Koirien hoitoa ja matkailua, vieraskynästä

Kun toinen saa kokemusta monen koiran kanssa toimimisesta niin toinen saa mahdollisuuden hankkia uusia kokemuksia aivan muista asioista. Voittajia molemmat

Hoitokoirieni omistajan kynästä reissun varrelta, kirjoittajan luvalla tietenkin.

Teksti on mielestäni niin mielenkiintoista, että halusin sen jakaa luettavaksi sellaisillekin, jotka siihen ei muuten pääsisi "käsiksi"

Päivämäärät on julkaisupäivän mukaan

13.7.2015

Huomen aamulla neljältä starttaa auto ja lähdetään ajelemaan kohti villiä länttä... jännittääkö, no enpä tiedä, enkä tiedä sitäkään milloin mua tavoittaa seuraavan kerran, kun nytkin olen ollut tavoitettavissa hyvin vaihtelevasti...

Tänä yönä pitäisi tulla kunnon myrsky ja kun käytiin ajelemassa, niin koko ajan taivaan rannassa välkkyivät salamat, ilma on yhtä raikas kun lehmän henkäys ja väreilee odotusta tulvillaan.

Saapa nähdä näyttääkö aamulla maailma toisenlaisesta.

Kotona on koirilla tiettävästi kaikki hyvin ja kanitkin toistaiseksi hengissä. Itse täällä hiljaa itsekseni ihmettelen eläinten elämää ja olemista. Heti ensimmäisenä iltana näin ei kenenkään kissan, enkä muista koskaan nähneeni sen kurjempaa olentoa. Luurangon laiha ja paikoitellen karvaton. Auton alle jääneitä eläimiä näkyy siellä täällä, kurjimmalta tuntuivat ne pesukarhun poikaset jotka olivat jääneet auton alle tänään.

Koiria pidetään joko pihalla vapaana, tai pienen pienissä häkeissä kovalla alustalla. Koiria olen nähnyt lenkitettävän vain isoissa kaupungeissa ja kansallispuistossa. Vaikka koiria näkee kaupungilla paljon (vajaassa tunnissa kymmenkunta) remmirähjiä ei tunnu olevan. Kissat juoksentelevat vapaina, ja sitä pidetään vain hyvänä kun ne pyydystävät jyrsijöiden lisäksi myös "kanin poikasia".

Villieläimiä, lähinnä saaliseläinten muodossa näkyy kaikilla, olen muutaman päivän aikana nähnyt haukkoja, kotkia, haikaroita ja kurkia enemmän kuin koko (aikaiseman) elämäni aikana. Oravista, jäniksistä ja peuroista puhumattakaan.

Tänään näin rekan joka oli lastattu tupaten täyteen kanoja, ties minne matkalla ja kuinka kauas...

Haisunäätiä olen nähnyt vain auton alle jääneinä ja sen on kyllä ohi ajettaessa haistanutkin. Autoilla ajetaan miten sattuu ja yhtäkkiä vastaan saattaa tulla golfauto tai ruohonleikkuri, jonka peräkärryssä istuu lapsiperhe. Kaikista hulluinta on moottoripyöräily ilman kypärää ja se että jos lainvalvoja näkee että autosta roskataan luontoa, voi saada 700 dollarin sakot.

Kun käy ostoksilla on turha sokeasti tuijottaa hintalappuja, verot kun lisätään päälle vasta kassalla. Kaikki myyjät on ärsyttävän pirteitä ja teennäisen ystävällisiä. Ärsyttää varsinkin väsyneenä.. kerran meinasin vastata myyjän kysymykseen "onko tämä sinulle" että "ei ole kun ihan muuten vain sen tähän toin ja seuraava maksaa.." vaan enpä sanonut.

Maisemat on upeita, maissi kasvaa silmissä ja monta todella käymisen arvoista paikkaa on tullut käytyä tsekkaamassa ja tutkimassa. Eilen Aamulenkillä säikyttelin lehmiä, ihan vain olemalla olemassa ja kävelemällä tien laitaa. Niitä oli hupaisaa seurata.

Pikkulintuja lentelee kaikkialla, ihania pieniä kauniita ja kirjavia. Sirompia kuin Suomessa. Ne laulavat aamusta iltaan (luulisin, en ole ollut päivä aikaan kuuntelemasa) ja sirkutus kuuluu ihanasti sisään asti.

Laukausten kuuluminen on arkipäivää, kukaan ei noteeraa niitä mitenkään. Itse kyllä kun edellisiltana meloin pimeässä järvellä, toivoin ettei kukaan luule minua sorsaksi...
Vesi haisee, niin järvivesi, kuin käyttövesikin. Raudalle. Ei luulisi olevan hemoglobiinin kanssa ongelmia kun täältä lähtee.

Uimaan en ole mennyt, en Suomessa, enkä vielä täälläkään. Ajatus kilpikonnien ja kaikkien niiden isojen kalojen seassa uimisesta ei houkuttele yhtään.. Kuten eivät järvetkään. Niiden vesi Suomessa on paljon puhtaampaa kuin täällä. Moni lampi on kasvanut umpeen tai aivan leväinen. Pienet järvet ja varmaan isommatkin pikkuhiljaa rehevöityvät perässä, eikä kukaan tee mitään. Mitähän tämän 10 000 järven osavaltio näyttää 10 tai 100 vuoden kuluttua... Montako järveä on jäljellä?

Tuulikellot tanssivat villisti ulkona, myrsky on täällä, sen kuulee hyvin sisälle asti.

Eipä kai tässä auta muu kuin ummistaa silmät ja käydä nukkumaan myrskyä kuunnellen. Muutaman tunnin kuluttua olisi tarkoitus lähteä, jos se on turvallista ja onnistuu.

15.7.

Amerikassa kaikki on suurempaa, sanotaan. Tavallaan se on totta. Olimme ajelemassa vuoristossa päämääränä Wyoming, kaikkien nousujen, laskujen, mutkien ja henkeäsalpaavan kauniiden, jylhien ja uskomattomia upeiden maisemien jälkeen, jouduimme sateen yllättämiksi.

Sade oli aivan ihanaa, minun mielestäni ja sen vaikutus jotain tajutonta. Lämpötila laski saman tien 20 asteella kun ensimmäiset vedipisarat koskivat maahan. Eikä se liene ihme, jokaiseen vesipisaraan mahtui vettä varmasti desin verran.

Autot ovat isoja, isompia ja valtavia. Asuntovaunut isompia kuin pienet omakotitalot Suomessa. Kaiken lisäksi niitä pystyy jatkamaan lisäsiivillä eteen, taakse ja molemmille sivuille.

Teiden pientareet maalla ovat leveämpiä kuin kävelytiet Suomessa. Sen sijaan vuoristossa niitä oli hädin tuskin ollenkaan, kapeilla ylös kipuavilla teillä.

Vuoren huipulle kun kapuaa (autolla), tuntuu siltä kuin olisi maailman laella. Maisemat jatkuvat silmän kantamattomiin. Kovin kuninkaalliseksi sitä ei kuitenkaan itseään tunne, päin vastoin melko pieneksi, hiljaiseksi ja nöyräksi.

Biisonitkin olivat valtavan kokoisia ja preeria niin laaja, että sinne pieni ihminen helposti eksyy ja katoaa. Jotenkin tuntuu ihan käsittämättömältä se, miten ihmiset ovat siellä entisaikoina selvinneet hengissä. Sen elämän on täytynyt olla kaukana niistä kauniista, romanttisista mielikuvista, sen on täytynyt olla uskomattoman raskasta ja raakaa työtä armottoman taivaan alla.

Soija ja maissipellot jatkuvat silmän kantamattomiin, keltaiset viljapellot tuovat pientä vaihtelua vihreälle peltomerelle.

Isoissa järvissä kulkevat valtameri laivat, tähtitaivaan laajuus saa pään pyörälle. Eilen istuimme neljän Usan presidentin pään alla, niiden kallioon hakattujen.

Pystyyn kuolleita puita on kaikkialla, ja vuoren rinteillä vielä tuplaten maahan kaatuneita. Hirmuisen on ne voimat, jotka puunrunkoja ovat vääntäneet mutkalle ja lopulta katkaiseet.

Karjalaumat valtavan kokoisia, mutta onnellisen oloisia. Kuka nyt ei olisi, laajalla preerialla. Vasikat juoksentelevat siellä täällä, päivän paahteessa lehmät pääsevät vilvoittelemaan preerialla oleviin pieniin lampiin. Suuresta pääluvusta huolimatta koko lauma tuntuu toimivan sulassa sopusoinnussa.

Jos on ruoho on aidan toisella puolella vihreämpää, voi koko karjalauma siirtyä moottoritien alta tien toiselle puolelle ja jatkaa laiduntamista.

Koiria näkee edelleen paljon, yleisillä uimarannoilla, leirintäalueella, nähtävyyksien luona. Koirat ovat samaa koko luokkaa kuin Suomessa, eivät suurempia tai juurikaan sen pienempiä. Kaiken kokoisia. Ne matkustavat milloin mitenkin. Itsestä hurjimmalta tuntuu ehkä seurata koiria jotka matkustavat avolavojen lavoilla, tai moottoripyörän kyydissä. Etenkin eilen vuoristossa oikein sydäntä riipaisi, sen pienen Yorkin puolesta, jonka koppa oli nostettu moottoripyörän takaosaan, matkatavaroiden päälle. Sieltä se kurkotteki ulos maisemia katsellen, kun moottoripyörät lähtivät laskeutumaan alas vuoren rinteitä kiemurtelevia teitä.

Jouduimme myrskyn silmään eilen, jälleen. Mahtava kokemus, vaikkakin aika pelottava. Salamat valaisivat taas koko taivaan, sen joka vielä hetki aikaisemmin oli hohtanut punaisena, kuin koko kaupungin polttava tulipalon leimu. Punaisena hohtava taivas oli kuin valtava hyökyaalto, joka hetkenä minä hyvänsä vyöryy meidän niskaan. Ja me emme ajaneet sitä karkuun, vaan suoraan sitä kohti. Ajattelin hiljaa mielessäni, että tältä maailman loppu varmasti näyttää.

Ei tullut maailmanloppua, vaan hirmuiset tuulen puuskat ja sade jotka tekivät ajamisesta heti 100 kertaa haasteellisempaa. Ja vettä tuli kuin Suomessa konsanaan, mutta potenssiin kymmenen. Saatiinpa sitten oikein kunnon raekuurokin, kun odotettiin autossa sopivaa tilaisuutta poistua. Vesi valui katuja pitkin kuin koskessa konsanaan, eivät sanat riitä mitenkään kertomaan sitä, mitä täällä näkee ja kokee.

Ja sitten meille vielä sanotaan että "kyllä teillä suut loksahtaa auki, kun näette mitä on vielä edessä."

Maanantaina ajettiin 14-15 tuntia ja eilen kutakuinkin 12 tuntia, taukoineen. Ja tänään jatketaan.

Me ollaan lännellä, niin kuin täällä päin sanotaan.

17.7.

Kummallista, kun muutama ihminen on kehunut noita lyhyitä "pakinoitani"elikäs kevyehkösti kirjoitettuja matkakertomuksia, suorituspaineet iskivät oikein olan takaa.

Tuntuu juuri siltä, kuin tuntuu silloin kun juoksee vuoristossa, jossa ilma on ohuempaa. Hegästyttää melkein ennen kuin on edes lähtenyt liikkeelle.

Viime päivät ovat kuluneet tätä uutta maailmaa ihmetellen ja hämmästellen. Suurimman osan ajasta sitä on vain täysin sanaton.

Aamulla kuudelta kun herää, ehtii nähdä ja kokea paljon enemmän, kuin silloin jos nousisi vasta myöhemmin. Loogista, eikö totta. Meidän matka-aikataulumme ei ole tiukka kuin yhden asian suhteen. Aamulla kuudelta on noustava, jaksoi tai ei, tosin ettei menisi ihan liioitteluksi niin paljastettakoon, että onhan sitä herätty välillä 6.15 kin, eli joustoa löytyy ihan mukavasti.

Aamut ovat jotain ihan parhautta, ja uskokaa tai älkää, sen suurempia ylistyssanoja ei tältä illanvirkulta ja aamuntorkulta voi saada. Jos totta puhutaan, tämän viikkoisen reissun aaamusta kaunein on ollut se ensimmäinen. Aamu jolloin lähdimme liikenteeseen siinä vähän neljän jälkeen.

Ajelimme läpi uinuvan preerian, kun auringon ensi säteet tulivat näkyviin pilvipeitteen pienestä raosta. Sitä (kin) on vaikeaa sanoin kuvailla, mutta se näytti ja tuntui syvällä sisimmässään siltä, kuin maa olisi hohtanut valoa ja lämpöä. Se oli jotain ikimuistoisen ihanaa. Ainoa pieni harmillinen seikka oli se, että aurinko nousi idästä ja me olimme matkalla länteen. Upea auringon nousu jäi siis selkämme taakse.

Joskus on sellaisia asioita millä täytyy leuhkia, surullista sinänsä että vaikka inhoan leuhkimista, taidan silti leuhkia nyt vähän. Kuinka moni voi sanoa olleensa aamupalalla Mc Donalsissa aamulla seitsemän aikoihin Amelia Earheartin serkun kanssa?! Niille jotka eivät Amelia Earheartia muista, voisin suositella pikaista palaamista historian kirjojen äärelle.

Ei vainen, leikki leikkinä, vaikka se olisi kuinka totista tahansa.

Tuntuu ihan uskomattomalta, että nyt eletään jo torstai-iltaa, tai koti-Suomessa perjantai aamua. Näiden päivien aikana on saanut nähdä ja kokea niin paljon, ettei sitä voi pienen ihmisen mieli ymmärtää ja käsittää, saati sitten käsitellä.

Eilen ajelimme vuoristossa ylös alas, vuorotellen. Sen verran korkeus erot tuntuivat tällaisen kokemattoman matkailijan elämään vaikuttavan, että korvat menivät aina välillä lukkoon ja kovasti sai nieleskellä ensi alkuun. Pahimmilta päänsäryiltä on kuitenkin vältytty ahkeran tankkaamisen myötä. On juotu niin vettä, kuin Gtäkin, pullo poikineen.

Pullosta puheen ollen, pullovettä täällä juodaan paljon. Kaupasta ostetaan litra tolkulla pullotettua vettä, tyhjät pullot puristetaan kasaan ja laitetaan roskiin...

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, eli ajeluun. Eilen ajelimme läpi kylän, jonka nimi on vapaasti suomennettuna "kymmenen nukkuvaa" . Aivan liikuttavan ihana pieni kylä jossa asukkaita on 260. Ei siitä kuitenkaan sen enempää. 10 nukkuvan kylän jälkeen kävimme ihmettelemässä maailman suurinta kuumaa lähdettä, rohkeimmat kävivät uimassakin. Minä tyydyin kärvistelemään auringon paahteessa.

Matka jatkui jälleen alas päin ja varmasti yksi elämäni hienoimmista ja toisaalta järisyttävimmistä kokemuksista oli laskeutuminen Windriverin kanjoniin. Kuten jo muutamaan kertaan olen noita ärsyttäviä ylisanoja käyttänyt, joudun käyttämään niitä taas.

Aivan tajuttoman upeaa, käsittämättömän, suorastaan sydäntä särkevän kaunista ja samalla suorastaan kauhistuttavan jylhää.

Kanjonin pohjalla vaahtopäinä kuohuva, ei nyt suorastaan koski, mutta kiihkeästi virtaava joki jonka pauhu kantautui korviin voimakkaana. Joen toisella puolella junarata, vain yhteen suuntaan kulkevat kiskot ja molemmin puolin kanjoniin pohjaa jylhät kalliot, lähes pystysuoraan nousevat seinämät ylös taivaan sineen asti.

Se mikä oli ehkä kaikista mieleen painuvinta, olivat ne valtavat arvet vuorten rinteillä. Muistuttamassa muutaman vuoden takaisista rankkasateista, siitä miten isot vedet syöksyivät alas vuorten rinteitä ja "söivät" tieltään pois kaikki esteet.

Valtavat kallionjärkäleet junaradan molemmin puolin ja isot maanvyörymät, jotka oli siirretty sivuun kertoivat vain osan niistä luonnonvoimista, joiden kanssa täällä ollaan tekemisissä.

Pieneksi tuntee ihminen itsensä tämän taivaan alla ja vielä pienemmäksi näiden luonnonvoimien rinnalla.

Windriverin kanjoni jatkui ja jatkui, uskomattomia pieniä, lyhyitä tunneleita läpi vuoren seinämien. Myrsky varoitus oli taas luettavissa taivaalta, ja hirmuisella voimalla ja ahneudella tarttui tuuli autoon kiinni, aina kun sai siihen tilaisuuden. Ja kun kallioseinämät eivät meitä enää tuulen voimilta suojeleet, taisi yhden jos toisenkin sydän hypätä kurkkuun.

Viimeistään silloin kuin seurasimme uhkaavasti huojuvan moottoripyörän ohitusta ja etenemistä, tuulta vastaan taistellen, ei voinut kuin toivoa että motoristi pysyy pystyssä, eikä kaadu suoraan meidän eteemme, tai kaadu ojaan tuulen tuiverruksessa.

Illalla majoituimme ihanan rauhallisella leirintäalueelle. Istuin kuistilla kuunnellen sateen ropinaa ja tuulen ulvontaa, vuolin lämpimikseni syttöjä ja tarkoitus oli sateen laannutua laittaa tulet pystyyn iltapalaa varten. Ihana ilta, mutta kaiken kruunasi kahden vanhan cowboyn konsertointi vähän matkan päässä olevassa katoksessa. Siellä he sateesta ja tuulesta huolimatta virittelivät soittimiaan kitaraa ja viulua ja taisi siellä huuliharppukin olla.

Siinä sadetta, tuulta ja musisointia kuunnellessani huomasin miettiväni, että tällaista se oli varmasti ennenkin. Mitäpä sitä ihminen voi muuta tehdäkään luonnonvoimien edessä, kuin hakeutua suojaan. Tehdä rauhassa puhdetöitä, istua ja odottaa, viihtyä ja saada toisetkin viihtymään.

18.7.

Äärimmäisen syvät pahoittelut epäselvästä, keskeneräisestä ja virheitä tulvillaan olevasta tekstistä. Kiireessä sain aikaiseksi vain epätoivoisen sutaisun, enkä ole päässyt niitä korjaamaan. Sellaista se joskus saattaa olla kun matkustelee maassa, jossa puhelinlangat eivät aina laula, vaikka taivaalla loistaisikin kuu. (Elikäs alla on korjattu ja jatkettu teksti)

Muutamia ajatuksia jälleen matkan varrelta. Torstai iltana pysähdyimme katsomaan Canary Spring nimistä paikkaa. Pysähdys tapahtui samalla lailla ja yhtä äkkinäisesti kuin kaikki muutkin pysähdykset aina niin tarvittaessa. Ja sikäli mikäli kun mielenkiintoisen paikan ohi on jo ehditty ajaa, pyörähtää auto aika näpsäkästi ympäri myös vuoristoteillä. Ei tosin pyörähtäisi jos minä ajaisin. Torstai illalla tosiaan huikkasin yhtäkkiä vain, että "Hei mitä tuolla vasemmalla on..." ja niin pysähdyttiin ihmettelemään. Vasemmalla näytti olevan ikään kuin vaaleita vuoria, mutta sinne ei päässyt, eikä sinne olisi ollut turvallista mennäkään.

Matkaoppaamme mukaan vuosittain Yellowstonen alueella kuolee ihmisiä (ja eläimiä) siihen, kun he putoavat maan läpi kiehuvan kuumaan veteen.

Ei, emme poistuneet siis merkityiltä reiteiltä, onneksi. Sillä kun jaksoi tarpeeksi kauan kävellä alas päin oli varsinainen lähde hyvin hämmentävä. Niin kaunis ja vaarallinen samaan aikaan, niin kuin monet muutkin paikat täällä.

Paikka oli karun kaunis hyvin puhuttelevalla tavalla. On se mahtanut hämmentää myös täällä ensimmäisinä kulkeneita ihmisiä. Ei ihme, että intiaanit ovat puhuneet pyhistä paikoista ja pyhistä savuista. Ymmärsivätköhän ihmiset silloin, että kauneudestaan huolimatta kuumat lähteet olivat ja ovat edelleen hengenvaarallisia.

Kuumista lähteistä purkautuvat höyry ja kiehuvan kuuma mineraalipitoinen vesi tuhoavat hiljaa hiipien kaiken elollisen ympäriltään. Siltä se minusta näytti. Hiljalleen mineraali kerrallaan kuuman veden mukana suihkuavat tai hiljalleen virtaavat mineraalit hakevat paikkansa, tällä kertaa maan kuoren päältä ja pysähtyvät siihen. Aikojen myötä mineraalit kertyvät ja kasaantuvat niin, että muodostelma alkaa muistuttaa alas vuorilta tai jäätiköiltä vauvaa jääputousta. Ja kaiken aikaa kerrostumien päällä virtaa vesi, uusien paikkaansa etsivien mineraalien kanssa. Tuntui hurjalta katsella kuoleman kulkuetta, tai kuoleman virtaa, niin kuin huomasin paikasta ajattelevan.

Vain hetki myöhemmin Mammothin keskustassa saimme ihailla saksanhirvien laumaa johon kuului 3 vasaa 6 naarasta ja yksi nuori sarvipää. Kyltin vieressä jossa ihmisiä kiellettiin lähestymästä kyseisiä eläimiä, ihmiset poseerasivat kameroille ja kuvasivat eläimiä vain muutaman metrin päästä. Samalla lailla vaikutti aikaisemmin olevan biisoneiden lähettyvillä. Ihmiset kävelivät rauhallisesti makaavien biisoneiden läheisyyteen ottamaan selfieitä ja kuvia eläimistä, jotka tappavat ja vahingoittavat ihmisiä joka vuosi. Itse tunsin pelonsekaista kunnioitusta noita uljaita, möliseviä ja örähteleviä eläimiä kohtaan.

Nukuimme yön tällä kertaa motellissa ja aamulla nousimme jälleen kuudelta, onneksi. Vain muutama hetki myöhemmin saimme ihailla mustankarhun aamutoimia ruohikossa. En tuntenut pelkoa, ihmeellistä. Vaikka toisaalta istuinhan turvallisesti autossa, tosin myönnän kyllä roikkuneeni osittain myös auton ulkopuolella, turvallisemmalla puolella, auton katon yli kurkotellen. Wow, mikä elämys, ihan oikeasti.

Matka jatkui läpi hiljaisen Yellowstonen, pilvipeitteen läpi aurinko yritti saada säteensä yltämään maahan asti ja onnistuikin siinä. Kuvitelkaa mielessäni näky pilvien varjostamasta laaksosta, jonka keskellä on vielä pienempi laakso. Ja onnistuitte jatkakaa mielikuvaa auringon säteillä, jotka paistavat suoraan tuohon pieneen laaksoon. Katselin kauas ja ajattelin, että voisi kuvitella tuosta laaksosta vievän tien taivaaseen, ellei paremmin tietäisi.

Puolen päivän jälkeen saimme ihailla harmaa karhua pelon ja kauhun sekaisin tuntein. Me ja monet kymmenet muut turistit seisoimme tien reunalla, pientareella kameroiden ja kiikareiden kanssa. Huolestunut puistonvartija kulki edes takaisin ja yritti pitää huolta niin ihmisten kuin karhunkin hyvinvoinnista. Pelon sekaisen kauhuni karhua kohtaan johtuu siitä, että eksyin 12-13 vuotiaana metsään. Vielä enemmän menin hukkaan kun uskoin nähneeni karhun vähän matkan päässä ja toimin täysin vaistonvarassa paetessani suinpäin päinvastaiseen suuntaan.

Harhailin metsässä tuntikausia sydän jyskyttäen pakokauhusta, veren maku suussa. Itkin ja ja lauloin, halusin että karhu kiertää minut mahdollisimman kaukaa. Vuosia jatkuneet karhupainajaiset alkoivat siitä ja ovat jatkuneet näihin päiviin asti, tosin viimeisimmästä painajaisesta alkaa olla jo useita kuukausia aikaa. Toivon että nämä turvallisen välimatkan päässä tapahtuneet "kohtaamiset" lievittäisivät tuota järjetöntä pelkoa. Siitä huolimatta, että kädet täristen, sydän pamppaillen katselin harmaakarhun touhuja, valmiina pakenemaan autoon jos tilanne yhtään olisi muttunut uhkaavammaksi.

20.7.

Palataanpa asiaan jälleen, olemme palaamassa sivistyksen pariin ja viikon päästä jo kovaa kyytiä lentämässä kohti Islantia. Apua, arvatkaa mitä, mulla ei ole ehtinyt olla yhtään ikävä Suomeen, ja iks...

loman päättymisen sijaan olisi kuitenkin tarkoitus muistella vähän menneitä, niinkin kaukaa kuin kahden päivän takaa, eli perjantailta.

Jännittävän aamun, karhukohtaamisten jne.. jälkeen pidimme lounastauon Yellowstonejärven rannalla, josta jatkoimme matkaa kivuten jälleen rauhallisesti ylös päin vuoren rinnettä, läpi palaneen metsän. Pystyyn kuolleita palaneita puita riitti silmän kantamattomiin (aivan niin kuin aikaisemmin preeriaa, taivasta ja vuoriakin). Minulle yllätyksenä oli se, etteivät ne olleet kaikki mustia ja hiiltyneitä. Suurin osa seisoi ylväästi harmaina kelottuneina muistomerkkeinä suuresta metsäpalosta.

Tuhosta huolimatta kaikkialla näkyi kuitenkin uuden elämän alkuja, vihertävä ruohoa, ihania sisukkaita vuoristokukkia joihin olen toivottaman ihastunut, sekä tietysti puiden taimia. Pelkkä pystyyn kuolleiden puiden riittäminen silmän kantamattomiin ei taida kertoa kuitenkaan kuin osan totuudesta. Kipusimme autolla hiljalleen järven rannalta ylöspäin ja palaneita puita näkyi vuoren huipulle asti ja vielä pitkästi sen jälkeenkin kun lähdimme lopulta laskeutumaan alas päin. Kuolleina ja kuitenkin niin surullisen kauniina muistomerkkinä elämän kiertokulusta, elämästä ja kuolemasta.

On se mahtanut olla melkoinen näky, metsäpalo siis. Tulen lieskoineen ja mustine savuineen, kaikkien kynneltä kykenevien eläinten paetessa, mielessään ainoastaan toive siitä,että olisi tulta nopeampi ja ehtisi turvaan. Ei sitä turhaan sanota, että tuli on hyvä renki mutta huono isäntä.

Mukavaa olla tienpäälläkun ei ole kiire minnekään muualle, kuin illalla nukkumaan. Eikä sinne ole varsinaisesti kiire, edes illalla. Perjantain eräällä tauolla laskeskelimme päivän tunteja ja maileja, ja loppu tulos oli melko hauska. Olimme käyttäneet 70 mailin ajamiseen yli 5 tuntia aikaa. Riittäisiköhän se kertomaan siitä kuinka paljon nähtävää ja ihmeteltävää täällä on. Ja toisaalta siitä, miten varovasti näillä mutkittelevilla vuoristoteillä ajetaan, etenkin silloin jos on arvokas lasti kyydissä ja haluaa ehtiä näkemään kaiken sen, mikä kiireisimmiltä jää näkemättä.

Illalla majoituimme jälleen motelliin, saimme varoituksen ettei iltasella kannata lähteä yksin kuljeskelemaan. Codyn keskustassa tuli käytyä pyörähtämässä ja koluttua läpi useita eri liikkeitä. Voi veljet sentään kun allekirjoittanut osaa sitten olla pihi. Keräsin ja ihastelin kaikenlaisia ihanuuksia, hypistelin ja räpistelin ja siinä vaiheessa kun lopullinen ostopäätöstä piti tehdä, vein tavarat aina paikoilleen. Ensimmäisellä viikolla pienoinen vitsin aihe olikin se että, muka päätin lopulta aloittaa shoppailun. Ostin nimittäin itselleni allergialääkkeitä ja laastareita.

Yöllä kolmen aikaan Minneapoliksessa oli tullut tornaadohälytys, me sen sijaan nukuimme onnellisen tietämättöminä mistään myrskyistä tai pahasta maailmasta. Päätin jatkaa shoppailua aamulla ja onnistuikin ihan mainiosti, löysin nimittäin koirille hyvät tuliaiset...

Lähdimme ajelemaan aamusta jälkeen vuorille, kun edessä oleva auto kääntyi yllättäen tiensivuun ja me tietysti heti perässä. Syykin selvisi nopeasti.

Villihevoslauma, mustangeja. Wow kutakuinkin 17 hevosta, joista ainakin kaksi vaikutti olevan tämän kevään varsoja. Tummia, mustia, rautiaita, liinakoita, kirjavakin. Niin kauniita ja ylväitä, levollisia ja silti villin oloisia.
Miehet etsivät fossiileita, minä en saanut katsettani irti hevosista, yksilöistä, laumasta. Niin upeita, täydellisiä olentoja, jotka piirtyivät kauniina siluetteina vasten harmaata taivasta. Lauma laidunsi ja askelsi hiljalleen meitä kohti, varsat emojensa jäljessä. Yritin etsiä katseellani oria, mutta en erottanut sitä laumasta. Yhden nuoren hevosen kanssa ihmettelimme turvallisen välimatkan päästä toisiamme. Mustangialueilla ohjeistetaan pitämään villihevoset villeinä, turvalliseksi välimatkaksi ihmisen ja hevosen välillä, on arvioitu 300 jalkaa. En käynyt mittaamassa minkä verran ilmaa ja maata oli meidän ja lauman välillä, mutta sitä mukaa kun lauma rauhallisesti lähestyi, me peräännyimme.

Lopulta lähdimme jatkamaan matkaa. Ajoimme ohi paikan josta vieläkin on nähtävillä urat, jotka painuivat maahan, kun ihmiset lähtivät vaeltamaan syvemmälle länteen.
Vankkurit vankkureiden jälkeen, karavaani toisensa perään, suuntasi kohti tuntematonta länttä, jättäen tietämättään muiston maahan jäljistään, unelmistaan ja toiveistaan tämän uuden maan suhteen.

Mitähän ihmiset ovat silloin tunteneet, miettineet, mitä kätkeneet sydämiinsä matkalla kohti tuntematonta. Edessään loputon preeria, vuorten huiput ja elämä, sekä taivas joka kaartuu tänäkin päivänä niin käsittämättömän laajana tämän mantereen yllä.

Eräässä suomalaisessa kansanlaulussa lauletaan kutakuinkin näin,"meidän on uudestaan luotava maa, raukat vain menköhöt merten taa...".
Raukoista voidaan olla montaa mieltä, mutta minä olen sitä mieltä, että ihminen joka lähtee etsimään onnea ja parempaa elämää uudesta, vieraasta maasta ja on valmis uhraamaan lähes kaiken pystyäkseen raatamaan ja tekemään töitä onnensa ja unelmansa saavuttaakseen, ei voi olla kovin raukka.

Siihen vaaditaan rohkeutta, sisukkuutta ja periksiantamattomuutta, lujasta uskosta puhumattakaan. Ihmisten on todella uskottava lujasti itseensä ja muihin, uskaltaakseen lähteä rakentamaan itselleen sellaista elämää, kuin itse haluaa. Ja toisinaan suurta nöyryyttä siihen, ettei kaikki aina mene suunnitelmien mukaan.

Kun on aikansa tehnyt kovasti töitä, ollut rohkea, ahkera ja siltikin tarpeeksi nöyrä ottamaan vastaan sen mitä annetaan, on onnensa ansainnut.
Minä kävin sellaisessa paikassa. Vanhalla vanhalla ranchilla, vuorten välisessä laaksossa. Yksinäiseltä paikalta, avaran maailman keskeltä, vuorten läheisyydestä oli joku perhe löytänyt paikkansa, jossa sydän, sielu ja mieli lepäsivät. He löysivät paikan jonne halusivat jäädä, ja olivat kyllin rohkeita tekemään päätöksensä kun toiset jatkoivat omien unelmiensa etsimistä.

Tuo perhe löysi itselleen paikan, jolle halusivat rakentaa itselleen talon, asettua aloilleen, tehdä töitä ja rakastaa. Olla läsnä toisilleen ja luottaa siihen, että heidän hiljaiset toiveensa kuullaan, kova työ palkitaan ja heidän valitsemansa asuinpaikka muuttuu kodiksi. Kodiksi joka säilyy sellaisena paikkana, jossa kaikkien on hyvä olla, rakentaa yhteistä tulevaisuutta ja olla onnellisia.

Yksinäisen talon ikkunasta oli hätkähdyttävät maisemat, sinisinä näkyvät lumihuippuiset vuoret vasten taivaan sineä. Saivatkohan tuon kodin asukkaat koskaan tietää mitä vuorten takana oli, tyytyivätköhän he elämäänsä ja nukkuivatkohan he pois rauhallisina, elämäänsä tyytyväisinä ja siitä kyllin saaneina.

Vai miettivätköhän he yhä silloin, olisiko vuorten takana saanut paremman elämän. Olisiko maa ollut siellä viljavampaa, vesi kirkkaampaa ja ruoho vihreämpää hevosten ja karjan syödä.
Miettivätköhän ihmiset kuolinvuoteillaan sitä, että kannattiko lähteä, vai olisiko sittenkin ollut parempi jäädä. Elää elämää pyrkimättä eteenpäin, uskaltamatta kohdata uusia haasteita ja seikkailuja.

Tai kuka tietää, menehtyivätkö ihmiset johonkin sairauteen, jäikö intiaanien hyökkäysten jälkeen jäljelle enää muuta, kuin emänsä perään mölisevä vasikka, tuulessa hiljalleen nariseva ovi ja seinätaulu, jota kukaan ei voinut kuljettaa mukanaan muuten, kuin omassa sydämessään.

21.7.

Lauantaina majoituimme metsänhelmaan hyvin erähenkiseen mökkiin. Olimme syöneet hetkeä aikaisemmin harmaan härän kylässä hyvin täyttävän aterian jonka voimin lähdimme vuorille. Ensialkuun ihailimme kaukana alhaalla päin avautuvaa valtavaa laaksoa 9480 jalan korkeudelta. Tytöt näkivät lähettyvillä lunta, ja halusivat käydä koskettamassa sitä. Eivät tainneet arvata, että vuoristossa etäisyyksien arvioiminen voi olla välillä vähän haastavaa. Välillä tytöt katosivat kumpareen taakse ja pian vuoren rinnettä näkyi kapuavan kaksi pientä iloisen kirjavaa muurahaista.

Koskapa 9480 jalkaa ei ollut riittävästi ja kapea, kiemurteleva, huonokuntoinen hiekkatie vaikutti olevan kuiva, matka jatkui ylöspäin. Kolmen kilometrin korkeudessa hyppäsin pois auton kyydistä, kun toiset kääntyivät ja palasivat vähän takaisin päin. Olin nimittäin nähnyt kukkasen. Jos johonkin olen täällä olo aikanani ihastunut niin näiden vuorien kukkiin. Niin kauniita, pieniä, hentoja ja kuitenkin niin sitkeitä. Pienimmät kukkivat vain muutamia senttejä maan yläpuolella, isoimmat eivät yltäneet edes polviin asti. Lupiineja kukkii siellä täällä, vuorten rinteillä, teiden pientareilla ja metsissä. Ne kuuluvat sinne, toisin kuin Suomen luontoon. Täällä ne yltävät hädin tuskin 30 cm, kasvavat sopusoinnussa muiden kukkien ja heinien kanssa. Eivät valtaa kasvualaa muilta ja peitä kaikkia muita alleen.

Näin siis auton ikkunasta kauniin keltaisen kukkasen vuoren päällä ja pyysin saada poistua autosta. Koskapa muiden oli tarkoitus etsiä fossiileja, ajoivat he hieman takaisin päin ja lähtivät etsintä puuhiin.

Vaikka ja mitä kaunista ja upeaa on tullut nähtyä ja koettua, mutta ollappa ihan oikeasti vuoren huipulla, se oli vielä jotain paljon ihmeellisempää. Yläpuolella vain sinistäkin sinisempi taivas ja vaaleita pilvenhattaroita. Kaikkialla ympärillä vain laskeva vihertävä, kivinen rinne.

Ajatella. Makoilin pitkälläni pitkin poikin vuoren rinteitä ja kuvasin kukkasia. Zoomailin puhelimen kameralla tuskaillen sitä, etten saanut sitä tarkentamaan kohteisiin niin kuin olisin halunnut.

Linnut lauloivat sielläkin, kolmen kilometrin korkeudella ja jäljistä päätellen siellä oli kulkenut niin isoja, kuin pieniäkin eläimiä. Aurinko lämmitti mukavasti, eikä kuulunut muuta kuin lintujen liverrys ja hiljainen tuulen vire. Kun lopulta nousin ylös, tuntui kuin koko maailma olisi auennut siinä ympärilläni.

Oletko koskaan kuullut tarinaa lapsesta, joka eksyi liian kauaksi äidistään seuratessa perhosen lentoa. Minulle kävi lauantaina niin, tosin perhosen sijaan kävelin kukalta kukalle. Kömmin makuulle ja ihailin kukkien pieniä yksityiskohtia. Hentosia varsia, pieniä ohuita lehtiä, kauniita kukintoja. Samalla huomasin tarkkailevani myös kiviä sillä silmällä, että josko löytäisin jonkun erikoisen, minulle tarkoitetun, mukaan poimittavan.

Hyvin hiljaa huomaamatta kulkeuduin koko ajan kauemmaksi muista, ihailin maisemia. Halusin käydä ihailemassa yksityiskohtia vielä lähempää. Samalla piti katsoa hyvin tarkasti mihin astui. Tuolta vuorelta on käyty etsimässä fossiileja paljon, vuoren sisältäkin ja niitä löytyy edelleen. Etsintöjen yhteydessä on tehty syviä kaivauksia, eikä koskaan voi tietää minkä ison kiven tai pienen kumpareen takaa paljastuu kuoppa.

Sitä kuinka syviä kuopat ovat ei lie kukaan tiedä, mutta kun sinne pudottaa kiven, voi kuunnella miten se onkalon seinämiin osien kolisee mennessään alas päin. Viimeistä kumahdusta ei voi kuulla. Jos sellaiseen pohjattomaan onkaloon ihminen putoaa, ei enää mitään ole tehtävissä. Eivätkä nuo kuopat aiheuta vaaraa ainoastaan ihmisille. Erään kerran kun pojat olivat olleet vuorella löysivät he hirven joka oli pudonnut tuollaiseen kuoppaan. Matkan alaspäin oli pysäyttänyt hirven isot sarvet. Eipä siinä tilanteessa oikein muuta ollut voinut toivoa, kuin ettäs hirven elämä oli päättynyt mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.

Yritin välillä tähyillä vastakkaisen vuoren rinteille, turhaan. Olin joitakin hetkiä aikaisemmin seurannut autosta kiikareilla miten sata tai varmasti moni sata päinen lammaslauma kulki lähes pari jonossa pitkin vuoren rinnettä. Katselin miten lampaat hyppäsivät puron yli, kuin unta toivovan laskemat lampaat konsanaan. Vielä upeampi oli se näky kun lampaat alkoivat levittäytyä rinteelle. Niitä vain ilmestyi jostain enemmän ja enemmän.

Uskomatonta mutta totta, noilla vuoren rinteillä asuu cowboy asuntovaunussa. Käytännössä paimen kuitenkin viettää kaiken aikansa lampaiden, lauman vartijoiden ja hevosten seurassa. En päässyt näkemään lampaita läheltä, en juttelemaan lammaspaimenen kanssa, jouduin vain tyytymään seuraamaan tilannetta kauempaa, kiikareiden varassa.
Yksinäistä touhua mahtaa olla tuon lammaspaimenen elämä, välillä varmasti kovaa ja vaativaakin. Raakaa työtä armottoman taivaan ja vaihtelevien olosuhteiden varassa. On siinä varmasti paljon muutakin, ei se ota, jos ei annakaan. Minä uskoisin viihtyvän, nauttivani rauhasta ja hiljaisuudesta. Liikkuen vuorilaitumilla hiljakseen Laiduntavat lauman mukana, välillä ratsain välillä kävellen. Tietäen että laumanvartijakoirat varoittaisivat lähestyvästä uhkasta, muodostipa sen sitten eläin tai ihminen. Paimenkoirat auttaisivat lauman kokoamisessa ja siirtämisessä, toisivat takaisin itsepäisimmänkin yksilön ja pitäisivät seuraa. Nukkuisin yöni tähtitaivaan alla levollisesti, tietäen että vuorilla lampaiden ja koirien keskellä olisin enemmän turvassa, kuin koskaan ihmisten keskuudessa.

Syvissä mietteissäni olin kulkenut vielä kauemmaksi muista. Havahduin jyrkänteen reunalla, kun jokin pieni nököhammas avasi keskustelun kanssani. Aikamme tuijottelimme toisiamme, kunnes jatkoin matkaa.

Lähdin hiljaksiin palaamaan takaisin päin, olin hyvinkin kulkeutunut huutoetäisyyden ulkopuolelle. Monta mäen nyppylää oli minun ja muiden välissä. Onneksi oli, sillä löysin aivan ihanan kiven. Sujautin sen taskuuni onnen amuletiksi ja vain hetki sen jälkeen löysin hyvin käteen sopivan kivenpalasen, jossa oli useampi fossiili. Palasin takaisin muiden luokse tiedostaen, että vaikka pojat eivät olleetkaan harmaakarhua koskaan tuon vuoren laella nähneet, ei se tarkoittanut sitä etteikö sellainen huonolla tuurilla olisikin voinut tulla vastaan. Ja olin auttamatta kulkenut liian kauas, käsiaseesta tai karhusuihkeesta ei olisi ollut minulle karhun kohtaamisessa apua. Ne kun olivat ylhäällä vuoren laella, siellä missä muutkin olivat.

Koiran elämää ja vähän koiran omistajankin

Kesäkuun alussa tullut sooloilija on pitänyt mielen virkeänä ja vapaa-ajan ongelmat kaukana.
Tosin retkeilyä ei ole edes paljoa miettimään, onneksi kuitenkin vähän on ajatusta liikkunut siihenkin suuntaan.
Kaksi kertaa viikossa käyn maastossa harjoittelemassa Soolon kanssa ja kerran koulutuskentällä, siihen kun lisää muut harjoitukset päälle, niin ei siinä enää paljoa vapaa-ajan ongelmia jää ratkottavaksi.

Soolon osalta voi tässä vaiheessa jo todeta, että kasvattaja tunsi koiransa ja sain juuri sellaisen koiran kuin hän kertoi sen olevan. Itsevarmuutta koiralla riittää niin, että sen on käynyt ääneen toteamassa jo vaikka kuinka moni "ammattilainen". Eli haasteita tulee riittämään pitkälle tulevaisuuteen, mutta samalla myöskin mahdollisuuksia.
Ompahan samalla tullut Roninkin kanssa taas treenattua pitkästä aikaa vähän erilaisia juttuja.

Onneksi ei tullut heinäkuun helteitä, nyt riittää tuskanhiki, tällä hetkellä on nimittäin muutaman viikon vielä mukavasti lisähaastetta, kun hoitelen työ, kotiasioiden, Soolon kouluttamisen ym lisäksi neljää muuta koiraa. Viiden koiran lenkkeilytttäminen yhtäaikaa on kuitenkin osoittautunut ainakin tähän asti helpommaksi, kuin mitä sitä etukäteen kuvittelin. Kaiken lisäksi yhteistyömme näyttää päivä päivältä kehittyvän hyvään suuntaan. Mahtaisikohan näistä saada koulutettua koiravaljakon?

Ei sentään retkeily ole kokonaan unohtunut. Tämän hetken "kiveen kirjoitettu" suunnitelma ensi kevään vaelluksesta kertoo, että hiihtelen ainakin 1/3:n toukokuusta tunturissa, eli ensi toukokuulle on yöpakkasia ja auringonpaistetta tilauksessa.

Tälle syksylle on erilaisia hajanaisia ajatuksen viritelmiä pikkuhiljaa nousemassa.
Ehkä vähän melontaa, vähän patikointia, ja molempia samalle reissulle ...
Ainakin yksi alue on nyt mielessä, kun ensin menee yhdelle suomen kahdestatoista tunturilammesta, kävelee Kolkontuntuista rinnettä vähän etelään, sanoo ensin vain Pikkupoikkipuoleisen sanan ja sitten heittäytyy kokonaan Poikkipuoleisen rannalle, niin sieltä löytyy sopiva kota yhdeksi yöksi.
Sen eteläpuolelta löytyy mielenkiintoinen luonnosuojelualue ja taas luoteis ja pohjoispuolelta löytyy myöskin mielenkiintoista ja hyvinkin karua maisemaa.

Eli ei tässä retkeilyä ole kokonaan unohdettu, vaikka "pinnalla" onkin nyt vähän nämä koira asiat ja retket onkin olleet vähän cityretkiä, kuten kuvista näkyy.




Tämmöistä murinaa täältä taas pitkästä aikaa.

Uutta vaellusseuraa

Noin vuoden verran olen jo etsiskellyt, ei tietystikkään koko aikaa aktiivisesti, uskolliselle vaelluskaverilleni Ronille ensin vierellä kulkijaa ja myöhemmin jatkajaa.
Sopivan koiran valinta on varmaankin jokaiselle koiranpennun ottajalle erilainen projekti. Jollekin se voi olla äkillinen ajatus, toiselle koiranpentujen aikaansaaman koirakuumeen seurausta, kolmannelle pitkään mietitty päätös, neljännelle sopivaan harrastukseen etsittävän koiran löytämistä, viidennelle ...

Joku löytää itselleen sopivan pennun helposti, toiselle riittää että hän saa jonkin koiran pennun ja kolmas hakee itselleen sopivaa hakemalla neulaa heinäsuovasta.
Oma juttuni on edennyt ns. hitaalla kaavalla, vaellusmielessä uuden koiran löytymisen tarve on ollut jo ainakin tuon vuoden verran ajankohtainen. Roni on ollut erinomainen vaelluskaveri ja riski ahkion vetäjä. Isokokoisen koiran pitää kuitenkin antaa rauhassa kasvaa ja kehittyä ennenkuin sitä voi alkaa voimakkaammin rasittamaan. Oma ajatukseni on, että koiralla pitää olla n. 2v ikää, ennenkuin haluan kuormittaa sitä fyysisesti kovin voimakkaasti. Roni täyttää heinäkuussa 8v ja ajattelisin että 10 vuotias tervekin koira saisi jo retkeillä ilman suuria rasituksia, joten valinnalla alkoi jo olla kiire.

Juuri ennen kevätvaellukselle lähtöä huomasin, että kennelistä josta olin joskus haaveillut saavani koiran, oli pentue tulossa. Isän ja emän taustat huomioiden vaikutti, että sieltä voisi löytyä tarpeisiini sopiva koira. Olin nimittäin jo jonkin vuoden haaveillut pelastuskoiratoiminnasta, mutta työn lisäksi erilaiset ns. vapaaehtoiset "velvoitteet" ovat vieneet niin paljon aikaani, että aikani ei vain ole siihen riittänyt.
Tietoisesti olen pyrkinyt vähentämään näitä "aikarosvoja" ja kuluvan vuoden alussa rohkenin ottaa ensimmäiset askeleet tähän suuntaan ja samalla uuden koiran hakeminen sai uutta intoa.

Kasvattajan kanssa sain sovittua pennusta ja hän tiesi tulevaisuuden suunnitelmani koiran suhteen. Siitä se valintaprosessi sitten lähti liikkeelle.
Koiranpentueen pennuissa on pienestä asti merkittäviä eroja, niitä pitää vain osata "lukea"
Kasvattajan vuosikymmenien kokemuksella hän valikoi pentueesta kaksi tähän ajateltuun harrastukseen soveltuvaa pentua joista Solo oli toinen.

Solo nimen oli kasvattaja valinnut ja hän kysyikin että kelpaako se. Olisinhan voinut valita sille ihan oman nimen, vaihtoehtojakin olin kartoitellut, sattuneesta syystä ne kaikki oli saamenkielisiä. Mutta kuultuani ehdotuksen, vastasin heti että kyllä kelpaa.
Kritiikkiäkin sain nimestä kuulla, taisi liittyä mielikuvaan, että siitä taitaa tulla sooloilija.
Mutta soolohan tarkoittaa jonkin suorituksen tekemistä yksin, maailmalla on pilvin pimein upeita soolo esiintyjiä ja nyt niitä on yksi lisää.

Meillä on upeat kokonaista neljä vuorokautta yhteistä matkaa takana ja jo nyt tiedän että olen saanut upean koiran. Koirien oppimiskyky on aivan uskomaton, yleensä rajoittavana tekijänä on koiran omistaja. Olen yrittänyt olla rajoittamatta ja päivittäiset välillä sekunttien ja joskus ehkä minuuttien mittaiset harjoitukset näyttävät palkitsevan isäntää ja koiraa.

Ennen ruokailua muistetaan istahtaa, ennen ulosmenoa odotetaan lupaa mennä ulos, istumisen harjoitukset sujuu hyvin ja koira hakee koko ajan aktiivista katsekontaktia, kun harjoitteluvaihe on menossa. Tätä on ollut hyvä hyödyntää niissä muutamissa remmissä kulkemisen harjoitteluissa, koira tulee mukana, vaikka minne koitat pyörähtää. Nenän käyttöäkin on luonnollisesti jo harjoiteltu ja näyttää olevan koiran nenä hyvässä kunnossa.
Keittiö on koiralle kiellettyä aluetta, selvästi se sen jo näyttäisi tietävän, mutta uteliaisuus tahtoo voittaa. Mutta eiköhän tuhannen keittiöstä palauttamisen jälkeen tämäkin asia ole jo takaraivossa.

Eli kuten edelläolevasta saattanee arvata, koiran taidot eivät lopu, isännän taidot on kyllä koetuksella. Mutta uusi vaelluskaveri on löytynyt ja isäntä on intoa täynnä.

Kevätvaellus 11. - 26.4.2015 Käsivarsi, osa II

18.4. Taas kohti "valtatietä"

Uni loppui noin klo 06:00 ja siitä sitten pikkuhiljaa aamupalan laittoon. Aurinkoinen sää, pakkasta noin -2 astetta. Aamupalan jälkeen varusteiden pakkaus ja startti kohti Pitsusjärveä n. 8:30.
Jos velipojan suunnitelmat olivat toteutuneet, niin hän oli edellisenä päivänä startannut omalle vaellukselleen ja tulisi tänään johonkin aikaan  Pitsusjärvelle.

Jos Pitsujärven autiotuvalta tänne tulokin on helppo, niin paluumatka on vieläkin helpompi, onhan noin puolet matkasta alamäkeen hiihtelyä ja loput tasaista järven jäätä. Ihme on, että tämä tupa jää niin vähälle käytölle, mutta ei se kyllä minua häiritse, parempi niin. Jo noin kymmenen minuutin hiihtelyn jälkeen oli edessä poroaita ja laskettelimme sen alitse samaa reittiä, kuin mistä olimme tulleet. Noin klo 11 olinkin jo sitten Pitsuksen autiotuvalla.

Yksi kaveri oli rakentelemassa teltalle tuulisuojaa tuvan järven puolella, autiotuvassa oli vain hänen varusteitaan, muuten tupa oli tyhjänä. Varaustuvassa oli pari päivää aikaisemmin tapaamani tsekit. He olivat palanneet Haltilta ja olivat tekemässä lähtövalmisteluja. Varaustuvalla oli lisäksi kolmen hengen seurue, jotka tulivat paikalle silloin, kun edellisen kerran olin tuvalta lähdössä. Lapioin Ronille aikaisemmin tekemäni tuulisuojan sinne tulleesta lumesta vapaaksi ja kiinnitin Ronin lumeen kaivamaani lumiankkuriin. Jo aamusta olin ajatellut, että velipojalla on kohtuu pitkä hiihtopäivä Saarijärveltä tänne, niin tänään on sitten sisäfilepäivä ja olinkin ottanut sen jo aamusta ahkion päälle lämpenemään. Kämpälle tulon jälkeen siirsin sen tupaan jatkamaan lämpenemistä ja odottamaan sopivaa paistoaikaa.

Puolenpäivän aikoihin tuvalle hiihteli tuttu kaveri tunturista jo monien vuosien ajalta. Viime vuosina emme olleet tavanneet, niin olikin mukava taas nähdä hänen olevan maisemissa. Hän oli perinteiseen tapaansa käymässä Haltilla. Hän kävikin hoitamassa tämän "velvoitteensa" hienossa säässä vielä tälle samalle päivälle.
Kun tupa oli näin tyhjä, niin nyt oli hyvää aikaa tehdä vähän huoltohommia, järjestellä tavaroita huoltaa vähän itseäkin, niinpä mm. parta saikin lähtökäskyn.
Iltapäivällä Haltin suunnasta palasi pari kaveria, heitä en heti tunnistanut, mutta myöhemmin muistin tavanneeni heidät edellisenä keväänä Saarijärven kämpällä, eli tunturi on näköjään täynnä tuttuja, kun pysyy valtatien varressa.

Valmistelin ruuan laiton hyviin lähtökuoppiin ja kun lopulta kiikarilla katsellen arvelin velipojan hiihtäneen Pitsusjärven jäälle, aloitin jälkiruuan valmistuksesta. Eli vispasin suklaamoussen valmiiksi ja vein sen pihalle jäähtymään.
Velipoikahan sieltä hiihtelikin paikalle, hän oli tullut nautiskellen hienosta aurinkoisesta säästä ja istuskellut Meekon autiotuvan seinustalla auringon paisteessa tuntikausia. Kunhan hän sai vähän huoahtaa, niin tein meille hyvän päivällisen ja tietysti tuon jälkiruuan kera.
Siinä se ilta menikin mukavassa seurassa ja ilmeisesti vanhuuden merkkinä vanhoja muistellessa.

19.4. Kiehuvaa vettä Pitsusjärven jäällä
Aamu aukeni pilvisenä ja jo melko tuulisena. Varaustuvan väki lähti kohti kylää, samoin tämä tunturituttava. Hän mietti vielä lähtiessään, että meneekö Lossulle vai Meekolle, mutta tämäkin selvisi sitten myöhemmin. Keli koveni varsin nopeasti ja me loput jäimmekin seuraamaan sään kehittymistä. Jälleen kerran pääsin nauttimaan ns. maatuiskusta, tuuli juoksutti lunta vaakassa, mutta taivas avautui hienosti sinisenä yläpuolella. Vaikka oli sunnuntai päivä, niin yhtään kulkijaa ei näkynyt olevan liikkeellä. Velipoika oli yrittänyt varata varaustuvasta paikkaa seuraavalle yölle, mutta se oli ollut varattuna täyteen, mutta ei sinne ketään näyttänyt tulevan. Pitkin päivää kävin nauttimassa ulkona olevasta kovasta kelistä, joka ei voimassaan kuitekaan yltänyt lähellekään sitä voimaa, jonka joitakin vuosia aikaisemmin olin saanut kokea täällä samalla tuvalla. Vesiavannolla tein mielenkiintoisen havainnon, näytti siltä että Pitsusjärven vesi kiehuu samantien, kun sen nostaa avannosta ämpäriin.
Kuinkahan kova se keli silloin joku vuosi aikaisemmin olikaan, kun tämän päivän tuulen voimakkuudesta luin myöhemmin tunturikerho Kuupan blogista.

Myöhemmin kuulimme, että tuvalta lähtenyt yksinäinen kulkija oli saanut ns. lentävän matkan Meekolle. Laskeuduttuaan Vuomakasjärvelle oli reitin valinta ollut helppoa. Voimakas tuuli oli vienyt hänet hetkessä Meekon autiotuvalle, ilman että hänen oli tarvinnut edes oikeastaan hiihtää. Tuulivoimaa parhaimmillaan. Mutta sen jälkeen olikin tullut virhearvio, kun hän oli tauon jälkeen päättänyt jatkaa Kuonjarjohkaan. Keli oli saanut hänestä lähes voiton ja myöhemmin kuulimme hänen sanoneen, että usko perille selviämisestä oli jo hiipumassa, kun paikalle oli sattunut moottorikelkkailija. Kelkkailija oli pelastanut väsyneen kulkijan kyytiinsä ja toimitti hänen jo melko huonovoimaisena Kuonjarin tuvalle turvaan.
Avotunturissa ei luonnonvoimien kanssa ole syytä lähteä voimia mittailemaan, varsinkaan kun ei voi tietää, että mihin suuntaan keli on kehittymässä.

Eli kämppäpäivä, monenlaista filosovointia ja maailman asiatkin saatiin jo melko hyvälle mallille päivän aikana. Ja tietysti yhdet lättykestit pääsimme nauttimaan yhteisesti koko tupaporukan kanssa. Luonnon tekemiä taideteoksiakin riitti ihmeteltäväksi.
Täyteen varattu varaustupa jäi vieraitaan vaille ja parhaimpaan sesonkiaikaan sunnuntaina sai Pitsuksen kämpällä nauttia täydellisestä rauhasta hyvässä seurassa, joskus vaelluksella olo voi ns. ruuhka reitilläkin olla tämmöistä.

20.4. Sosiaaliantropologiaa

Sosiaaliantropologia/Wiki
Heräsin taas n. klo 06:00, aamutouhut, aamutoimet ja pikkuhiljaa varusteiden pakkaukseen. Tuvassa olleella toisella kaksikolla samat puuhat, mutta kovempi tahti. He lähtivät kohti Meekoa n. 9:15 ja me velipojan kanssa perään n. vartti myöhemmin. Niin edellä menijät, kuin me perässä hiihtäjätkin hiihtelimme Pitsuskönkään kautta. Näin voi välttää talvireitillä olevan nousun järveltä. Köngäs oli tietysti tyylikkäästi jääkuoren takana, sieltä sitten laskureittiä hakemaan kohti viittareittiä. Eli velipoikani liittyi loppuvaellukselle seuraani ja jatkoimme vaellusta tästä eteenpäin yhdessä. Ilma oli upean aurinkoinen ja alhaalla laaksossa lumi alkoi muuttumaan jo vähän märäksi. Hiihtelimme edellä menijät kiinni ja vastaan tulijoitakin oli muutamia. Noin 2h hiihtelyn jälkeen meidät haukuttiin tervetulleeksi Meekolle. Paikalla oli nimittäin useita koiravaljakoita ja jouduimme Ronin kanssa menemään aivan valjakkojen edestä tuvalle, niin saimme komean kuoron aikaiseksi. Hetken kuluttua valjakot lähtivät kohti Haltia, mutta neljä uutta valjakkoa saapui melkein samantien tilalle.
Jäimme tuvalle nautiskelemaan hienosta päivästä, pääsimme seuraamaan sivusta ruuhkaisen valtatien risteyspaikkaa.

Paikalla oli myös sosiaaliantropologian puolelta graduaan valmisteleva henkilö. Hän oli majoittunut vaelluskotaan tuvan läheisyyteen huhtikuun alussa, teki haastatteluja ja perehtyi tunturivaeltajien sielunelämään Meekolla koko huhtikuun ajan. Uskomattoman hieno suoritus nuorelta ihmiseltä, että halusi opinnäytetyöhönsä nähdä näin paljon vaivaa.
Toivottavasti gradu näkee päivänvalonsa joskus vuoden päästä ja toivottavasti saan sen myös käsiini tutkittavaksi. Dokumentti elokuvaakin on kuulemma aiheesta tiedossa. Odotellaan...

Siinä muutama tunti vierähtikin risteyspaikalla, oli Jogaksen suunasta tulijaa ja sinne päin menijää, oli moottorikelkalla menijää ja tulijaa, tuli lisää koiravaljakkoja ja tietysti vaeltajia. Nyt taitaa olla sesonki päällä.

Jossain vaiheessa matkakin jatkui ja käänsimme suksien kärjet kohti Porojärven laaksoa. Ilma oli reippaasti lämpimän puolella ja lumi kostui hyvää vauhtia. Lumen kantavuuskin alkoi jo pettää, mutta hiihtelimme kelkkauraa Jogasjärven autiotuvalle, jonne saavuimme noin klo 17:00 seutuvilla. Vuokrakämpällä näytti olevan kolme kaveria, mutta autiotupa oli tyhjänä, eikä kämppäkirjan mukaan siellä kovin paljoa edes kävijöitä ollut käynytkään.

Tupa olikin saanut uuden järjestyksen viime käyntini jälkeen, Laverit oli sisään tullessa vasemmassa laidassa ja tuvan perällä. Ovipieleen oli tehty pieni pöytä ja takan suuaukkoakin oli vähän muurattu pienemmäksi. Kipinäsuoja ja keittoalustakin oli tulleet parantamaan paloturvallisuutta. Iltatouhut kaikessa rauhassa, takkakin pelasi loistavasti, siinä pitää muistaa polttaa puut pystyasennossa tulisijan peräseinää vasten. Meekon ruuhkista ei enää mitään tietoa. Jälkikäteen kuulimme, että Meekolla oli yöllä ollut 74 tai  jopa 76 kpl vetokoiraa, niiden ohjaajat sekä varmaan koko joukko muitakin kulkijoita. Tungosta kuin Tuiran asemalla, maitotonkka ja polliisi.

21.4. Poronhoitoa ja ympäristöoppia

Aamuherääminen jo tuttuun tapaan, ilma jo aamusta plussan puolella, eli ei tullut yöpakkasta. Aamupalan jälkeen varusteiden pakkausta, samat touhut näytti olevan vuokratuvan puolella. Heillä oli ollut vuokrakämppä varattuna kahdeksi vuorokaudeksi, mutta lieneekö myrsky sekoittanut ohjelman, kun he ehtivät paikalle vain jälkimmäiseksi päiväksi. Vastaava ongelmaa olen havainnut liittyvän noihin varaustupien käyttöön, niiden kanssa ei paljon aikatauluja ja suunnitelmia säädellä.

Vaikka päivän tavoitteet eivät kovin pitkälle tällä kertaa kelistä johtuen olleetkaan, niin aamusta suksille. Hiihdimme järvelle ja käänsimme suksien kärjet kohti Porojärven autiotupaa. Jogasjärven ja Porojärven välissä on mukavat kosket, joissa näkyy monesti runsaasti koskikaroja ja välillä myös joutsenia. Jätimmekin ahkiot kelkkajäljen vierelle ja lähdimme hiihtämään kohti koskia, menohalut loppuivat varsin pian, kun huomasimme kahlaavamme lumessa polvia myöten. Lumen kantavuus oli hävinnyt kokonaan muualla kuin tuolla paljon ajetulla kelkkajäljellä. Suunta takaisin ahkioille ja kohti Porojärven tupaa.
Välillä olevan yksityisen vuokrakämpän pihalla näytti olevan asiakkaita.
Tyhjä ja siisti tupa odotti tulijaansa Porojärvellä, ei muuta kuin taloksi. Tämä oli jo toinen tupa, josta löysin huoltomiesten toimittamana hyvä siivousvälineet ikkunan pesuvälineitä myöten. Erinomaista oivaltamista huoltomiehiltä, ne siis on tarkoitettu vaeltajien käyttöön, rohkeasti vaan pesuhommiin autiotuvilla.

Ei vaelluksella tarvitse aina mennä kielivyön alla, päämärkänä, hampaat irvessä, liian kaukana olevaa tavoitetta kohti. Reissuni aikataulu oli mukavan löysä ja tulossa oli hieno aurinkoinen päivä, nyt vain nautiskellaan. Velipoika kävi kairaamassa järveen vesireiän (kiitos vaan Sepeteukselle kairanlainasta) ja pilkkihommiakin hän kävi vähän testailemassa. Itse keskityin nautiskelun puolelle istuskelemalla ilman paitaa auringonpaisteessa.
Meekon tuvalta poikkesi ohikulkumatkalla pariskunta koiravaljakkojensa kanssa. Heilläkään ei ollut kiirettä ja oli mukava kuulla valjakkokoira harrastajan ajatuksia harrastuksestaan.
On mielenkiintoista, kuinka joku mielikuva voi jäädä vaikuttamaan omiin ajatuksiin. Siitä on aikaa yli 20 vuotta kun seurailin sivusta erään kaverin koiravaljakko harrastusta, siitä jäi kuva, että valjakkomies ei paljon koiristaan huolehdi, pakolliset ruokailut ja vähän harjoittelua ja se on sitten siinä. Koirien ruokkiminenkin oli eläimellistä puuhaa, koiralle ruokakuppi eteen ja pari sekunttia hätäistä hotkimista, ettei vaan kaveri ehdi tulla samalle kupille syömään.

Onneksi viime vuosina olen päässyt seuraamaan sivusta ja keskustelemaan todellisten valjakkoharrastajien kanssa. He tuntevat joka koiransa, niiden erityispiirteet, pitävät hyvää huolta koiristaan. Ruokailut ja juotot hoidetaan esimerkillisesti, koirat käyttäytyvät esimerkillisen hyvin, jne...Esimerkiksi Meekolla käymäni keskustelu Sveitsistä suomeen yli 10 vuotta sitten muuttaneen koiranohjaajanaisen kanssa oli hyvin mielenkiintoinen. Hän teki yhteistyötä Harrinivan kanssa, koirien eläinlääkäri asiat, ruoka-asiat olivat hyvällä mallilla. Osa valjakon koirista sai viettää vapaa-aikaansa hänen kodissaan sisällä, koirille oli oma sohvansa jne... Se on sitä oikeaa koiranelämää, välillä mennään lujaa maastossa ja sitten rentoudutaan taas välillä kotona.  Hienoja koiria ja hienoja ihmisiä.

Seuraakin saimme tuvalle, kun Kuonjarjohkan tuvalta kämpälle hiihteli kaksi vaeltajaa
Paikallinen tuttu poromies myös poikkesi paikalla. Kävimmekin pitkän keskustelun seutukunnan asioista, poronhoidosta, yms.
Mielenkiintoinen oli kuulla, että Valtijoki laaksossa oli edellisenä kesänä vieraillut myös karhu, tosin se oli vähän verottanut myös porokarjaa. Talvi oli ollut porojen kannalta hyvä, lunta ei ollut kovin paljon, eikä siihen tullut kovaa kuorta. Porojen oli helppo kaivaa ruokaa lumen alta. Nyt aikainen kevät oli avannut jo hyvin pälviä, joista porot hakivat syömistä. Raittijärven porotokka oli nyt Porovaaran eteläosissa ja poromies toivoi lämpimien kelien jatkuvan.

Nauroimmekin että toiveemme eivät ole saman suuntaiset. Vaeltaja toivoo hankikeliä ja poromies pehmeitä kelejä. Hankikelillä porot vaeltavat hyvinkin nopeasti, kun taas pehmeällä kelillä ne pysyvät paikoillaan.
Kansallispuistosta kyselin, niin hänen mielestään heille sillä ei olisi ollut kovin suurta merkitystä tai eroa nykyiseen tilanteeseen. Alueella liikkuvat ihmiset hän koki myöskin heidän kannaltaan turvallisuutta lisääväksi tekijäksi, eli ei ne vaeltajat poromiesten silmissä niin kovin huono asia taida olla, Koiravaljakkojen ajajilta hän toivoi porojen huomioimista, koska porot väistävät koiria.

Kolmas kotkahavaintokin tuli tälle reissulle, tällä kertaa kotka lensi Porojärven ja Kekkosen kämpän välisessä maastossa. Meekonlaakson pahtaseinillä kuulemma pesii useampiakin maakotkia ja keväällä vasomisen aikaan merikotkan lentävät alueelle etsimään helppoa ruokaa. Molempia olen itsekin alueella päässyt näkemään.
Päivälämpötila nousi tänään todella korkealle, varjossakin lämpötila nousi lähelle + 10 asteen tietämille ja poromies oli hyvillään.

22.4. Hangille hiihtelemään

Aamulla n. klo 05:00 pakkasta -2, eli hiihtokelit taas paranemaan päin. Noin klo 06:00 nopeasti aamupala ja tavaroiden pakkaus ja kämppä luovutuskuntoon. Noin 7:30 lähtö kohti Taabman tupaa. Ensin hiihto Kekkosen kämpälle, sielläkin oli väki jo ehtinyt heräilemään. Lumen kuori ei ollut kovin vahva, niin valitsimme reitin niin, että nousimme Kekkosen kämpältä koilliseen samantien vähän ylemmäs ja yritimme välttää suoralle reitille sattuvat koivikot, välttääksemme mahdollista lumessa kahlaamista.

Kohtalaisen hyvin lumen kuori kantoi, niissä paikoissa missä lumi oli ns. varpujen päällä, se välillä petti, mutta noin 1,5h hiihtelyn jälkeen olimme jo perillä. Matkalla katselimme tänne hyvin näkyvää Terbmiksen pahtaa ja kiinanmuurikin oli hienosti silmien "alla".
Tuvalla siirtelimme varusteet sisään, kävin haeskelemassa vesipaikkaa ja tälläkin kertaa se oli helpoin kaivaa kämpän alapuolelle jokiuomaan. Uoma näkyy hyvin lumen pinnassa, kun sitä katselee vähän kauempaa. Ensimmäinen reikä osui jo hyvälle kohdalle ja noin 1,5m syvälle kaivetun reiän alta löytyi virtaava vesi, josta sai ämpärillä suoraan nostettua veden.



Pieni välipalatauko ja puolen päivän jälkeen aurinkoisen kelin innoittamana päivähiihtelylle Norjan puolelle. Lähdimme tuvalta itään, hiihtelimme poroaidan yli ja poikkesimme aikaisemmin löytämälläni Seitakivellä. Kiikarilla olin katsellut pohjoispuolen tunturin rinteillä olevan elämää, siellä näytti olevan useampiakin moottorikelkkoja ja porotokka oli alempana rinteillä ruokailemassa. Norjalainen poromies ajelikin käymään luonamme kyselemässä reittisuunnitelmiamme. Hän lupasi, että voimme poiketa Cieretegorsaa katsomassa, mutta siitä pohjoiseen päin hän ei toivonut meidän enää jatkavan matkaa. Tämä sopi hyvin suunnitelmiimme ja hiihtelimmekin tämän hienon kurun etelänpuoleisesta "suuaukosta" sisään katselemaan kurua. Kurun suulta otimme sitten suunnan takaisin kohti Taabman tupaa. Mukava hiihtoreissu, vajaa 4h vierähti äkkiä aurinkoisessa tunturissa.
Illalla oli taas Taabman tuvan perinteistä ohjelmaa, ympäristön tarkastelua, kettu oli ruuan hakumatkalla, riekot pitivät omia naurukokouksiaan, poromiehet näyttivät paimentavan porotokkaansa Porovaaran itäpuolella, eli elämä on täällä varsin vilkasta, mutta hyvin rauhoittavaa.

23.4. Yhä ylös yrittää

Aamulla pakkasta -10 ja loistava hankikeli. Aamupalan jälkeen pakkasimme päiväreput lähtökuntoon ja suuntasimme kohti pohjoista. Taivaalla ei juuri näkynyt pilven hattaraa ja tuulikin oli jäänyt yölevolle. Nousimme ensin Harrijärvelle ja suuntasimme kohti Muoddágorsaa. Kurun läpi hiihdeltyämme nousimme Muoddájärven lounaispuolella olevalle kummulle nauttimaan ensimmäisestä tauosta. Tauon jälkeen aloitimme nousun Muohttaoaivin huipulle. Hiihdimme vähän huipun länsipuolelta ja jatkoimme kohti Seittikielasta. Täältä oli hienot näkymät Valtijokilaakson länispuolella oleville tuntureille ja suomen huipulle. Laskimme tuntureiden välissä olevaan satulaan ja aloitimme nousun Seittikielaksen huipulle. Loppumatkasta hiihtelimme poroaidan vierelle ja jäljistä näki, että täälläkin oli käyty koiravaljakoilla ajamassa.

Seittikielaksen huipun vierestä löytyi sopiva kivikko taukopaikaksi. Puraisimme vähän välipaa, aivan upea keli, Paitapäällä hiat käärittynä istuskelin nauttimassa teetä ja leipää. Kiikarilla näin että Sieiddesáivalla oli pilkkimiehiä. Somasjärvi jää täältä vielä vähän piiloon, oikeastaan vain sen norjanpuoleinen pää näkyi ylös tunturiin.


Tauon jälkeen lähdimme paluumatkalle, edessä olikin mukavat laskuosuudet, noin 1,5km laskettelimme poroaidan vierustaa ja siitä jatkoimme etelän suuntaan. Siitä onkin hyvä reitti, jos Kobmajoelta haluaa yläkautta tulla Taabmalle. Yhtenäistä laskuosuutta taisi kertyä noin 8km, lasku päättyi vasta Muoddájärvelle. Ilma oli täällä jo niin lämmin, että paitakin piti heittää repunpäälle. Kurun läpi hiihto ja paluu vähän aamuisen hiihtoreitin länsipuolelta koukaten Taabmalle. Hieno hiihtopäivä ja vielä päivän päätteeksi upea aurinkoinen ilta hiljaisella tuvalla. Eläkkeellä oleva paikallinen rajavartija poikkesi ohikulkumatkalla, hän oli puolisonsa kanssa tullut muutamaksi päiväksi Harrijärven partiomajalle viettämään kevätpäiviä ja pilkkimään.

24.4. Nopeat liikkeet on näyttäviä.

Aamulla pakkasta - 15 ja aurinkoista. Aamupala ja matka kohti Kilpisjärveä alkaa n. 8:45. Pieni pilven reuna oli näkyvissä itäisellä taivaalla, mutta ei muuten merkkiäkään tulevasta sään muutoksesta. Hyvällä hankikelillä oli helppo suunnata suorinta tietä Kekkosen kämpälle. Edellisenä iltana seurasimme kiikarilla porojen vaellusta Porojärven laakson yli ja pääosa porotokasta olikin jo  noussut Valtijokilaakson suuntaan. Muutamia taukoja pidin, että ne viimeisetkin porot saivat rauhassa meitä väistää.

Aurinkoisessa säässä Porojärvelle pitämään pikkutaukoa, mutta tauon aikana pilvimassat vyöryivät yli ja koko laakso peittyi pilvien alle, pilven alareuna oli varmaan jossain 700m:n korkeudella, kun Saivaaran huippuakaan ei enää näkynyt. Kaikki varjot hävisivät samantien, edessä oli vain tasaisen valkoista, ei enää mitään lumiaaltoja tai muita esteitä näkyvissä. Teimmekin suunnitelman muutoksen, alunperin olimme ajatelleet nousevamme Porovaaran vierestä ylös ja suunnata kohti Kuonjarjohkaa, mutta jatkoimmekin laakson pohjalla hiihtelyä Meekolle.

Tullessamme autiotuvalle, ei siellä ollut ketään paikalla. Jonkin ajan kuluttua tuli Haltin suunnalta oikea teräsnaisten ryhmä. Kuusi naista, keski-ikä lienee jossain 60 - 70 v välissä, käsittääkseni ryhmän vanhin jo hyvän matkaa yli 70v. Edellisen kerran olin tavannut heidän vuotta aikaisemmin samoissa maisemissa. He olivat hyvin valmentautuneet vaellukselleen, yhteiset hiihtokilometrit olivat yli 5000km. Sitä reipasta puheensorinaa mikä heistä lähti, oli mukava kuunnella. Gradun valmistelijakin sai hyvää materiaalia työhönsä.

Huomasimme olevamme taas ruuhkapaikalla, Jogaksen suunnasta tuli pari vaeltajaa lisää, Kilpiksen suunnalta tuli kaksi kaveria perätysten, molemmat olivat todenneet olevansa vähän kevein varustein liikkeellä. Reititkin heillä oli vähän hakemisessa, mutta ohjasimme heitä oikeaan suuntaan. Myöhemmin kuulimmekin toisen kyselleen nimismiehen majan kohdalla, että onko tämä Pitsuksen tupa.
Tulevaisuuskin näyttää välillä vähän lupaavammalta vaeltajien sukupuuttoon kuolemisen pelon keskellä. Aikaisemmin samalle päivälle oli tuvan ohittanut perhe, joka oli aloittanut päivän hiihtonsa Haltilta ja jatkoivat Meekolta vielä Kuonjarille. Nuorin vaeltaja oli ollut 6v vanha ja hyvin oli kuulemma mennyt joukon mukana.
Teräsnaiset jatkoivat matkaansa, mutta heidän jälkeensä tuvalle tuli viiden nuoren miehen ryhmä, jotka aikoivat yöpyä autiotuvassa. Siirryimmekin siinä vaiheessa viettämään loppuiltaa Meekon varaustuvan puolelle.
Iltaa kohti ilma kirkastui ja pakkanenkin taas kiristyi, ennen nukkumaan menoa sitä olikin jo -8 astetta.


25.4. Kohti pikitietä

Aamulla -7 pakkasta, pientä lumisadetta ja aurinkoista. Herätys n. klo 06:00, aamutouhut ja kohti Kuonjaria. Ensin hiihtely autiotuvan ohi Meekolta alkavan nousun alkuun. Sitten sukset ahkioon ja sauvakävelyllä mäkeä ylös. Tällä kertaa talvireitti olikin viety ylempää kuin aikaisempina vuosina, se näytti kulkevan kesäreitin mukaan, mutta n. 200 - 300m sen "alapuolella", eli nousua oli vielä tavanomaista enemmän tai ainakin se oli jyrkempää.

Noin tunnin verran nousuosuutta riitti, jonka jälkeen alkoi tasaisempi osuus. Sillä osuudella tuli pari moottorikelkkaa vastaan ja lähempänä Kuonjarin tupaa hiihteli tunturineuvos meitä vastaan. Hän olikin yhteensattumien vuoksi poikkeuksellisen aikaisin liikkeellä ja kertoi palaavansa takaisinkin hänelle harvinaisen aikaisin. Hetken aikaa jutusteltuamme jatkoimme omiin suuntiimme. Noin kolmen tunnin kävelyn ja hiihdon jälkeen saavuimme Kuonjarin tuvalle, varaustuvan puolella näytti olevan yksi ryhmä ja autiotuvan puolella yksi pariskunta. Keskustelujen jälkeen totesimme tavanneemme viime keväänä Kekkosen kämpän seutuvilla.

Upea auringonpaiste, pienen tauon jälkeen siirryin nauttimaan auringonpaisteesta tuvan portaille, aikaahan oli, eikä liian lähelle tienreunaa kannata mennä kovin aikaisin. Tässä vaiheessa reissua on parempi edetä käsijarru päällä.
Meekon suunnasta tuli paikalle pari koiravaljakkoa ohjaajineen, heidät olimme tavanneet Meekolla joitakin päiviä aikaisemmin.
Heidänkin kanssaan oli mukava jatkaa porinoita siitä, mihin viimeksi oli jääty.

Noin klo 16 lähdimme jatkamaan vielä kohti Saarijärven tupaa, joen ylityksen jälkeen vähän matkaa nousua viittareittiä pitkin ja sen jälkeen käänsimme suunnan lounaaseen Guonjavárrin eteläpuoleiseen tunturin satulaan. Tunturihiihtäjän unelma keli, teräshanki ja sen päälle oli satanut 10 - 20 mm uutta lunta. Auringon paisteessa miljoonat timantit loistivat lumen pinnassa muistuttamassa, että tänne on tultava takaisin. Tämä reitti on mukava maisemallisesti, ylhäältä näkyy hyvin Terbmiksen suuntaan, samoin Kilpisjärven suuntaan avautuu hienot maisemat.

Nousun jälkeen alkoi upea laskuosuus, vauhdin pitämiseksi kurissa, oli pakko välillä aurailla ja kaarrella pitkin tunturin rinnettä. Laskuosuutta riitti vajaan kilometrin päähän kämpästä, Hiihto Saarijärven pohjoispuolen järven yli, järvien välinen pieni kannas ja sen jälkeen tuvalle.
Paras sesonki, lauantai ilta ja kämppä tyhjä? Odotuksena oli, että tupa olisi täynnä.
Asetuimme varaustuvan puolelle, viimeisen päivällisen laitto reissun aikana ja rentoa oleskelua. Illan aikana varaustuvan puolelle tuli vielä kolme vaellustaan aloittelevaa kulkijaa.
Myöhemmin illalla näimme Kilpikseltä päin olevan vielä yhden ahkion vetäjän tulossa. Kaiken varalta velipoika viritti autiotuvan kaminaan tulet valmiiksi, että jos tulija menisi sinne puolelle, niin hän saisi aloittaa iltatouhunsa ilman kämpän lämmitystä.
Arvaus onnistui ja hän oli hyvin tyytyväinen tilanteesta. Hän oli myöskin olettanut autiotuvan olevan täynnä näin lauantai iltana ja yllättyikin positiivisesti, kun pääsi lämpimään ja tyhjään tupaan.

26.4. Yökulkijoita

Heräsin yöllä n. klo 04:00 ja kävin pihalla. Pakkasta oli -16 astetta ja ihmeekseni huomasin että Kilpisjärven suunasta oli potkukelkka porukka tulossa kohti Saarijärveä.
Jäinkin odottelemaan heidän saapumistaan. Tunturi on tuttuja täynnä, kuusi potkukelkkailijaa, joista kaksi oli ensikertalaista, loput neljä olikin tuttuja aikaisemmilta keväiltä.
He kyselivät, että onko autiotupa kuinka täynnä ja kun kerroin siellä olevan ihan koko mies, niin he siirtyivät tyytyväisinä yölevolle autiotuvan puolelle.
Itsekin kävin vielä vähän vaakatasossa, ennen aamutouhuja.
Reissun viimeinen aamupala, tavarat ahkioon ja loppukiito Kilpisjärvelle.
Tilasin saunan lämpenemään Ropinpirtiltä ja sen jälkeen pakkailin tavarat autoon. Reissu takana ja uusia suunnittelemaan.

Mukava oli reissu, vaikka tällä kertaa se sisälsikin kohtuullisen paljon tätä sosiaalista antropologiaa, olihan siinä höysteenä muutama myrsky, hienoja kelejä, upeita ihmisiä, runsaasti upeita koiria, merikotka, maakotka, naaras tunturipöllö, kettu, riekkoja, kiirunoita, pulmusia, joutsen, poroja, tunturitarinoita ja miljoona muuta syytä palata taas uudestaan.
Tunturipöllö havainnosta laitoinkin lisäinfoa biologiselle asemalle, olisi upeaa jos vaikka tämä yksilö sattuisi pesimään alueella.

Täällä reissun kuva-albumi

Kevät vaellus Kilpisjärven alueella 11. - 26.4.2015, osa I

10.4. Töitä loppuun asti

Tänään vielä töissä iltapäivälle asti, mutta sitten alkaa konkreettinen matka kohti kevätvaellusta.
Matka oli tosin alkanut jo huomattavasti aiemmin, perinteiseen tapaan reissun suunnittelu oli alkanut jo edellisenä keväänä. Talven aikana hahmottelin reissulle jotain suuntaviivoja ja noin viikko ennen reissuun lähtöä tulostin koneeltani ulos reissun ruokalistan ja varustelistan.

Ruokalistan mukaan oli helppoa tehdä ruokien hankinta, kaksi kauppareissua, ensin ns. kuivat muonat alkuviikosta. Kotona "purin" kaupan pakkaukset, tein uudelleen pakkaamisen ja järjestelin eväät omiin muovilaatikoihin, joilla ne on helppo pakata ahkioon.
Loppuviikosta toisella kauppareissulla sitten ns. kylmäsäilytystavarat. Eväät syömistä vaille valmiina.
Uutuutena aikaisemmille reissulle kävin hankkimassa ns. pienen kylmälaukun, reissun aikaista ruuan säilytystä varten.

Varusteet pakkasin samoin joskus viikon alkupuoliskolla valmiiksi ja torstai-iltana pakkasin ahkion lähtökuntoon.
Perjantai aamuna ennen töihin lähtöä varusteet ja Roni autoon, kylmässä ja/tai jäässä säilytettävät ruuat kylmälaukkuun kylmäkallejen keskelle hyvin verhottuna ja nokka kohti viimeisiä työhommia.

Illalla olinkin sitten lähes reissun puolivälissä, jo perinteeksi muodostuneen tavan mukaan velipojalle yöksi, josta on sitten aamusta hyvä jatkaa matkaa.

11.4.   Matkalla pohjoiseen

Aamulla noin nollakeli, aamupalan jälkeen startti n. 6:45, tavoitteena olla Torniossa klo 08:00. Paikallisesta Prismasta vielä jotain pientä täydennystä, mm. muutama paristo, ns. mustekala, yms.
Ensimmäiset terveiset tunturista tulivatkin sitten tässä vaiheessa Sepeteuksen puhelinsoiton myötä.
Laskeskelimme että Pellon seutuvilla olisimme suunnilleen yhtäaikaa ja sovimmekin treffit Vihreälle pysäkille Pellon pohjoispuolelle.

Kahvin lomassa tuli tunturiterveiset ja muutamia mielenkiintoisia kuviakin tuli Sepeteuksen kamerasta katseltua, siitä se tunnelma mukavasti nousee.

Perinteitä on kunnioitettava, eli seuraavaksi ohjelmassa munkkikahvit Ropin pirtillä. Mukava oli taas paikalle mennä, kun tunturin tietotoimisto oli käynyt jo etukäteen kertomassa tulostani. Välituntureiden polttopuutilanne oli vähän huolena, tuulinen talvi puheissa ja muutakin mukavaa ajatuksen vaihtoa.
Matka jatkuu, Saarikosken kohdalla merikotka oli katselemassa hyvin matalalla evästä, pulmusparvia lenteli pitkin matkaa, selviä kevään merkkejä.

Ajelin luontotalon parkkipaikalle, autoja olikin melkoisen paljon, mutta parkkipaikkakin löytyi. Vastapuolella oli pari pariskuntaa reissun lopuksi pakkailemassa varusteita autoon. Muutama ajatuksen vaihto ja kun olin kertonut koiran olevan kyydissä, niin kohta tulikin kysymys, että onko koira nimeltään Roni ja vastaushan oli myönteinen.
Seuraavaksi kuulin toisen pariskunnan pohtivan ääneen jotain ja sitten tulikin seuraava kysymys. Onko sinulla sen ja sen niminen velipoika, ja taas vastaus oli myönteinen. He olivat tavanneet edellisenä keväänä velipoikanai Porojärvellä, mutta nyt häntä ei kuulemma ollut näkynyt. Kerroinkin veljeni tulevan vasta viikon päästä paikalle.
He lähtivät ja jatkoin varusteiden laittamista lähtökuntoon, viereeni ajoi auto parkkiin ja sieltä nousi pariskunta valmistelemaan omaa lähtöään. Hetken kuluttua he kysyivät että olenko "minä minä" ja olenhan minä. He sanoivat kuulleensa minun olevan paikalla, itse en taas heitä tuntenut. Mutta jäljet johtivat taas sylttytehtaalle, mies oli veljeni vanha koulukaveri ja he olivat myös tavanneet edellisenä keväänä tunturissa.
Tunturin tietotoimisto osoitti jälleen kerran tehokkuutensa.


Ilma oli hyvä, aurinkokin pilkisteli, vaikka pilviäkin oli jonkin verran taivaalla.
Noin 16:30 olimme lähtövalmiina ja aloitimme nousun kohti Tsaikkaljärveä. Nousimme järvelle moottorikelkkauraa, koska siitä kautta nousu on hieman loivempi, kuin hiihtouran kautta.
Järvelle nousun jälkeen hiihtelin vielä järven yli, jossa pidimme ensimmäisen tauon. Edelläni näytti menevän Saarijärveä kohti pari mieshiihtäjää. Muutamia moottorikelkkojakin oli liikenteessä.
Järveltä aloitimme nousun tunturiin ja nousun aikana tavoitin nämä edelläni lähteneet vaeltajat, muutama sanan vaihto, toinen miehistä oli ensimmäistä kertaa ahkion veto hommissa, tähän asti hän oli vaeltanut vain rinkan kanssa. Vielä ei kokemus riittänyt kertomaan, että kumpi se on hänen mielestään parempi vaihtoehto.
Muutama kilometri ennen Saarijärven tupaa oli ladun varrella tauolla vanhempi pariskunta, suuntana heilläkin Saarijärvi. Jotenkin vaikutti, että matkan teko oli ottanut voimille.
Vajaa 3h hiihdon jälkeen saavuin Saarijärven tuvalle, siellä olikin useampia tunturituttuja ottamassa vastaan.
Autiotuvalla oli kylälle palailemassa kolmen nuoremman miehen ryhmä, heidän lisäkseen oli tuvassa tuttu pariskunta. Kun tiesin, että perästä on muitakin tulijoita, niin kerroin jo tässä vaiheessa nukkuvani joko ulkona tai eteisessä, enkä siirtänyt turhaan muuta kuin välttämättömät varusteet pois ahkiosta. Ronille rakensin tuulisuojan ja kiinnitin sen lumiankkurilla sen viereen kiinni.
Varaustuvan puolella oli vain yksi pariskunta, tuttuja hekin.
Autolla tapaamani pariskunta tuli paikalle ja he majoittuivat varaustuvan puolelle, lähellä tupaa tapaamani pariskunta tuli hyvin uupuneena paikalle ja he majoittuivat taas autiotuvan puolelle.
Heti Tsaikkaljärvellä tapaamieni miesten kanssa sovimme, että teemme itsellemme nukkumatilan eteisen lattialle.
Perinteitä on kunnioitettava, eli perinteiseen tapaan ensimmäinen yö vaelluksella tulee nukuttua huonosti.

12.4. Yhä ylös yrittää

Heräsin aamulla n. klo 06:00, ruokin Ronin ja aloittelin aamupalan laiton. Ilma oli pilvipoutainen mukava talvisää. Pikkuhiljaa pakkailin varusteita ja muutkin lähtijät tekivät omia valmistelujaan.
Tänään olikin suunnitelmissa ulkomaan matkailua. Noin 7:45 lähti eräs tuttava pariskunta kohti Lossua. Siinä vaiheessa luulin keskustelujemme perusteella että olemme molemmat menossa samaa reittiä norjan puolella kulkien. Noin klo 09:00 Lähdin nousemaan tuvalta ns. Lossun talvireittiä kohti Duolljehuhputia. Vähän yli 800m:n korkeuteen noustuani käänsin suunnan edellä lähteneiden jälkien mukaisesti tunturin länsipuolelle, jonkin verran ennen kuin poroaita tekee mutkan samaan suuntaan.
Poroaidasta löytyi helposti paikka, josta pääsi hiihtämällä aidan yli. Katselin edessä olevaa jokiuomaa ja totesin, että pitää laskeutua hieman alemmas päästäkseni syvällä uomassa kulkevan jokiuoman yli helposti hiihtämällä. Samalla ihmettelin, kun edellä lähteneet olivat taas hakeutuneet poroaidan jälkeen vähän korkeammalle. Samalla minulle selvisi, että olimme tulkinneet puheitamme väärin, he olivat kiertämässä vain Duolljehuhputin länsipuolelta takaisin Lossun viittareitille ja itse olin jatkamassa norjan puolella pohjoiseen.
Joen ylityksen jälkeen jatkoin pohjoiseen Aldojohkan jokiuoman itäpuolella n.500m etäisyydellä. Jonkin matkaa hiihdettyäni huomioni kiintyi laakson pohjalla johonkin, ja kiikarilla sain sen nopeasti varmistettua, että kettuhan siellä istuskeli minua ja Ronia tarkkailemassa. Muutamia kiirunoitakin näytti tunturissa olevan kevättä odottelemassa.
Noin 1,5km Aldovarrin huipulta lounaaseen joki kapenee ja siirryinkin laakson pohjalle jokiuoman länsipuolelle. Ilmeisesti joku poromies oli ajellut siellä, niin pääsin hiihtämään valmiilla kelkan jäljellä eteenpäin. Lumi kyllä kantoi muutenkin hyvin, mutta kelkka oli valinnut maastollisesti kaikkein helpoimman reitin.

Ilma oli pilvipoutainen, aurinkokin yritti välillä pilkistellä esiin. Vähän ennen Nigosjavrea pidin vähän pitemmän evään puraisutauon ja käänsin suunnan koilliseen

Áldorássan länsipuolella olevaan tuntureiden väliseen satulaan. Nousu on muuten mukavasti noustavaa, mutta laskujoen alkupäässä olevien pienien lompoloiden jälkeen on vielä ns. viimeinen ponnistus eli vähän jyrkempi nousu hyväksi loppuponnistukseksi.
Täältä avautuikin jo hienosti norjan puolen tunturit näkyviin. Alkuosa laaksosta on hyvät maisemat ns. seläntakana Terbmiksen suuntaan ja nyt hienot maisemat ovat loppumatkan silmien edessä.
Ensin laskettelua rajan pinnassa olevan järven länsipäähän, järven länsi/pohjoisreunaa kaartaen valtakunnan rajalle. Näin kaartaen välttää muuten edessä olevan pienne nousun ja pääsee jatkamaan laskua alas kohti Lossuhyttaa. Sujuva laskureitti koukkaa tuntureiden välisessä laaksossa reilut puolikilometriä vielä norjan puolelle, mutta sitten rinne loiveni ja kivikot jäivät sivuun, että pääsin katsomaan sopivaa paikkaa poroaidan ylittämiselle. Noin puolikilometriä ennen norjan puolen kämppää löytyi sopiva paikka laskea suoraan poroaidan yli ja kääntää suksien kärjet kohti Lossun autiotupaa.
Pari pilkkimiestä näytti olevan kokeilemassa onneaan Lossujärven jäällä. Hiihto järven yli ja saavuin
tuvalle n. 17:30, siellä oli Saarijärveltä lähteneet ja lisäksi pari kaveria, jotka olivat lähtöä tekemässä kohti Didnua ja tienvartta.
Ei kun taloksi, päivällisen tekoon ja elpymään päivän kohtuullisen rankasta reissusta. Ajatuksissa oli, että seuraavan päivän annan Ronille lepoa ja hiihtelemme vain kevyen repun kanssa Urtaspahtojen suunnalle.

13.4.  Tuulta ja tuiskua

Päivä aukeni pilvisenä ja tuulisena. Aamupalan jälkeen oli hyvä jäädä rauhassa seuraamaan säätilan kehittymistä. Tuuli koveni ja lumen tulo lisääntyi. Uutta lunta tuli tuulen mukana todella reippaasti. Ulkona käydessä joutui paikoitellen kahlaamaan uudessa lumessa polviaan myöten, toisinpaikoin taas tuuli oli vienyt kaiken uuden lumen mennessään.
Nyt oli hyvä viettää jo etukäteen sovittu lätynpaistopäivä, joka olikin Lossun tuvalle ajateltu, hyvät tuli lätyt ja lepokin oli varmaan tarpeeseen. Roni tuntui varovan jostain syystä vasenta takatassuaan. Tutkin ja testailin sitä ja oma päätelmäni oli, että taitaa kyseessä olla vain kipeytyneet lihakset. Olihan ahkion vetoharjoitukset tälle talvelle alkaneet vasta Kilpisjärven luontotalon parkkipaikalta.



Luonto on ihmeellinen, taas sain ihmetellä sitä, että miten nuo pienet pulmuset selviävät tuollaisessa kelissä, muutamia niistä lenteli tuulessa ja tuiskussa.
Kulkijat olivat tänään vähissä, viereiseltä rajavartioston kämpältä poikkesi iltapäivällä kolme kaveria. Kertoivat tulleen hiihtämään, niin täytyy sitten hiihtää välittämästä kelistä. Pienen lenkin kävivät heittämässä Urtaslaakson suunnalla ja palasivat takaisin rajan kämpälle.

14.4. Kohti "valtatietä"

Lepopäivät on rasittavia, ilmeisesti siitä johtuen unta riitti tänä aamuna jopa 6:30 asti.
Tuuli oli jo huomattavasti heikentynyt, mutta edelleen se oli pohjoisessa. Lumisade oli jo lakannut ja näkyvyyskin oli hyvä.
Annoin vierailleni etuoikeuden tehdä ensin aamupalansa ja aloitin oman valmisteluni vasta siinä vaiheessa, kun he aloittivat varusteiden pakkaamisen. Koko ajan ajatuskone työsti jatkosuunnitelmaa, en vieläkään ollut päättänyt lähtösuuntaani, vaihtoehtoina siis nousu norjan puolelen tunturiylängölle tai lasku Urtaslaaksoon.

Aamupalan jälkeen aloitin omienkin varusteiden pakkaamisen ja jatkoin tuumailua.
Uutta lunta oli tullut paljon, paikoin tuuli oli sen vienyt mennessään, mutta toisiin paikkoihin se oli kinostunut, tällä hetkellä pohjoisesta puhalteleva tuuli olisi ollut tunturiylängöllä vastainen. Lumen muoto oli varsin erikoinen, se oli monin paikoin melkoisilla aalloilla ja aallon muoto oli varsin terävä. Aalto saattoi nousta jyrkästi ylös, paikoin jopa 40 cm korkeasti ja lumen pinta oli kova.
Vieraani lähtivät jatkamaan matkaa kohti Meekoa Urtaslaakson kautta, itse jäin vielä pakkaamaan ja siivoamaan kämpän. Samalla päätöskin syntyi, jatkan Pitsusjärvelle ja kierrän sitä kautta norjan puolelle. Samalla päätin että norjan puolen vierailu jää päiväretkeilyksi Pitsusjohkan kämpältä.

Noin 10:45 suksien kärjet kohti Urtaslaaksoa, tuulen tiivistämä lumi kantoi hyvin. Ilma oli pilvipoutainen, sininen taivaskin pilkisteli vähän jostain pilvien raosta. Lumiaallot oli osin haastavia, osasta suksi kulki läpi, mutta osaan taas suksi tökkäsi. Noin 45 minuutin alamäki hiihdon jälkeen saavuin Urtaslaakson mutkaan ja suunta kääntyi itäkoillisesta kaakkoon. Urtasjärvellä näytti olevan muutamia pilkkijöitä onneaan kokeilemassa, suuntasin järven pohjoispuolella olevan selänteen yli kohti Urtashotellia.
Riimmajärvelläkin oli omat onnen onkijansa, vieraani näyttivät tekevän lähtöä Urtashotellilta ja vastaavasti Meekon suunnasta näytti olevan kaksi ihmistä tulossa hotellille. Hetken kuluttua näin että myöskin Pitsuksen suunnasta oli tunturiselänteeltä laskemassa kaksi ihmistä hotellia kohti.
Hiihdin hotellille ja totesin talonmiehen olevan vielä talvilomalla, koska ovi oli lähes yläreunaan asti lumikinoksen takana. Noin 1,5h vierähti aikaa tämän välin hiihtämiseen. Kaivoin lapion esiin ja juuri kun lumitöiden viimeistely oli loppusuoralla saapuivat hotellille uudet vieraat ja kohta heidän perässään vielä toisetkin vieraat. Meekon suunnalta tulleet kertoivat yrittäneensä jo edellisenä päivänä paikalle, mutta näkyvyys oli hävinnyt kokonaan ja he olivat palanneet takaisin lähtöpaikalleen.
Onneksi nyt ovi oli auki ja siirryimme kaikki hotellin ravintolanpöydän äärelle nauttimaan tarjoilusta. Orkesterin soittimien vireyskin tuli tarkistettua ja hyvin soitto kajahti hotellin katon rajan soittorasiasta.

Tauon aikana tuvalle ajeli kolme moottorikelkkaa, yhden perässä oli latuhöylä ja toisilla oli reet perässä. He kertoivat tuoneensa 15 hengen hiihtoryhmän Lossulle, ja ryhmä oli hiihtämässä Meekolle. Sieltä heille olisi taas tarjolla kelkkakyyti takaisin Kilpikselle.
Päätinkin karata ennen tätä ruuhkahuippua jatkamaan matkaani.

Urtashotellilta pääsee mukavasti Pitsuksen suuntaan, kun aloittaa nousun heti hotellilta. Ensimmäiselle "hyllylle" on helpoin nousta, kun hiihtää ensin vähän ns. takaisinpäin. Siitä voikin sitten aloittaa tasaisen nousuosuuden, jota riittäkin sitten lähes 2,5km.
Viimeisen nousun jälkeen vältin nousua ja ajauduin vähän liian alas Sen vuoksi jouduin hiihtämään kaltevaa rinnettä, joka nousee nimismiehen majan suunnasta. Seuraavalla kerralla pitää muistaa kaartaa hivenen ylemmäs.
Sitten hiihtelinkin "valtatielle", laskettelin Pitsusjärvelle ja sen yli Pitsuksen kämpälle. 14;45 perillä, joten tämän välin hiihto"urakka" taukoineen vei kokonaista 3h aikaa. Molemmat puolet kämpästä oli tyhjänä, siirtelin varusteet sisään ja rakensin ulos Ronille tuulisuojan valmiiksi.

Haltin suunnasta tuvalle poikkesi kaksi koiravaljakkoa, ohjaajat olivatkin tunturituttuja edelliseltä keväältä, silloin he olivat suksipelissä liikkeellä. He kertoivat käyneensä Haltin huipulla valjakkojen kanssa. Pienen välipalatauon jälkeen he jatkoivat matkaa, samoihin aikoihin varaustuvan puolelle tuli yksi pariskunta.

15.4. Päiväretkellä

Aamu oli pilvinen ja tuulinen. Ajatuksenani oli hiihdellä lähimaastossa, Roni näytti vieläkin arkailevan vasenta takajalkaansa. Tuuli oli kääntynyt yön aikana etelän suuntaan. Pakkailin päiväreppuun taukotakin, kartan ja vähän välipalaa ja lämmintä juomaa ja suuntasin Toskalin suunnalle. Nousin Rassejohkan yli ja hiihtelin erotusaitojen luona olevien kämppien välistä ja nousin ylös tunturiin kämpiltä kaakon suuntaan. Tutkailin vähän maastoa ja vaihtoehtoista reittiä, jos taas joskus olen menossa Pitsukselta Toskalin suuntaan. Yleensähän reitti on kaartanut Nássagohpejávrien vierestä Toskalpurolle. Jossain vaiheessa olin juuri asettumassa välipalatauolle, kun huomasin Ronin kiinnittävän huomionsa johonkin selkäni takana. Käännyin ympäri ja maakotkahan siellä liiteli hyvin matalalla kohti Meekonlaaksoa.
Tauon jälkeen kaartelin kohti pohjoista ja laskettelin pikkuhiljaa Rássevággiin. Sieltä olikin mukava laskettelureitti kohti Pitsuksen tupaa. Ylhäältä näin, että pari kulkijaa oli asettunut Rássejohkan suulle pilkille. Hiihtelin tuvalle ja sieltä löytyi kuusi eräopasopiskelijaa, samaa ryhmää olivat myöskin nämä jokisuulle jääneet pilkkijät. Opiskelijat pystyttivät kolme telttaa yöpaikakseen ja pilkkimiehet laittoivat oman telttansa jäälle, niin he saattoivat pilkkiä vaikka makuupussissa maaten. Yksi opiskelijoista oli vähän kipeänä ja hän aikoi yöpyä tuvassa.
Varaustuvan puolelle saapui iltapäivän aikana pari pariskuntaa ja kaksi sveitsiläistä luisteluhiihtäjää, jotka olivat liikkeellä melko kevein varustein.
Iltaa kohti ilma kirkastui ja Haltin huippukin tuli pilviverhon jälkeen näkyviin.

16.4. Varhainen lintu madon nappaa

Heräilin aamulla katselemaan uutta päivää. Sää oli pilvipoutainen, pakkasta -2 astetta.
Melko varhain aamusta pilkkipaikalle jäänyt eräopasopiskelija tuli kämpälle kalasaaliineen. Hän oli aloittanut pilkkimisen aamulla n. klo 05:00 ja jatkanut sitä n. 2h. Hän sai yhteensä 38 kpl rautuja, joiden koko oli varsin pieni, yhteispaino jäi karvan verran alle 4,0 kg.
Muutama päivä myöhemmin kuulemani tarinan mukaan kalat olivat kasvaneet melkoisesti, kun tarinan mukaan hän oli saanut rautuja 38 kg :), äkkiäkös ne kalat lapissa kasvaa.

Opiskelijoista viisi lähti kohti Haltin huippua, pilkkijä jäi jatkamaan kalojen narrausta, toipilaana oleva jäi vielä parantamaan vointiaan ja hänelle jäi vielä yksi kaveri, joka ei vaan halunnut lähteä Haltille.
Pakkailin omat tavarani lähtövalmiiksi, mutta en pitänyt mitään kiirettä, ajattelin odotella sään kirkastumista. Varaustuvan puoli tyhjeni, kun sieltä lähti kaikki asukkaat kohti tienvartta. Ennen puoltapäivää tuvalle tuli kuuden hengen tsekkiryhmä. He olivat pakanneet varusteensa kassiin, joka matkusti pulkan kyydissä, lisäksi heillä oli kevyt päiväreppu selässä. He majoittuivat varaustuvan puolelle. Lisäksi tuvalle poikkesi kahden miehen ja yhden naisen ryhmä, ilmeisesti he olivat jatkamassa vielä Haltille.
Itse lähdin hiitämään kohti Pitsusjärven luoteispäätä n. 12:10, sopivasti siinä vaiheessa kun aurinkokin alkoi jo pilkistelemään. Hiihtoreitti meni aivan Govdánjárgan rannan vierestä ja pari pilkkijää oli pilkkiarkin kera pilkkimässä heti tämän niemen jälkeen, muita kulkijoita ei jäällä näkynyt. Järven jälkeen hiihtelin pääosin jokiuomaa pitkin, muutaman mutkankohdan ohitin hiihtämällä mutkat ns. suoraksi.


Noin 14:30 alitin poroaidan jokiuomaa pitkin hiihtämällä ja kolmen tunnin hiihdon jälkeen olinkin perillä Pitsusjohkan hytalla. Tästä suunnasta tullessa kämppä tulee vähän kuin yllättäin näkyviin joen varressa olevan tievan takaa. Vaikutti ettei tuvalla ole kukaan poikennut vähään aikaan. Pihalla oli nippu tuoreita koivurankoja polttopuiksi ja sahailin ja pilkoinkin niistä vähän polttopuita.
Puucee oli lunta puolillaan ja lapioinkin sen taas käyttökuntoon. Sää jatkui hienona iltaan asti ja pakkanenkin kiristyi niin että sitä oli illalla -8 astetta.
Oli hienoa ihailla ilta-auringon antamia värejä ja nauttia ympärillä olevasta täydellisestä hiljaisuudesta.

17.4. Kaarretta katselemassa

Taas kerran herätys n. klo 06:00, sää oli vähän pilvinen, pakkasta -6 astetta. Tein aamupalan ja pakkailin päivärepun lähtökuntoon kaikessa rauhassa.
Noin 08:30 aloitimme Ronin kanssa tuvalta nousun länteen tuntureiden väliseen satulaan ja siitä lasku Márfejávren eteläpäähän. Siitä sitten taas nousemaan välitavoitteena Jeavasjávri. Tällä kertaa aloitin nousun melkein heti Márfejávren jälkeen, näin pääsin hoitamaan nousun pitemmällä matkalla, kuin että olisin noussut suoraan laskujoen vartta ylös. Jokiuoman saavutin vasta n. 950m:n korkeudessa. Jokiuomaa hiihtelin lähelle Jeavesjávrea, mutta vähän enne järveä käännyin ns. kämppäkivelle pitämään pikku taukoa. Hiihto tänne näytti vieneen aikaa reilun tunnin.

Ilma tuntui kirkastuvan koko ajan ja tauon jälkeen suuntasin suksen kärjet lounaaseen kiertääkseni järven länsipuolella olevan tunturin eteläpuolelta. Reittini kaartoi pikkuhiljaa länteen ja nousi koko ajan loivasti ylöspäin ja korkeimmillaan nousimme lähes 1100m:n korkeuteen. Sieltä aloitin laskun kohti Njárgajávrea, jossa olikin yksi reissuni "tavoitteesta". Vuosia aikaisemmin olin ylempää tunturista katsonut siellä olevan jonkinlainen kivikaarre ja nyt oli tarkoitus käydä katsomassa se tarkemmin. Pieni kivikaarre sieltä löytyikin, sauvalla mitaten vaikutti aidan korkeus olevan vajaa 1,0m, koska lunta oli aidan vieressä n. 80 cm. Aidan toisessa päässä oli hirrenpää näkyvissä nojaamassa aitaan. Lieneekö se jäänteitä aidan luona mahdollisesti aikaisemmin olleesta rakennuksesta, ainakin ilmakuvan perusteella vaikuttaisi että sellainenkin siellä on voinut joskus olla.

Tästä matka jatkui edelleen länteenpäin, edelleenkin alamäkeen loivasti lasketellen. Eli toisena tavoitteena oli hiihdellä Smuolgovággiin, tunturilaaksoon, joka tässä kohti oli n. 1000m:n korkeudella. Koko laakson pituus on n. 8km, se alkaa n. 1050m:n korkeudelta ja päättyy n. 900m;n korkeuteen.
Norjalaisiin karttoihin on laaksoon melko lähekkäin merkittynä kahden kodan kuvat, ja tarkoitus oli yrittää selvittää löytyykö sieltä enää mitään merkkiä rakennuksista.

Olin laittanut karttojen perusteella paikkojen koordinaatit muistiin ja sen perusteella yritin niitä etsiä. Mitään merkkiä vanhoista rakennuksista en löytänyt, joten katselin sopivan paikan kivikoiden keskeltä ja asetuin pitämään vähän evästaukoa. Kiirunat pitivät ympäristössä omia kevätjuhliaan ja pulmusiakin oli liikenteessä. Toisen merkityn paikan kohdalta löytyi melko laaja, tosin matala kivi, olisiko se ehkä johtanut kartoittajaa harhaan?

Paluumatka sujuikin sitten lähes tuloreittiäni, Njárgajávren kohdalla hiihtelin järven pohjoispuolelta samalla hahmotellen itselleni aikaisemmin kulkemiani reittejä. Olin nimittäin joku vuosi aikaisemmin huonossa näkyvyydessä niillä seutuvilla hiihtänyt ahkion kanssa varsin kaltevalle rinteelle ja löytyihän sekin paikka maastosta. Jos joskus sattuisin samalle alueelle huonossa näkyvyydessä, niin muutoinkin osaisin nyt valita reittini toisin, tämän päivän reitti olisi jatkossakin hyvä vaihtoehto kulkemiselle Jeavasjávrelle täältä laaksosta.

Tämä reissu taas vahvisti sen, että samakin reitti eri suuntaan kuljettuna onkin maisemallisesti aivan eri reitti. Nyt esim ennen Jeavasjávrea katselin Govddosgaisin maisemia täältä lännen suunnalta, joita taas menomatkalla en ollut huomannut lainkaan. Kovin erilaiselta tämä jylhä tunturi näyttikin tästä suunnasta.

Jeavesjávren ylityksen jälkeen aloitin laskun Marfejávrelle noudatellen tulojälkeäni, samalla mietin, että mahtaisiko tätä kaltevaa rinnettä pystyä laskemaan ahkion kanssa, pitänee joskus kokeilla. Jos se nimittäin onnistuu, niin siitä on huomattavasti helpompi mennä alas, kuin jyrkkää jokiuomaa. Ennen Marfejávrea ylitin siihen laskevan joen ja kiersin järven eteläpuolelta käymättä järvellä lainkaan. Näin vältin järveltä nousun kokonaan. Tässä tosin piti yksi pätkä mennä sen verran kaltevaa rinnettä, että siitä ei taitaisi ahkion kanssa uskaltaa hiihtää. Sitten olikin enää jäljellä loppulasku tuvalle.

Mielenkiintoinen havainto lumesta oli se, että heti kun laskin tänne Pitsusjohkan laaksoon, muutui lumi märäksi, kun koko päivän olin hiihtänyt hyvällä hankikelillä pakkaslumessa. Hiihtoreissulle kertyi pituutta n. 6,5h, upea päivä, hienot maisemat, hyvä sää ja ihmisistä tyhjä tunturi.
Tämän reissun kunniaksi olikin hyvä testata ensimmäistä kertaa mukaani ottamaa jälkiruokaa, suklaamoussea. Hyväähän se oli ja valmistus sujui helposti.
Koko päivän Roni näytti juoksevan hyvin, mutta taas illalla se näytti arkailevan vasenta takajalkaansa.
Lämpötila laaksossa oli päivän aikana ollut lämpöisen puolella mutta illalla pakkasta oli -2 astetta, eli seuraavalle päivälle näyttäisi olevan hyvää hiihtosäätä tiedossa.