perjantai 29. heinäkuuta 2016

Pikainen reissu, mutta minne menisin?

Heinäkuun puolivälin paikkeille näytti tulevan viikonlopun ympärille mahdollisuus pikaiseen reissuun Lapin suuntaan.
Koska reissumahdollisuus tuli ilman ennakkosuunnittelua, niin annoin valmistelun mennä samoja latuja.
Torstaina 14.7. normaali työpäivä jonka jälkeen kaivoin kotona rinkan kaapista ja siirryin vaate ja varustekaapille ihmettelemään että  mitähän sitä pakkaisi mukaan. Sääennuste lupasi pohjoiseen lauantaille ja sunnuntaille vesisateita, joten vaihtovaatteita ainakin pitäisi pakata mukaan.
Ensin vaatteet omaan läjäänsä, kassiin vaelluksen aloituskamppeet ja rinkkaan vesitiiviisti pakattuna vaihtovaatteet.
Samoin kesämakuupussin pakkaus vesitiiviisti, sitten makuualusta, trangia, vähän hyttyssuojaimia ja kumisaappaat.
Varsin nopeasti oli varusteet pakattu rinkkaan ja vaatekassiin. Sitten vielä Soolon ruuat ja varusteet kyytiin ja menoksi.
Muutamia karttoja vielä matkaan mahdollisten reissukohteiden varalta.
Ajomatkan alkaessa oli hyvä aloittaa miettiminen, että minne sitä oikein menisi. Aikataulu ei oikein antanut mahdollisuutta käydä suosikkialueellani käsivarressa, joten nyt piti keksiä jotain muuta. Alkukesän Ivalojoen reissu oli vielä mielessä ja sen ympäristö oli yhtenä vaihtoehtona. Mietiskelin ajon aikana, että mikähän mahtaa olla hyttystilanne ja juurikin niitä välttääkseni päädyin ajatukseen, että Pallaksen seutuvilta löytyy mukavaa avotunturia, mikäli hyttyset liikaa vaivaisivat.
Ajattelin ajella autolla niin pitkästi kun tuntui mielekkäältä, ajon aikana oli pakko välillä pysähtyä kuvailemaan hienoa auringon laskua.
Vähän ennen Oulua oli sitten kuski saanut ajamisesta kyllikseen ja pysähdyin vähän yölevolle.

15.7.
Torielämä on mukavaa elämää, siellä tapaa yleensä leppoisia ihmisiä ja päätinkin käydä katsastamassa että millaista se torielämä on Oulussa.  Olin torilla aamusta noin klo 07 ja totesin että eihän ne hämäläiset mitään hitaita ole Oululaisiin verrattuna, muutama torimyyjä viritteli kojujaan, asiakkaita ei oikeastaan ollut lainkaan, oli sentään torikahvila auki, samaan aikaan olisi Tampereella Tammelan tori ollut jo täynnä elämää. Nautin aamukahvit ja lähdin jatkamaan matkaa kohti pohjoista. Päätin vaihtelun vuoksi vähän ajella eri reittiä ja suuntasinkin auton keulan Rovaniemen ja Kittilän kautta.
Ajon aikana olin kirjoitellut reissun ruokalistan korvien väliin ja Kittilässä poikkesin kauppaan hankkimaan reissun eväät.
Levin juurella söin vielä oikein kunnon hampurilaisaterian ja sitten kaartelin loppusuoralle kohti Pallashotellia.
Hieno päivä, jonkin verran ihmisiä liikkeellä ja porot kiertelivät hotellin pihapiirissä. Mielenkiinnolla seurasin Soolon reagointia poroihin, kun se katseli niitä auton perästä.
Ilokseni huomasin että vaikka porot välillä kävelivät muutaman metrin päästä Soolosta, niin se ei "puhunut" niille mitään, mutta senkin tiedän että jos se olisi ollut irti ja poro olisi lähtenyt juoksemaan, niin todennäköisesti se olisi lähtenyt sen perään.
Vaihtelin rauhassa vaellusvaatteet päälle, rinkan viimeiset viritykset, luontokeskuksesta vielä juomapullot vettä täyteen ja pikainen tutustuminen luontokeskukseen.
Soololle viritin ensimmäisen kerran sen eläessä laukut selkään, mutta luonteensa omaisesti se ei näyttänyt tuottavan sille minkäänlaista päänvaivaa. Se antoi laittaa laukut rauhassa päälle ja sen jälkeen se oli niinkuin se olisi koko ikänsä niitä kantanut.
Rinkka pykälään ja nokka kohti pohjoista. Ilma oli upea, mutta sääennuste ei vieläkään ollut niin upea. Se lupasi sekä lauantaille että sunnuntaille reipasta vesisadetta eikä lämpötilatkaan pitäisi nousta kovin korkealle. Mutta kuten ennenkin olen sanonut, vaellusreissulla on aina hyvä sää.
Lähtöhetkellä ilma oli vaeltajan unelmakeli, ilma oli lämmintä kuin linnunmaito, ihmiset liikkuivat t-paidoissa ja sortseissa. Tasaista nousua Vatikurun itäpuolta, siirtyminen Pyhäkeron rinteille ja reitti kaartoi sen rinnettä pitkin koillisen suuntaan. Mukava oli välillä istahtaa kivelle, nakata rinkka siihen vierelle ja katsella ympärillä avautuvaa hienoa tunturimaisemaa ja tunnustella tunturituulta poskilla, ilman mitään kiirettä.
Nousu loiveni ja polku kaartoi taas pohjoiseen ja eteni Taivaskeron satulaan. Polku oli paikoitellen hyvin kivinen ja välillä taas helposti kuljettavaa nummea. Nousu loppui ja reitti alkoi loivasti laskeutumaan alaspäin, Pyhäkuru tuli pikkuhiljaa oikealta puolen näkyviin ja reitti kaartoi luoteen suuntaan. Jonkin verran laskeuduttuani alkoi reitti muuttua kosteammaksi ja paikoitellen hyvinkin märäksi. Alkumatkasta oli näkynyt joitakin päiväretkeilijöitä, mutta täällä ei enää näkynyt muita kulkijoita.
Lehmäkeron - ja Rihmakurun vaarojen välistä reitti kaartoi taas koilliseen ja kohti Rihmakurua. Rinteeltä näki kauempaa lähes pohjoisesta Nammalakurun uusi hieno autio&varaustupa piharakennuksineen.  Alhaalta tuli myös Rihmakurun kota näkyviin. Jonkinlainen pätkä jyrkähköä laskua ja kurun ylitys ja noin 3h vaelluksen jälkeen tulin tämän päivän tavoitteeseen Rihmakurun kodalle. Kodalla oli pariskunta syöntitouhuissa jonka jälkeen he alkoivat asettumaan yölevolle jaksaakseen lähteä aamulla aikaisin ennen ennustetun sateen tuloa kohti Pallasta.

Itse siirryin nuotiopaikalle valmistamaan ruokaa ja nauttimaan upeasta illasta. Käsivarressa toukokuun alussa näytti että lumet loppuvat ennenkuin vaellus, mutta Lehmäkeron kurujen pohjalla näytti vieläkin olevan lunta. Nuotiopaikalla istuskellessa tuli Nammalasta päin yksi vaeltaja joka kertoi nautiskelevansa alkuyön vaeltamalla Pallakselle upeassa säässä ja samalla hän välttäisi aamuksi luvatun vesisateen. Kodalla olevilta olin kuullut että huomenna olisi polkujuoksu tapahtuma joka menisi Pallas - Hetta reittiä. 
Kuinka hienoa olikaan istuskella nuotiopaikan penkillä ja nauttia ympärillä olevasta rauhasta ja hiljaisuudesta. Aurinko kiersi taivaalla mutta luonto hiljeni iltayön tunteina.
Lopuksi laitoin Soololle nukkumapaikan kodan ulkopuolelle ulko-oven viereen ja siirryin kodan sisälle muutamaksi tunniksi nukkumaan.

16.7.
Nousin viiden maissa kuten toisetkin yöpyjät ja aloitin aamupalan laiton. Tämän päivän suunnitelma oli hahmottunut ja tarkoitus oli siirtyä läheiselle Nammalakurun autiotuvalle ennenkuin sade yltyy ja ennenkuin 55km kilpailijoiden päämassa saapuu paikalle.  Juoksijoiden määrä tulisi olemaan niin iso, että katsoin viisaammaksi olla menemättä heidän tukokseen vaellusreitille, eikä sääennustekaan yllyttänyt maastoon, kun ei kerran ollut siihen mitään pakkoa.
Etelän suunnalta näytti vahvat pilvimassat olevan vyörymässä kohti pohjoista.

Ensimmäinen 134km kilpailija ohitti kodan noin klo 06 ja siitä noin tunnin päästä tuli seuraavat.
Tietynlainen leppoisuus heijastui näistä kilpailijoista, heillä oli aikaa vaihtaa muutama ajatus ennenkuin jatkoivat matkaansa, takana oli tässä vaiheessa jo noin 90km haastavissa olosuhteissa tehtyä matkaa ja edessä vielä reilun maratoonin verran yhtä haastavia kilometrejä.
Ainoan poikkeuksen teki kilpailun kärkipaikoilla ollut nainen, joka pyysi kaatamaan juomavettä pulloihinsa. Kun ystävällisesti yritin häntä auttaa niin kommenttien perusteella olin aivan liian hidas. Ehkä hän ei tässä totisuudessaan huomannut sitä että minä en kuulunut hänen huoltojoukkoihinsa. Mutta toivottavasti pienellä panoksellani sain autettua häntä kilpailussa eteenpäin, hänellä tuntui olevan nimittäin selvästi menestyspaineita tai toiveita.

Kodassa yöpyneet lähtivät kohti Pallasta ja itsekin pakkailin varusteet lähtökuntoon ja suuntasin polkua pitkin kohti Nammalakurun "kämppää". Ehkä noin kilometrin verran loivahkoa nousua, vähän matkaa noustuani loivaa rinnettä istahdin taas kivelle katselemaan ympärillä olevia maisemia. Samoihin aikoihin tuli ensimmäiset vastaantulijat, kun kaksi vaeltajaa, jotka olivat lähteneet Nammalakurusta tuli vastaan. Vaihdoimme muutaman sanan ja he jatkoivat matkaa kohti kotaa ja sieltä Pallasta. Pari muutakin kulkijaa ohitti minut tauon aikana, mutta he eivät puhuneet mitään. Jatkoin itsekin matkaa ja vielä yksi vaeltaja tuli vastaan nousun loppuvaiheessa. Hän oli vaeltamassa Hetta Pallas väliä tutkien reittiä sillä silmällä että ensi vuonna voisi osallistua polkujuoksuun. Kyselin hänen liikunallisia taustojaan ja hän kertoi juosseensa jo vuosien ajan maratooneja. Hän oli käynyt keväällä juoksemassa karhunkierroksen polkujuoksun ja hänen kokemuksensa oli että tämä laji on huomattavati rankempi kuin maratoonien juokseminen. 
Vielä pari kilometriä patiointia ja Nammalakurun hienot rakennukset olivat edessäni. Sopivasti tulin perille samoihin aikoihin kun sadekin oli alkamassa. Tupa oli tyhjä mutta siitä huolimatta tein Soololle sadesuojan kämpän eteen ja laitoin sen kiinni sinne. Itse siirsin varusteeni autiotuvan puolelle.
Koska jatkosuunnitelmani tästä eteenpäin oli  auki ja autiotuvalla näytti puhelin olevan 4G (elisa) verkossa, niin aloin tarkemmin selvittämään että mistä tuossa polkujuoksussa oli oikein kysymys.
Siitä löytyikin hyvät nettisivut ja samalla selvisi että kilpailusta on melko kattava realiaikainen gps-seuranta. 134km matkan kisailijoilla oli jokaisella oma gps-kapula ja 55 km kisailijoilla nämä löytyi osalta kilpailijoista.
Päätin tehdä päiväruuan kun kämpällä oli näin rauhallista ja sen jälkeen voisin tuumailla vähän lisää tulevaisuutta. Pitkän matkan kärkipään kisailijoita meni silloin tällöin  kämpän ohi ja puolen päivän aikaan kun 55km juoksijat starttasivat aloitin aktiivisen kilpailun seurannan kännykästäni.
Kun kännykästäni näin että kärkipää oli autiotuvasta muutaman sadan metrin päässä, niin siirryin seuraamaan kisaa aivan reitin varteen.
Oikeastaan heti kun pääsin polunvarteen niin huomasin että nyt on liikkeellä paljon positiivista energiaa. Miten voikaan olla niin paljon hyväntuulista väkeä liikkeellä vaikka käynnissä oli ns. kilpailu.  Jatkuvasti hyviä kommentteja, nauravia silmiä, toisten kannustamista ja huolehtimista vaikka olosuhteet oli kilpailijoiden kannalta oikeastaan pahimmat mahdolliset, kylmää, sadetta, tuulta, liukkaita kiviä.
Kun minun piti olla se joka kannustaa, niin välillä osat olivatkin toisinpäin, minua kannustettiin lähtemään mukaan. Soolokin osallistui kilpailijoiden kannustukseen aloittamalla susimaisen ulvonnan jota jatkui pitkiä aikoja. Juoksijoilta kuulinkin että ulvonta kuului heidän korviinsa jo pitkän aikaa ennen autiotuvalle tuloa. Kilpailu eteni ja noin klo 14 aikoihin alkoi tulla viimeiset 134km matkaa suorittavat kilpailijat. Täytyy sanoa että sain kokea jotain sellaista, jota valitettavan harvoin pääsee kokemaan. Heillä oli tässä vaiheessa takanaan jo reilu 90 km kivisiä polkuja, mutta he olivat täynnä positiivisuutta. Siellä kyseltiin toisilta, että onko kaikki hyvin ja kannustettiin toisia että hoidetaan tämä yhdessä loppuun. Aikaa oli myös jäädä keskustelemaan ja mukava oli kysellä ja kuunnella näiden arjen sankareiden tarinointia. Mukana ei ollut uhoa, oli nöyrää suhtautumista mutta sekin iloisella mielellä. Ei tuntunut häiritsevän läpimärät kengät, märät vaatteet, ei edes verille naarmuuntuneet sääret ja polvet.
Vastaavanlaisia kokemuksia ja toisista huolenpitämistä olen saanut kokea vaelluksilla, kun on saanut joskus varsin haastavissa olosuhteissa törmätä toisiin kulkijoihin.
Missä nämä kaikki positiiviset ihmiset on, kun ei arjen keskellä niihin törmää paljon harvemmin?

Jälleen kerran pääsin kohtaamaan upeita ihmisiä, yksi heistä oli huoltamisen tarpeessa, kaikki varusteet märkänä ja ehkäpä energiatkin sillä hetkellä vähän alavireessä. Varusteet vietiin kuivaushuoneeseen kuivumaan, sytytin kuivaushuoneen kaminaan tulet kuivaamisen tehostamiseksi ja hän aloitti energian tankkaamiseen. Samalla oli hyvää aikaa käydä läpi tähän asti edennyttä kilpailua.
Kilpailun turvallisuusasiatkin tulivat tässä yhteydessä vähän esille, kun varsin pian hänen pysähtymisensä jälkeen hän sai puhelun kilpailukeskuksesta, jossa kyseltiin että onko kaikki hyvin kun olet pysähtynyt paikoilleen. Pohdimme yhdessä jäljellä olevaa matkaa jota oli vielä yhden maratoonin verran jäljellä sekä siihen käytössä olevaa aikaa. Tässä yhteydessä ehkä hänen oma arvionsa ei ollut realistinen, koska helposti laskemalla saatoin todeta, että hänen pitäisi edetä loppumatka nopeammin, kuin mitä hän oli tähän asti edennyt.
Mutta tottakai kun hän näytti olevan edelleen siinä kunnossa, että voisi jatkaa matkaa, niin vahvojen kannustusten kera saatoin hänet eteenpäin.
Näihin aikoihin tuvalle saapui myös neljän nuoren miehen ryhmä, jotka aikoivat jatkaa vielä tälle päivälle Pallakselle. Heidänkin kannaltaan oli hyvä että kuivaushuone oli jo valmiiksi lämmin ja he saivat varusteet kuivumaan ja pääsivät tankkaamaan lisää energiaa loppumatkaa varten.

Minun oli pakko jäädä puhelimen avulla seuraamaan näiden loppupään kulkijoiden matkan etenemistä ja ensimmäisen tunnin jälkeen totesin, että tämän taukoa pitäneen osalla etenemisvauhti vaikutti siltä että noin kolmetuntia tulee aika loppumaan kesken. Muutamien muiden kilpailijoiden osalta sain jännittää oikeastaan puoleenyöhön asti, joka oli kilpailun aikaraja.  Mutta kellontarkkaa työtä siellä tehtiin kun 134km kulkemiseen varatusta 30h ajasta pääosa käyttiin, mutta tultiin silti ajoissa perille.  Sinnikäs oli tämä huoltotauon pitänyt kulkija, vauhti säilyi ja tuon puolen yön aikarajan kohdalla hänen vauhdillaan oli tuo 3h vielä matkaa jäljellä. Sitä en seurannut, mutta oletan hänen kulkeneen reitin loppuun, vaikka sillä ei tilastoihin enää päässytkään. Jälkikäteen kuulin vielä noista loppumatkan olosuhteista, lämpötila oli laskenut +1 asteen tietämiin ja tuulen nopeus Ounastunturin päällä oli ollut yli 20 m/s. Siinä kohti pitkämatkalaisilla takana jo kolmen maratoonin verran todella vaativissa olosuhteissa kuljettua matkaa. Osittain varmasti totta se mitä eräs ohitseni juossut kilpailija huudahti, hulluutta on taas siirretty pykälän verran eteenpäin, mutta ainakin minun vilpittömän arvostukseni nämä sitkeät sissit saavat.

Tämä oli minulle toinen kerta, kun satun kansallispuistoon tietämättä että siellä on joku isompi tapahtuma. Tällä kertaa tästä tapahtumasta jäi kaikesta huolimatta todella positiivinen mieli, se johtui siitä että näistä n. 450 ohikulkeneesta kilpailijasta virtasi minuun  niin paljon positiivista energiaa, että sitä ei voi sanoin kuvata. Jollekin kulkijalle nostin hattua jo kilpailun aikana, mutta jokainen heistä on sen hatun noston ansainneet, kyllä oli upeaa joukkoa.
Minusta olisi hienoa, jos tällaisista tapahtumista löytyisi edes pieni maininta Luontoon sivuston ajakohtaista osiossa, mutta kuulemma oheistus on sellainen että vain Metsähallituksen omista tapahtumista tiedotetaan.

Kilpailun loppuseurannan aikana tuvalle tulleet neljä vaeltajanuorukaista jatkoi matkaansa ja illan puolella tilalle tuli kolmen naisen ja yhden tytön ryhmä, jotka jäivät tuvalle yöksi. Heidän tulonsa tiesinkin jo etukäteen, näytti tälläkin tunturialueella tunturin tietotoimisto toimivan.

17.7.
Kuinka nopeaa säänmuutos voikaan olla, aurinkoinen aamu, joten nousin ylös jo ennen viittä nauttimaan hienoista hetkistä ja maisemista. Nousin pikkuhiljaa tuvan eteläpuolella olevan Jäkäläkeron pohjoiselle laelle, Nammalakurun nimen mukaisesti näin metsäjäniksen tunturin päällä ruokaa katselemassa, muutoinkin sieltä löytyi suurta ja pientä ihmeteltävää pienelle ihmiselle.
Samoin piekana oli lähtenyt aamupalan hakumatkalle ja liiteli tyylikkäästi Jäkäläkeron korkeimman laen taakse jatkamaan ruuan etsintää.
Palailin tuvalle takaisin ennen kuutta ja aloittelin pikkuhiljaa aamupalan laittoa, aamupalan jälkeen pakkailin Soolon laukut ja oman rinkan hatusta tehdyn vyölaukun lähtökuntoon.
Muutkin yöpyjät pikkuhiljaa heräilivät uuteen aamuun.
Vähän ennen klo 09 lähdin päiväretkelle. Jatkoin Pallas - Hetta reittiä pohjoiseen, ensin nousu Pikkuvaaralle ja siitä lasku Montelin majalle. Tunturikihu seuraili etenemistämme Montelin majan seutuvilla. Poikkesin tuvassa sisällä ja jatkoin nousua Vuontiskeron rinteille. Uskomattomalta tuntui että tällä niin suositulla ruuhkareitillä ei ollut ketään muita kulkemassa kuin vain me Soolon kanssa.
Vuontiskeron hienot näkymät Keräsjärven suuntaan. Reitti kierti Vuontiskeron laen länsipuolelta ja alkoi laskeutumaan kohti Lumikurua. Jäin taas istuskelemaan kivelle ja kiikarin kanssa katselmaan ympärillä avautuvia maisemia.

Tauon jälkeen rinne alas, poroaidan portista läpi ja nousu Lumukeron eteläisen huipun vierestä ja pienen laskuosuuden jälkeen nousu varsinaiselle huipulle. Kävelin huipun pohjoispuolelle ja löysin taas itselleni hienon istumakiven. Tuuli kävi vieläkin melko voimakkaana, mutta täältä oli hyvä kiikaroida ympärille avautuvaa hienoa maisemaa.
Suasjärven pohjoispuolella näytti metsäsaarekkeessa olevan ilmeisesti jonkun yksityisen oma kämppä huoltorakennuksineenkämppä?

Hannukurun rakennukset näkyivät myös tänne Lumikeron huipulle, samoin Suastunturin päällä kulkeva vaellusreitti näkyi tänne todella hyvin.  Hiljaista näytti kiikaroinnin perusteella maastossa olevan, koko laajasti näkyvällä tunturialueella en löytänyt kiikaroimalla yhtään kulkijaa.
Tunturin maahiset pitivät omaa leikkiään Soolon kanssa, tuuli huojutteli tunturin päällä olevaa heinikkoa ja Soolohan innoistui leikistä, se juoksi huojuvien heinien perässä ympäriinsä. Kyllä siinä maahisilla naurua riitti, kun nuori koira säntäili suuntaan jos toiseen tuulen perässä, ei Soolokaan sentään ole tuulta nopeampi vaikka nopea onkin.

Pitkän aikaa istuskelin ja nautiskelin avautuvista maisemista, mutta lopulta käänsin kengän kärjet kohti tulosuuntaa ja lähdin paluumatkalle tulojälkiäni. Montelin majaa lähestyessäni näin vastakkaisella rinteellä muutamia päiväretkeilijöitä, jotka olivat kävelemässä kohti Vuontisjärveä.
Nammalakurun tuvalle tullessa totesin tuvan taas tyhjäksi, sitten vaan rauhassa päiväkahvin keittoon ja nauttimaan upeasta säästä. Päiväruuan pyöräytin jossain välissä ja
muutama päiväretkeilijä poikkesi tuvan portailla.
Myöhemmin iltapäivällä lähdin päivän kolmannelle "lähiretkelle". Tällä kertaa suoraan länteen Keräskeron eteläistä huippua kohti.
Täältäkin löytyi tunturipurosta pieni putous jonka solinaa hetken aikaa kuuntelin ja katselin.
Nousin tunturin päälle ja täältä löytyi hyvä esimerkki siitä, kun käydään kamppailua elinehtojen rajamailla, ei näyttänyt olevan näillä kuusilla kovin helppoa elämää.
Tunturin päälle kiivettyäni näin kiikarilla että autiotuvalle tuli rinkat selässä pari vaeltajaa. Kapustarinnat taisivat tykätä vähän huonoa vierailustani, kun pitivät paikoitellen omaa konserttiaan ja tuntuivat saattelevan minua alas tunturilta.
Tuvalle palattuani löysin sieltä pari nuorta miestä ruokailemasta. He olivat kulkeneet sille päivälle ilmeisesti lähes 30km ja kuulosti siltä että seuraavalle päivälle ei millään voi tyytyä vain 15km matkaan vaan pakko olisi mennä paljon pitemmästi. Hyvä esimerkki siitä että meillä jokaisella on oma tyylimme kulkea, eikä niistä voi sanoa, että toinen olisi parempi toista.
Minä kun saatan istuskella pitkiäkin aikoja ihmettelemässä ympärillä olevia ihmeitä, kiirehtimättä mihinkään, niin joku toinen taas näkee paremmaksi katsella mahdollisimman laajasti maisemia etenemällä koko päivän vauhdikkaasti, molempi parempi.

Pojat taisivat olla väsyksissä päivän vaelluksesta kun asettuivat hyvissä ajoin yölevolle. Heillä jäi kämpän ympäristöstä löytyvät luonnon ihmeet varmaakin löytämättä eikä he tienneet hienosta illasta mitään. Itse siirryin nauttimaan hienosta kesäillasta ulos ja virittelin nuotiopaikalle tulet, jossa Soolon kanssa istuskelimme pitkän aikaa upean luonnon keskellä, Sääskistä ei ollut oikeastaan mitään tietoa, johtuiko se tuulista vai eikö niitä vaan ollut, sitä en tiedä, mutta muutama tunti siinä vierähti aivan huomaamaatta.

18.7.
Upea aamu, nousin taas ylös joskus vähän ennen viittä, tein aamupalan ja pakkailin varusteet lähtökuntoon.
Kun tietysti omasta mielestään omat tottumukset on parhaita :), niin omalla vaellustyylilläni olen päässyt todella usein nauttimaan hienoista aamu- ja iltahetkistä, samaan aikaan kun monet muut vaeltajat nukkuvat ja katselevat kauniita unia. Monesti luontokin ja eläimet ovat hereillä aamusta.
Noin klo 06 nostin rinkan pykälään ja suuntasin kohti Pallasta.
Jäkäläkeron rinteillä korppi istuskeli ihmettelemässä maailman menoa, mutta säikähti tuloani ja siirtyi siiville.
Edessä oli Rihmakuru ja sieltä jyrkähkö nousu Rihmakurun vaaroille. Rihmakurun kodan nuotiopaikalla näki taas että ei ole roskaton retkeily tavoittanut kaikkia tunturissa kulkijoita. Ei ole kiva tulla nuotiopaikalle, jos se näyttää tältä
Täällä sen helposti huomaa miksi suurtunturit on suurtuntureita ja nämä Pallaksen alueen tunturit on tuntureita ja keroja. Täällä patikoit helposti päivässä viiden kuuden tunturin kautta ilman isompaa vaivaa, kun suurtuntureilla saman pituiselle matkalle sopisi vain se yksi tunturi. Mutta hienot oli maisemat ja vieläkin ihmettelin sitä että vaeltajia oli niin vähän liikkeellä, vasta Pallashotellin läheisyydessä tuli yksi vaeltaja koiran kanssa vastaan, muita kulkijoita ei tämän aamupäivän muutaman tunnin patikoinnillakaan sitten näkynytkään. Kolme tuntia vierähti aikaa patikoidessa Nammalakurusta Pallashotellille. Siellä sitten suihkuun ja sen jälkeen kääntelemään auton keulaa kohti etelää.

Hieno oli taas tämäkin reissu, muutamia asioita jäi erityisesti tästä reissusta mieleen.
Turhaan ei sanota, että tunturissa sää voi muuttua todella nopeasti, nyt se taas nähtiin. Lisäksi minulla kävi tuuri, kun sääennuste lupaili etukäteen pääosin sateista säätä, niin ainoa sadepäivä sattui kun seurasin polkujuoksijoiden edesottamuksia.
Matkan aikana mietin että miksi tämä alue on niin suosittu retkeilyalue. Lieneekö kysymys siitä että pienimuotoisuudessaan se antaa kuitenkin upeat puitteet avotunturissa tehtävälle retkeilylle, mutta rasittavuudessa täällä on mahdollisuus päästä aika helpolla? Maisemat on hienot, pääset helposti nauttimaan avotunturin tunnelmasta, jne...
Kolmas mieleen jäänyt asia lienee se, että täällä metsähallituksen rahat eivät ilmeisesti ole kovin vähissä tai täälläkin näkyy valittu "politiikka", että sinne missä isot massat liikkuu, niin sinne satsataan hiljaisempien alueidenkin kustannuksella "surutta".
Nammalakurun upea "hotelli" oli kyllä hyvä. Kuivaushuone ratkaisusta voisi ottaa mallia esim käsivarren Kuonjarjohkan tuvalla, täällä kun kuivaushuone on varustettu omalla kaminalla.  Voin myös kuvitella jo kuulemani perusteella että Hannukurssa on pantu vielä paremmaksi, on hienoa kämppää, saunaa jne...  Siellä ei varmaan polttopuita säästellä.

Ehkäpä juuri siksi yritämme talkoovoimin saada ylläpidettyä niitä tunnelmallisia pieniä kämppiä, jossa vain harvat vierailevat, että metsähallitus voisi satsata massaturismiin? Tuntui vähän erikoiselta, kun keskustelin Pallaksella tuosta tiedottamisasiasta, metsähallituksella ei kuulemma riitä voimavarat tiedottaa omilla sivuillaan muista kuin omista tapahtumista. Ja kuitenkin viime vuosina olen saanut itse olla järjestämässä ja tekemässä talkoita metsähallituksen rakenteille, joilla on saatu aikaan monien kymmenien tuhansien eurojen säästöt.

Tästä pienestä nurinasta huolimatta voin lopuksi todeta, että erityisesti minulle jäi mieleen tuon Ylläs - Pallas juoksun positiinen henki, sen saattoi aistia ja se säteili kilpailjoista upeasti ulospäin. Toivottavasti omalla pienellä kannustuksellani sain autettua juoksijoita eteenpäin niissä todella haastavissa olosuhteissa.

Taas se tuli todistettua, että kyllä tunturiin kannattaa lähteä, vaikka ei ehtisikään olla siellä kahta viikkoa. Aina sieltä löytää upeita ihmisiä, hienoja maisemia, luonnon ihmeitä ja mielen rauhaa.
Upea reissu, hyvää mieltä reissusta riittää vielä pitkäksi aikaa.











Täältä löytyy reissun kaikki kuvat