Omena ei kauas puusta putoa, matkakertomus osa 3

Tässä kopio matkakertomuksen loppuosasta, uskoisin että seuraaat terveiset kuulen sitten jo ilman nettiä.

Nyt "uidaankin" sitten syvissä vesissä

Tänään se sitten iski, mukavan päivän jälkeen hiljaisessa autossa, pimenevässä illassa, ensimmäisten tähtien tuikkeessa.

Ikävä.

Musertava ikävä ja syyllisyys. Liikaa aikaa ajatella, liikaa hiljaisuutta, niin että kuulee omat ajatuksensa. Sen miten toisilla tuntuu olevan kaikki ovet auki tulevaisuuden suunnitelmille, kun omassa nilkassa kilisevät kahleet. Sitovat, vapautta rajoittavat kahleet.

Millainen koiranomistaja on sellainen, joka kaiken uuden huumassa sulkee ajatuksistaan pois elämänsä keskipisteen, henkireiän ja rakkauden.

Olen ihmetellyt sitä miten helppo on ollut olla, kulkea paikasta toiseen. Olla liikenteessä aamusta iltaan, ilman sitoumuksia, velvollisuuksia, vastuuta. Niin vaivatonta, vapaata ja huoletonta.

Muiden suunnitelmat satuttavat salakavalasti, aiheuttavat huomaamattomia viiltoja sydämeen. Sitten kun tulen uudelleen, sitten kun muutan tänne...

Muut tietävät tulevansa, minä en tiedä tulenko enää koskaan.

On pelottavaa ajatella kuinka helppoa lähteminen loppujen lopuksi olikaan. Kun lähtiessäni suljin oven perässäni, koirat jäivät sinne.

On ollut päiviä jolloin koirat eivät ole käyneet mielessä, edes illalla nukkumaan menon yhteydessä.

Ihmiset joiden kanssa olen tekemisissä, eivät voi koskaan ymmärtää mitä koirat minulle merkitsevät, mitä ne antavat, millainen henkireikä ne minulle ovat. Sitä kuinka paljon helpompaa minun on olla eläinten, kuin ihmisten kanssa.

Täällä, etenkin maalla koira on vain koira, ei sen enempää tai vähempää.

Istuin pimeässä autossa kyynelten juostessa pitkin poskia, toivoin vain ettei kukaan huomaisi. Ettei kukaan kysyisi, mistä kyyneleet johtuvat.

Niin viattomista ajatuksista hiipi hiljainen syyllisyys. Mietin etten koskaan voisi tulla pidemmäksi aikaa tänne ilman koiria. Enkä taas voisi olettaa ihmisten ottavan minua avosylin vastaan koirieni kanssa.

Ajattelin kohtaamista koirien kanssa. Tiedän miten ne sekoavat, tai oletan niin. En tiedä kumpi satuttaa enemmän, se että näkee miten ne eivät pysy nahoissaan, vai se jos ne ottavatkin vastaan olkiaan kohotellen.

En tiedä sitäkään miten itse reagoin. Olenko vain tyyni, niin kuin pitäisi, niin kuin olisin ollut poissa vain muutaman tunnin. Vai menetänkö itsehillintäni täysin.

Yhden asian kuitenkin tiedän. Kukaan ei saa sitä nähdä, se on vain minun ja koirieni välinen asia, ei kenenkään muun. En ylipäätään voi sietää sitä ajatusta, että joku näkee minut heikkona, kyyneleet poskilla valuen. Minä itken yksin tai koirieni kanssa, muille se ei kuulu millään lailla.

Juttelin täällä yhtenä myöhäisenä iltana erään miehen kanssa. Kun hän kuuli ikäni, jonka jouduin ajokortista vieläpä todistamaan, hän kysyi miksi näkee minut täällä ensimmäistä kertaa vasta nyt. Kun kerroin syyn, hän katsoi minua pitkään ja kysyi sitten rakastanko minä koiriani liikaa, ja vastasi siihen itse sanoen, että taidat rakastaa. Voiko liikaa rakastaa? Tähän kysymykseen on helppo vastata niiden, joilla ei ole koiraa ja monen sellaisenkin jolla on koira. Voiko väärin rakastaa, siinäpä toinen kysymys.

Eivät koirat olleet ainoa syy kyynelille, edes yksin syyllisyys ei niihin riittänyt. Heikkona olemisen ohella inhoan seuraavaksi eniten jäähyväisiä. En tiedä mitä sanoa ihmisille, kun sanat eivät kuitenkaan riitä kertomaan tarpeeksi. En haluaisi itkeä. Vaikeinta on se, kun ei tiedä näkeekö toista enää tässä elämässä.

Tiesin, että jos en nyt lähde tänne, en lähde ikinä. Tuntuu pahalta ajatella, että voisin vaikka jäädäkin. Toisaalta jo tämän vajaan kolmen viikon aikana, etenkin tänä iltana olen huomannut kaipaavani kotiin.

Kaipaavani raitista ilmaa, maan ja kesän tuoksua sateen jälkeen. Suomalaista metsää, käen kukuntaa.
Suoraan kraanasta juotavaa puhdasta, hyvänmakuista vettä. Omaa aikaa ja tilaa ympärille, hiljaisuutta. Yöllisiä melonta retkiä koirien kanssa, kuutamouinteja yksin tähtitaivaan alla. 

Yksinäisyyttä, ei sydäntäsärkevää vaan luonnollista, sitä mitä tarvitsen elääkseeni, ollakseni parempi ihminen, pystyäkseni olemaan ihmisten kanssa.

Samaan aikaan tuntuu haikealta lähteä, jättää taakseen nämä ihmiset ja paikat. Kun lähden, osa minusta jää tänne. Tuntuu vaikealta jatkaa elämää siitä, mihin se jäi. Olla se ihminen, joka olin ennenkin. Mörökölli, yksinäinen susi. Ihminen joka tarvitsee tilaa hengittääkseen, rauhaa, hiljaisuutta ja vapauden.

Tiistaina ajelen aamusta aikaisin Helsinkiin, edellä kuultujen terveisten perusteella matkaajat ovat saaneet kokea jotain sellaista, joka on jäänyt loppuelämäksi lähtemättömästi mieleen. Mielenkiinnolla saan varmasti vielä pitkään kuunnella ja kuvien perusteella katsella reissuterveisiä.

Varmasti lisäilen jossain välissä vielä jonkin verran tännekin kuvia, kunhan ne saadaan reissun jälkeen ensin koottua edes jonkinmoiseen järjestykseen.