivatkin nuorehko pariskunta. Pariskunta paimensi Raittijärven kylän poroja. Poroilla on taipumus täällä vaeltaa keväällä Norjan puolelle. Samalla kun he paimentamalla pitää porotokat koossa he siirtävät tokkia hyville ruokapaikoille. Välittömästi tauon jälkeen mies alkoi kiikarilla etsiä mahdollisia irtoporoja tunturin rinteiltä. 

Jatkoimme hiihtoa Pitsunkönkäälle. Talvella putous on hyvin hiljainen, valtavat lumimassat makaavat Pitsuskönkään alapuolen syvällä virtaavan jokiuoman reunoilla. Lähes koko 19m putous oli jäässä ja pieni vesimäärä virtasi jään alla ja piti putouksen alapuolen sulana. Jatkoimme hiihtomatkaa ja laskimme nimismiehen mökin ohi Vuomakasjärvelle. Pidimme juomatauon ja katselimme edessä kaltevana nousevaa Meekovaaran takarinnettä, länteen avautuvaa Urtaslaaksoa sekä vähän idässä pilkottavaa Porojärven laaksoa. Jatkoimme järven yli laaksoa pitkin hiihtäen ja kohta järven jälkeen tuli ensimmäiset hiihtäjät tälle päivälle vastaan. Neljä nuorta oli hiihtämässä kohti Haltia. Kohta perässä tuli kolme ransakalaista koiravaljakkoa. Hiihtelimme joen pohjoispuolen reunoja ja vähän ennen Meekon itäreunalla olevaa pahtaseinämää hiihdimme joen eteläpuolelle. Joen toisella puolen vaivaiskoivikon seassa näytti pohjoista kohti olevan menossa vielä pari hiihtäjää ja vähän heidän perässään yksinäinen mieshiihtäjä.

Jylhän Meekonpahdan alapuolelta hiihdellen oikaisimme Meekonjärven jään yli kohti Meekon tupia. Suoraan edessä näkyi varaustupa ja sen ympärillä olevat tuvat ja vähän idempänä näkyi Meekon autiotupa. Saavuimme tuvalle vähän jälkeen kymmenen ja tupa oli tyhjä. Levitimme vaatteita kuivumaan ja virittelimme vähän kaminaan tulta. Hetken päästä Kuonjarista päin tuli kaksi nuorta kaveria kevyen näköisten rinkkojen kanssa. Toisen kaverin rinkka kuulemma painoi vain 10 kg ja reittisuunnitelma oli 6pv pituinen. Lisäksi kaulassa roikkui iso ammattikuvaajan kamera. Huippu nykyaikaiset retkeilyvarusteet oli ostettu juuri ennen lähtöä ja mukana oli vain välttämättömät tarpeet. Kyseessä oli yhdistetty huvi ja työmatka. Tauon jälkeen he jatkoivat reippaasti luistelutyylillä edeten matkaansa kohti Haltia. Seuraavaksi tuvalle saapui kaksi miestä joista toinen veti valtavaa kuormaa ahkiossaan. Ahkiossa oli molempien miesten varusteet ja kuorman paino oli kuulemma 60 kg. Hän oli ehdoton ahkion vetäjän kannattaja, mutta toisaalta ei aikonut enää koskaan tulla tuvalle tulevaa laskua tällaisen ahkion kanssa. Heidän suunniteltu reissunsa pituus oli 5 vrk ja yksi syy ahkion isoon kuormaan oli se, että heillä oli koko reissun käyttövedet mukana. Vielä tuvalle tuli yksi pariskunta ahkion kanssa. Kaikki pitivät ruokailutauon ja jatkoivat kohti Pitsusjärveä ja Haltia. Lisäksi Kuornajohkasta kävi neljä Kajaanilaista eräsopaskurssilaista päiväreissulla.

Tauon jälkeen vähän ennen puoltapäivää lähdimme hiihtämään aurinkoisessa säässä päiväreissulle kohti Saivaaraa. Kohta tuvalta lähdön jälkeen riekko pörähti lentoon edestämme. Nousu Saivaaran länsirinteille oli suksilla vaikeaa koska hangen pinta oli aivan jäinen. Otimme sukset pois ja nousimme rinnettä kävellen. Kiersimme Saivaaran eteläpuolelle ja katselimme etelärinteen mustia pystyjä kallioita. Lähellä itäpäätä otimme sukset jälleen pois ja jatkoimme itäpäästä kohti huippua nousevan selänteen rinnettä pitkin kohti huippua. Selänteen pinta oli aivan jäinen ja jos harjanteen päältä olisi astunut sivuun, olisi edessä ollut pitkä ja vauhdikas mäen lasku selänteen rinnettä pitkin alas. Huipulta löysimme sinne 3.9.1980 laitetun Urho Kaleva Kekkosen 80 vuotis syntymäpäivä muistolaatan. Nousu huipulle vei tuvalta noin tunnin. 

Saivaaran huipulta ihailimme ympärille avautuvaa maisemaa. Haltin huippu näkyi olevan pilviverhon peitossa, muutoin ilma oli hyvin kirkas. Meekovaaran pahta ja sen alla olevat tuvat näkyvät Saivaaran laelle hienosti. Porojärven laakso ja Saivaaraa vastapäätä oleva yli kolmekilometriä pitkä Annjaloanin pahta näkyy hienosti. Meekon moreenikeot ja Bierfevaggi ovat myös hienon näköiset Saivaaran laelta. Saivaaralta näkee myös pitkän hivuttavan nousun vakioreitillä Meekolta Kuonjarjohkaan. Meekovaaran eteläpuolelta Bierfelaakson takaa näkyy myös Urtaspahdan rinteitä. Lähes tunnin ihailtuamme maisemia laskeuduimme laelta alas ja suoritimme vauhdikkaan laskun Saivaaran länsipäästä Meekon autiotuvalle. Valmistimme ruuan auringonpaisteessa ulkona. Vettä kävimme hakemassa Meekojärvestä Skadjajärveen laskevan joen virtapaikasta. Illemmalla lähdimme vielä nousemaan Meekon sorakekojen kautta kohti Piefevaggin laaksoa. Meekonpahdan eteläsivulla oli tasaisesti nouseva tasainen osa kuin siihen olisi tehty tie. Nousimme laaksoa ylös muutamien kilometrien matkan. Alhaalla laaksossa näkyi sinisenä jäänä Pierfejärven jää. Laakson pohjalla aamulla tapaamamme poromiehet ajoivat kelkkojen avustamana isohkoa porotokkaa kohti Saivaaraa. Porotokan ajo näytti jatkuvan Saivaaran eteläpuolelta kohti Harriaivia ja ehkä kohti Raittijärveä. Saimme jälleen mukavan laskun kohti Meekon autiotupaa Bierfejohkan (joen) molemmin puolin. Tupa oli edelleen tyhjänä meitä odottamassa. Illalla tuvalla poikkesi vielä yksi hiihtoryhmä, jotka olivat Pellon seurakunnan järjestämän hiihtoleirin osallistujia. Heitä oli yhteensä 16 henkilöä ja he olivat majoittuneena Meekojärven itäpuolella puolijoukkuetelttaan. Yön saimme viettää tuvassa kahdestaan.

25.4.

Aamulla varhain kun aamupalan jälkeen pakkailimme tavaramme ja olimme lähdössä kohti Kuonjarjohkan tupaa, ensimmäinen mies tapaamastamme Valkeakosken ryhmästä hiihti tuvalle. Hän kertoi yhdellä ryhmänsä naisista olevan lumisokeuden oireita. Jätimme heille laskettelulasit lainaksi, jos niistä olisi jotain apua ongelmaan. Laitoimme sukset ahkioon ja lähdimme nousemaan rinnettä kävellen. Nousussa meidät ohitti kaksi tullin moottorikelkkaa, joilla oli reppuja ja muita varusteita rekien kyydissä. Reitin vierelle oli latukoneella ajettu teräshankeen latu ja sitä pitkin ohitsemme hiihti useita hiihtäjiä. Tullin miehet olivat perustaneet ylemmäs rinteeseen huoltopisteen ja kaikki hiihtäjät saivat heiltä lämmintä mehua ja suklaata. Mekin olimme laittaneet sukset jalkaan ja hiihdimme ahkioiden kanssa huoltopisteelle. Saimme saman palvelun kuin muutkin hiihtäjät. Myöhemmin kuulimme että seurue oli osa Pohjois-Suomen metsähallituksen naisjohtajan ja Raimo Sailaksen seuruetta. Naisjohtajan täällä olo selvitti aikaisemmin ihmettelemämme metsähallituksen miesten aktiivisuuden lauantaina järjestellä paikkoja ja esimerkiksi kyltittää autiotupien wc:t naisten ja miesten vessoiksi. 

Nousua riitti ainakin kuusikilometriä ennen kun reitti kääntyi tasaiselle ja osittain myötäiselle osuudelle kohti Kuonjarjohkan tupaa. Matkan aikana vastaan tuli yksinäinen mieshiihtäjä ahkiota vetäen ja samoille keskusteluille tuli takaa päin luistelutyylillä edeten 3 hengen ryhmä. Vaihdoimme joitakin ajatuksia ja jatkoimme kukin omaan suuntaamme. Saavuttuamme Kuonjarjohkan tuvalle oli tupa jälleen meitä tyhjänä odottamassa. Hiihtoaika Meekolta tänne oli reilut kaksi tuntia. Levittelimme vaatteemme kuivumaan. Hieman myöhemmin tuvalle saapui valkeakoskisten ryhmä. 

Päiväruuan ja tauon jälkeen lähdimme nousemaan tuvan vieressä olevan Kahperusvaaran itärinnettä sukset olalla kävellen ylöspäin. Nousimme tuvan vieressä olevalle huipulle, jonka korkeus on noin 1040m merenpinnasta. Seurasimme kivikossa suojaväriinsä luottavan kiirunan etenemistä. Täältä oli hyvä katsella tuvalle tuloreittiämme ja myöskin Kuojarjohkan tuvalta jatkuvan viittareitin uraa kohti Saarijärveä. Täältä huipulta näkyi myös noin 100 metriä ylempänä oleva Kahperusvaaran huippu. Guonjarvaggin laakso ja siihen laskevat Guonjarvarrin rinteet näkyivät tälle puolelle myös erinomaisen hyvin. Aloitimme pitkän loivahkon laskun kohti Guonjarvaggin laakson alkupäätä ja kaarsimme lopuksi laakson pohjalle. Laakson tuvalle päin laskevaa pohjaa pitkin hiihdimme loistavassa kelissä ja hienossa auringonpaisteessa takaisin tuvalle. Varaustupa täyttyi pikkuhiljaa, autiotuvan puolella kävi joitakin Haltille päin meneviä hiihtäjiä. Varaustuvalle tuli myös 3 hengen Oululaisryhmä jonka ensikerran tapasimme Lossujärvellä. He olivat tulleet Pitsukselta niin, että olivat Urtaslaaksoon laskeuduttuaan nousseet suoraan Meekovaaran länsipuolelta ylös ja laskeutuneet Bierfelaaksoon ja tämän jälkeen taas ylös Kahperuslatnjan rinteelle. Loppumatkan he olivat tulleet samaa reittiä, mistä menomatkalla menimme Kahperusvaaran rinnettä länsipuolelta kiertäen. 

Illemmalla noin 16:00 aikoihin lähdimme vielä nousemaan Kuojarvarrin itäpuolelta ylös Kuonjarin huipulle. Hiihtomatkaa huipulle tunturia kiertäen kertyi noin 6 -7 kilometriä. Huippu on noin 1065 metrin korkeudessa. Huipulta näkyi hyvin Saanatunturi, Saarijärvi, Terbmistunturin pohjoispuolen pahtarinteen yläosat sekä Salmikurun viilto tunturin kyljessä. Viikkoa aikaisemmin olimme katselleet Terbmisjärven rannoilla lähes paljaina olevia kivisiä rinteitä. Nyt kun katselimme aurinkoisen viikon jälkeen samojen tuntureiden pohjoisrinteitä, niin lumesta ei näyttänyt olevan puutetta. Kaikkialla näkyi hienoa hohtavaa valkeaa hankea. Kävimme Kuonjarin pohjoisreunalla ja täältä oli hyvä katsella Kuonjarin autiotuvan suuntaan ja siitä koilliseen päin avautuvaa tunturimaastoa. Aloitimme taas pitkän nautinnollisen laskun tuloreittiämme noudatellen kohti autiotupaa. Saimme yhtä pitkän nautinnollisen laskun kuin tullessa oli ollut noustavana. Myöhään illalla kun olimme jo asettuneet yöpuulle, varaustuvalle tuli vielä yksi väsynyt pariskunta, jotka iltatouhujensa jälkeen vielä paistelivat lättyjä tuvalla toisten nukkumaan menemisen jälkeen.

26.4.

Aamutouhujen jälkeen pakkasimme jälleen kerran tavaramme ja lähdimme kohti Saarijärven autiotupaa. Laskimme tuvalta Kuonjarjoelle ja otimme sukset jalasta. Nousimme kävellen ahkioita perässä vetäen Kuonjarvarrin rinnettä eilisiä hiihtojälkiä noudatellen. Emme menneet viittareittiä vaan nousimme tunturin huippujen väliseen satulaan, josta alkoi ainakin viiden kilometrin myötämäki kohti Saarijärven autiotupaa. Laitoimme kaikki varusteet ahkioon ja aloitimme laskun tupaa kohti. Ilma oli loistava, hanki edelleen teräksen kovaa ja luisto erinomainen. Lasku antoi vauhtia muutamien satojen metrien päähän tuvasta. Varaustuvalla oli jokin seurue tunturialueelle päin menossa. Kuonjarilla tapaamamme eräopaskurssilaiset olivat täällä, joista yksi makasi sairaana makuupussissa laverilla. Nautimme aamusta, söimme eväitämme ja katselimme Saarijärveltä avautuvaa tunturimaisemaa Käsivarren tuntureille. Illalla saapunut pariskuntakin saapui tuvalle ja Valkeakoskisten ryhmäkin lopulta tuli. He olivat valinneet tuloreitin Kuonjarvaggin kautta. Autoimme erästä vielä tuntureille päin menevää miestä suksen siteen korjaamisessa. Tauon jälkeen lähdimme hiihtämään kohti Kilpisjärveä. Reitti menee vähän Norjan puolella käyden. Suomen puolella palaamisen jälkeen vielä viimeiset nousut ennen vauhdikasta laskua kohti Tsahkaljärveä. Joitakin päivähiihtäjiäkin oli jo liikkeellä. Tsahkalin järvelle laskemisen jälkeen järven ylitys ja hiihto koivikossa kohti Kilpisjärven kauppaa. Pysäköintialueen reunalle jätimme tavaramme ja soitimme Peeramajalta kyytiä. Jonkin ajan kuluttua Peeramajoilla oleva eräopas tuli autollaan hakemaan meitä majapaikkaamme. Näin oli tämän kevään hiihtoretki takana. Majalla pääsimme lämpimään saunaan ja saimme pestä reilun viikon hiihtoreissun hiet ihon pinnalta pois. Jälleen oli tullut aika aloittaa uuden hiihtoretken suunnittelu. Poikkesimme vielä saunan jälkeen Skibotnian vuonon rannalla katsomassa Altantin aaltoja. Täällä ilma oli kuin suomalainen kesäilta. Hyvin levätyn yön jälkeen aloitimme pitkän ajomatkan kohti kotia.

Reissun kuva-albumi