Kevätvaellus Käsivarteen 11. - 23.4.2009,

Jostain syystä tämä on jäänyt julkaisematta, vaikka olenkin sen kirjoitellut ties milloin.

11.4.
Varusteet pakkailin pikkuhiljaa etukäteen ja iltapäivällä autonnokka kohti pohjoista.  Noin puolivälissä välietappi velipojan luona, jonka kanssa olimme lähdössä vaellukselle.
Illan aikana kävimme vielä kerran varusteet läpi ja pakkasimme kaikki lähtövalmiiksi autoon odottamaan aamuista lähtöä. Tällä kertaa mukaan oli tulossa myös koirani Roni ensimmäiselle lapinvaellukselleen.

12.4.
Aamulla nousimme noin klo 05:00 ja aamupalan jälkeen lähdimme liikkeelle noin klo 06:00.
Ropinpirtille saavuimme noin 12:30. Ilma oli reilusti plussan puolella ja lumi oli oikeastaan läpimärkää. Joimme munkkikahvit ja mietimme jatkosuunnitelmia. Alunperin olimme ajatelleet ensimmäiseksi tavoitteeksi Aatsan tuvan, mutta keli ei oikein soveltunut tälle suunnitelmalle.
Kolme miestä tuli hiihtäen Ropin autiotuvalta ja he kertoivat että kelkkaura kantaa sinne hyvin. Hetkeä myöhemmin tuli vielä kolme hiihtäjää, jotka tulivat Kutukoskelta. He kertoivat että myös avotunturissa kantoi hyvin, vain koivikossa upottaa. Loppumatkan he olivat tulleet Ropin tuvan kelkkareittiä. Samaiset miehet olimme tavanneet parivuotta aikaisemmin keväällä Puvrasjohkan tuvalla.

Päätimme suunnata kohti Ropin tupaa, aloitimme vaatteiden vaihdon ja lähdimme Ropin pirtin pihasta n. 14:40 kohti tuntureita. Ahkiot ja sukset luistivat hyvin. Hiihdimme järveä pitkin tien laitaan ja lunta oli niin hyvin, että vedimme ahkiot tien yli ja jatkoimme kohti Ropinjärven perää. Valmiilla uralla oli hyvä edetä. Ilma oli pilvinen, mutta pikkuhiljaa pilvet alkoivat repeillä ja loppumatkalla aurinko paistoi jo kirkkaalta taivaalta. Lämpömittari näytti noin +10 astetta lämmintä.
Muita kulkijoita ei näkynyt, muutaman tauon jälkeen alkoi tupakin pilkistelemään koivujen välistä. Hiihdimme tuvalle ja tupa odotti meitä tyhjänä. Aikaa käytimme hiihtoon noin 3h. Routa oli ilmeisesti nostanut ulkoporrasta, koska tuvan ovi tuntui tarttuvan ulkoportaaseen. Laitoimme vähän syömistä ja nautiskelimme auringonpaisteesta.
Ropin tuvalla
Huomasimme että Marsujärven suunnasta lähestyi hiihtäjäryhmä tupaa. Sieltä tulikin kolmen naishiihtäjän ryhmä. He olivat lähteneet edellisenä päivänä Pättikästä kohti Aatsan tupaa, mutta koska keli oli ollut niin huono, niin olivat yöpyneet teltassa n. 1.5km päässä tuvalta. Tänään he olivat hiihtäneet Aatsan-tuvan kautta tänne Ropin autiotuvalle. He olivat varsin kokeneita vaeltajia, yksi heistä oli tehnyt tälle alueelle vaelluksia lähes 30 v ja tämä oli melkein kuudeskymmes vaellus. Ilta kuluikin mukavasti rupatellessa ja ajatusten vaihtamisessa retkeilyn parissa.

13.4.
Nousin aamulla ennen auringonnousua. Lämpötila oli n. +1.0, mutta lumen pinta oli kovettunut yön aikana. Aamutouhujen jälkeen pääsimme liikkeelle n. 8:30.
Tavoitteena oli Kutukoski, lähdimme tuvalta oikeastaan suoraan länteen nousten tunturiin koivikon reunaa avotunturin puolella. Kiersimme Biettes-Anne johkan ja Goárvejärven pohjoispuolelta kunnes otimme suunnan kaakkoon kohti Marsujärveä. Joen vesi näkyi monin paikoin sulana lumien keskellä. Marsujärven rannalle oli joku kulkija tuonut kulkiessaan polttopuita. Nousimme Marsoaivien väliseen satulaan ja aloitimme miellyttävän laskun kohti Aatsajokea Adjaruovddassin kohdalle. Valitsimme suunnan kun kiikarilla arvioimme edessä olevaa maastoa. Myöhemmin kuulimmekin paikalliselta poromieheltä, että se on lähes ainoa paikka, josta järkevästi pääsee Aatsa-joen yli tällä välillä.
Gomatoaivi
Aatsa joki on siinä mielessä mielenkiintoinen joki että se laskee samannimisenä sekä pohjoiseen että etelään. Pidimme joen ylityksen jälkeen ruokailutauon tunturin ”nyppylän” suojassa. Hiihtäminen tänne oli vienyt aikaa n. 3h. Gomatoaivin rinteillä oli iso porotokka kaivelemassa syötävää paljaiksi sulaneilta tunturin rinteiltä. Taas oli edessä miellyttävä osuus, hiihdimme Goddajohkan etelä puolella kohti ylintä Vuontisjärveä. Matka oli jatkuvaa myötämäkeä. Lumi oli kantanut tänne asti hyvin, mutta auringon voima oli paikoitellen jo pehmittänyt pintaa, niin että se petti välillä koiran jalkojen alla. Loppulasku järvelle oli jyrkähkö ja kun yritimme laskea sitä vinottain alas sain ahkioni pyörähtämään ympäri, hetkenpäästä kaverin Fjellbulkenille kävi samoin. Laskun jälkeen alkoi loppuhiihto järven jäätä pitkin kohti Kutukosken tupaa. Parempi reitti olisi ollut seurata jokea ja laskea järvelle vasta lähempänä tupaa.
Saimme haukkuvan vastaanoton, kun poromiehen koira haukkui meitä jo ollessamme noin sadan metrin päässä tuvalta. Tuvalla oli yksi pariskunta sekä yksi vanhempi naisvaeltaja sekä kolme poromiestä. Saavuimme tuvalle noin klo 14:00.

Poromiehet olivat Poussujärven poromiehiä, paikalla oli isä ja poika sekä olisiko yksi ollut veljenpoika. Vanhempi poromies kertoili alueen historiaa. Hirvasvuopion eteläpuolella 1 – 2 km on ollut kaksi taloa. Toisessa asui Palojärven Oula (Hirvasvuopio), joka muutti paikalta pois 1940 luvulla. Toisessa talossa asui Rist Niila, joka muutti paikalta 1957.
Nierivuopion talossa asui Nieri-Kalle eli Kalle Jatko vaimonsa Reetun ja perheensä kanssa, nieritalon tyttären poika kuoli Karesuvannossa miinanräjähdyksessä 1950 luvulla Sakkaravaarassa, samalla kuoli kaksi muutakin poikaa.
Poromiehet kertoilivat myös Kittilän profeetasta eli Juhani Pajunoksasta. Kyseessä on Kittilässä asuva mies. Hän liikkuu alueella huonoissa varusteissaan ja pyrkii saamaan sääliä aikaiseksi. Hän mielellään kertoo omaa surkeaa tarinaansa ja paikkailee resuja vaatteitaan. Useamman kerran hänet on pelastettu maastosta rajavartioston toimesta. Kerrankin riekonpyytäjä oli löytänyt hänet tunturista makaamassa ja hälyttänyt rajavartioston hoitamaan hänet sieltä pois.
Riekonpyytäjällä on kämppä Gardegielaksen luoteispuolella olevan järven itäpäässä olevassa niemessä.
Lisäksi hän osasi kertoa myös Aatsan seitakiven paikan kohtuullisella tarkkuudella.

Tamperelaiset vaeltajat olivat Kolbma-seuran jäseniä. Vanhempi nainen oli jo seitsemänkymmenen seutuvilla, heillä oli ollut kait alkuperäisenä tavoitteena hiihtää jokivartta alas Markkinaan, mutta kun keli oli vähän heikko, niin he olivat muuttaneet suunnitelmia. Vanhempi nainen pyysi poromieheltä seuraavaksi päiväksi kelkkakyydin Ropin tuvalle, pariskunta aikoi mennä sinne hiihtäen.
Nuorempi poromies lähti illemmalla ajamaan kelkalla kohti kylää. Hänellä on kotona pieni lapsi joka on juuri oppimassa puhumaan. Hän kertoi haluavansa olla mahdollisimman paljon kotona, että lapsi oppii häneltä saamenkielen.
Hänen kanssaan keskusteltiin myös moottorikelkassa käytettävästä navigaattorista. Hänelläkin oli navigaattori, mutta hän kertoi että hän ei sitä juurikaan käytä. Hän oli sitä mieltä että kun käyttää navigaattoria, niin samalla menettää sen tuntuman, jonka mukaan hän nyt osaa arvioida kulkureittejään. Heidän arviontitapansa perustuu siihen, mennäänkö ylämäkeen vai alamäkeen, vinoon rinnettä tai suoraan rinnettä, rinteen kaltevuuteen yms.
Roni vietti aikansa ulkona, sidoin sen tuvan etupuolella olevaan koivuun. Poromiehen koira nukkui tuvassa.

14.4.
Nousin aamulla noin klo 05:00. Vanhempi poromies oli tehnyt illalla jo kaminan sytöt valmiiksi ja hän pomppasi samantien ylös kun heräsin. Hän alkoi heti virittelemään kaminaan tulta. Ulkona satoi lunta ja pakkasta oli muutama aste. Aloitimme aamutouhut ja poromiehet lähtivät paimentamaa porojaan. Noin yhdeksän aikoihin olimme valmiit lähtemään liikkeelle kohti Hirvasvuopiota. Alkunousun tuvalta ylös Vuontiskeron etelärinteelle teimme kävellen vetäen ahkiota.

Nousun jälkeen otimme suunnan koilliseen. Tunturin rinteellä ei ollut kovin paljon lunta. Hiihdimme Kovajärven itäpuolelta. Näkyvyys oli melko huono, välillä näytti että ilma voisi kirkastuakin. Tuuli oli melko kylmä, joten käsiin piti vaihtaa lämpimämmät käsineet. Addjatoaivvitin kohdalla ilma oli sen verran kirkastunut, että yritimme katsella Lätäsenon joen uomaa. Sitä emme nähneet, mutta tunturilaaksoa jonkin verran pystyimme arvioimaan. Laskimme Unna-Adjatoaivin ja Adjatoaivvegiellasatin väliin pitämämään ruokailutaukoa. Tauon aikana ilma kirkastui ja aurinko alkoi paistamaan.

Kiersimme Adjatoaivvegielaksen länsipuolelta ja otimme suunnan kohti Hirvasvuopion autiotupaa. Lätäsenon varsi avautui mukavasti ylhäältä tunturista. Yritimme etsiä avoimia paikkoja, koska lumi ei kantanut oikein hyvin koivikossa.
Lätäsenon maisemia
Päätimme edetä tupaa kohti pitkin avosuota suoraan pohjoiseen, koska siellä lumi kantoi paremmin. Saavuttuamme suunnilleen tuvan kohdalle muutimme suunnan itään ja nousimme koivikkoon. Jouduimme samantien kahlaamaan lumeen, puhumattakaan Ronista.
Lumi oli todella pehmeää ja märkää. Tievan päältä saimme näköyhteyden vanhalle Munnikurkkion tuvalle eli nykyiselle vuokratuvalle. Edessä oli lasku koivikosta alas pehmeässä lumessa. Hetken matkaa kahlattuamme näimme vähän pohjoisempana myös nykyisen autiotuvan. Näimme edessä vanhan kelkkauran ja se kantoikin hieman paremmin kuin aurigon pehmittämä lumi. Tupaa kohti hiihtäessä näimme myös edessä olevan vanhan kelkkauran, hiihdimme uralle ja sitä pitkin olikin helppo edetä autiotuvalle. Tupa odotti meitä tyhjänä, tulimme tuvalle hieman ennen klo16. Huolsimme vähän tavaroita ja teimme syömistä. Syönnin jälkeen hiihdimme katsomaan lähellä olevaa vanhaa tupaa ja uutta vuokrakämppää. Pihalla näytti olevan pari kelkaa, mutta emme nähneet ketään liikkeellä. Pakkanen kiristyi iltaa kohti ja ennen nukkumaan menoa pakkasta olikin jo lähes -10 astetta.

15.4.
Nousin aamulla ylös noin kuuden aikoihin. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt nousta, ilma oli noin -10 asteen tietämissä. Aamupalan jälkeen pakkasimme tavarat ja pääsimme liikkeelle n. 8:30.
Pakkanen oli tehnyt lumen hyvin kantavaksi. Koirankin kesti juosta hangella. Hiihtelimme kelkkareitin läheisyydessä ja osittain kelkkareittiä pitkin.

Hieman ennen Torisenoa tuli kaksi ulkomaalaisen ohjaamaa koiravaljakkoa reitillä vastaan. Tulimme riippusillalle, otimme sukset pois jaloista ja vedimme ahkiot joen yli pitkin riippusiltaa.
Ronikin käveli hyvin riippusiltaa, vaikka alas jään pintaan oli melko pitkä matka. Juuri kun pääsimme toiselle puolelle tuli takaa joen jään kautta kaksi moottorikelkkaa. He ajoivat jokiuomasta ylös ja pysähtyivät juttusille. Pariskunta oli ollut edellisen yön Hirvasvuopion vuokratuvassa ja olivat ilmeisesti olleet juuri sillä hetkellä saunassa, kun olimme käyneet pihassa. He olivat aloittaneet kelkkaretkensä Kittilästä ja aikoivat käydä Kilpisjärvellä kääntymässä. Hetken keskusteltuamme he jatkoivat matkaa ja niin pian mekin.
Hiihtelimme edelleen kelkkareitin tuntumassa ja osin kelkkauraa pitkin. Reitti meni Melavaaran itäpuolelta. Munnikkurkkion masto näkyi jo jonkin aikaa tulosuunnastamme ja sitten tulimmekin Munnikurkkion viittojen kohdalle. Nousimme mäen ylös ja harjulta avautui sen takana hyvin näkösuojassa oleva vanha rajavartioston tukikohta. Päärakennus edessä, varastohalli sen vieressä ja rivitalo sen toisella puolella.

Saavuimme Munnikurkkioon n. 12:30, pidimme ruokatauon ja samalla katselimme hieman ympärillemme. Rantasauna oli ainoa rakennus joka oli avoinna. Pihapiirin läheisyydessä oli myöskin pressukota, joka oli osittain verhoiltu turpeella. Kotaa emme käyneet tarkemmin katsomassa. Ilma oli aurinkoinen ja kirkas.
Tauon jälkeen otimme suunnan pohjoiseen, hiihdimme joen yli ja lähdimme nousemaan tunturiin. Hiihdimme pohjoiseen hitaasti nousten kunnes tavoitimme rajalla kulkevan poroaidan.
rajan pinnassa
Hiihtokeli oli edelleen erittäin hyvä, edellisen yön pakkanen oli kovettanut lumen hyvin kantavaksi. Poroaitaa seuraillen nousimme pikkuhiljaa kohti Vallivaaran huippua. Jäljistä näimme, että ketut kulkivat molemmin puolin rajaa, vaikka niillä ei olekaan todistusta raivotautirokotteesta.
Nousun aikana huomasimme Norjanpuolella olevan tuvan, joka oli näköetäisyyden päässä rajasta. Tupa sijaitsi hyvin lähellä paikkaa, missä Pirunportilta nouseva poroaita kohtaa rajalla olevan poroaidan. Vallivaaran päälle päästyä näimmekin alhaalla jokiuomassa Tenomuotkan autiotuvan.

Etsimme poroaidasta sopivan paikan, josta pääsimme vetämään ahkiot aidan yli, sen verran lunta oli tunturilla. Lähdimme laskemaan rajanpintaa alas kohti tupaa ja huomasimme vanhat kelkan jäljet, jota lähdimme seuraamaan. Ne johdattivatkin meidät hyvää reittiä alas tunturilta ja jokivarressa olevien mellojen välistä Tenomuotkan autiotuvan kohdalle joen toiselle puolelle. Hiihdimme vanhaa jälkeä pitikin joen yli, joessa näytti olevan joitakin sulapaikkoja, mutta vanhaa jälkeä pitkin uskalsimme hiihtää niiden vierestä. Nousimme ylös rantatörmää, jossa sulanlumen aikaan joku oli kahlannut moottorikelkalla oikein kunnolla. Tuvalle saavuimme n. 16:30, tupa oli tyhjänä, aurinko paistoi upeasti ja nautimmekin siitä päivällisen syömisen jälkeen.

Tupakirjan mukaan tuvalla ei vaeltajia poikkele kovin usein ja aika monet vierailijat näyttivät olevan norjalaisia vaeltajia. Tupa on sisältä varsin viihtyisä ja tilava sisältä. Puuliiteri on toteutettu tuvan eteiseen. Iltatouhujen jälkeen painuimme yölevolle, taas saimme viettää yömme tuvalla rauhassa. Päivä oli reittisuunnitelmamme mukaan yksi reissun pisimmistä, mutta se oli sujunut hyvällä kelillä varsin mukavasti. Joku edellisistä tuvan vierailijoista oli poikennut läheisellä Karravaaralla ja oli nähnyt siellä merikotkan.

16.4
Nousimme ylös kuuden jälkeen aamulla, mutta teimme aamutouhut kaikessa rauhassa. Liikkeelle lähdimme vasta yhdeksän jälkeen, tämän päivän päivämatkammehan ei olisi kovin pitkä. Pakkasta oli taas n. -10 astetta. Kävelimme ahkiot perässä alas joelle ja laitoimme sukset jalkaan. Lähdimme hiihtämään vanhaa kulku-uraa joen kämpän puoleista rantaa. Joessa näkyi sulia paikkoja varsin paljon, minkit olivat juoksennelleet sulien luona. Joen takaa norjan puolelta oli tullut myöskin ahma joen yli. Hiihtelimme ensin joen tuvan puoleista reunaa, mutta siirryimme kohta joen toiselle puolelle. Jonkin matkaa hiihdettyämme näimme ketun juoksevan joen yli samoin näimme korppeja lentämässä. Arvelimme läheisyydessä olevan jonkin haaskan.
merikotka
Koivikon välistä tuli vanhan rajavartioston Tenomuotkan tupa näkyviin. Poikkesimme tuvalla, rajavartioston kyltit olivat tuvasta jo poistuneet ja muutenkin tupa näytti olleen käyttämättömänä. Jatkoimme matkaa joen rantaviivan tuntumassa. Kohta ihmetelimme joella näkyviä hiihtojälkiä erään sulan kohdalla. Jäljistä päätellen joku oli hiihtänyt ahkion kanssa sulaan ja kaveri oli palannut sivusta auttamaan sulaan pudonnutta ylös joesta. Seuraavassa joen mutkassa huomasin että vain sauvalla lyömällä sai virtaavan veden näkyviin ja siirryimmekin hiihtämään joen rannalle, välttääksemme itse mahdolliset uintiretket.

Näimme edessäpäin ison lentävän linnun ja ilmeisesti lintu oli nähnyt myös meidät. Merikotka tuli tarkistamaan löytyisikö meistä mitään syötävää. Lintu lensi hyvin matalalla ja kiersi meidät muutaman kerran ympäri, varsinkin koiraa sen tuntui tarkastelevan hyvin tarkasti. Ruunuvuopion kohdalta poikkesimme jokivarresta lähdimme hiihtämään kohti luodetta. Melkein heti joelta noustuamme huomasimme pienen tievan takaa tulevan esiin haaskan ja vielä kolme merikotkaa oli siellä ruokailemassa. Ne huomasivat meidät yhtä aikaa ja nousivat samantien siivilleen. Samalla haaskalta lähti myös lauma korppeja. Hiihdimme haaskalle, kotkat siirtyivät läheisten harjujen päälle tarkkailemaan tilannetta.
Huomasimme että porolla oli vielä korvat tallessa ja mietimme että pitäisikö ne leikata talteen, mutta jätimme ne kuitenkin sinne paikoilleen. Ehkä noin kilometrin haaskalta hiihdettyämme huomasimme että velipojalla oli kiikari oli tipahtanut. Jätimme varusteet siihen, hän palasi hiihtojälkeä pitkin takaisin ja nousin itse viereisen tievan päälle katselemaan ympäristöä. Poroaita ja valtakunnan raja kulki siellä, hiihtelin vähän matkaa rajan vierustaa ja yritin katsella että näkyisikö rajan läheisyydessä norjan puolella olevaa porokämppää, mutta en sitä nähnyt. Velipoika oli palannut takaisin ja kiikarikin oli löytynyt ja jatkoimme matkaa.

Hiihdimme raja-aidan lähelle ja otimme suunnan kohti Jorba Cierten länsipuolelle. Maasto nousi pikkuhiljaa, mutta se oli mukavaa hiihdettävää. Kiersimme Jorba Cierten länsipuolelle. Tuntureiden välissä ”törmäsimme” pienehköön porotokkaan, osa poroista siirtyi reitiltämme sivuun tunturin rinteelle. Ciertejärven jälkeen kaarroimme kohti Taabman tupaa ja tupa tuliki alempana näkyviin jo varmaan parikilometriä ennen tuvalle tuloa.
Ylhäältä tunturista avautui myös hyvä näkymä Porojärven laaksoon. Laskeskelimme sopivan vauhdikasta laskua tuvalle, kello oli noin 14:00 kun päivän hiihtomatka tuli suoritettua.
Taabmalle tulossa
Tuvalla oli yksi koiravaljakko ohjaajansa kanssa ja pari naisvaeltajaa.  Koiramies osoittautui koiramieheksi isolla K:lla. Koirat olivat alaskan malamutteja ja hän piti koiristaa erinomaista huolta. Esimerkiksi varmistaakseen koirien riittävästä nesteensaamisesta, hän sekoitti juomaveteen jauhelihaa, jotta vesi varmasti kelpaa koirille. Velipoika lähti koiramiehen kanssa kokeilemaan kalaonnea Hárrejávrelle. Tällä kertaa kalaonnea ei ollut. Heidän palattuaan naiset ilmoittivat myös olevansa innokkaita kalastajia ja he lähtivät myös kokeilemaan omaa tuuriaan. Jonkin ajan päästä he tulivat kiireesti takaisin ja pyysivät meitä hetkeksi siirtymään ulos tuvasta. Toinen naisista oli pudonnut laskujoen suulla jäihin ja kastellut itsensä. Vaatteiden vaihdon jälkeen he lähtivät jatkamaan vielä hetkeksi kalastusta, tosin tulokset jäivät myös heillä heikoksi.

Ilma meni vähän utuiseksi, lämpötila oli n. 17:00 maissa -4 astetta. Kämppäkirjaa tutkiessani laskeskelin, että tällä tuvalla vierailee kesäaikaan n. 30 vierasta vuodessa ja talvella on n. 60 kävijää. Tupakirjassa näkyi myös norjalaisen James Baxterin vierailu. Hän oli lähtenyt hiihtovaellukselle Arvidsilta 1.1.2009. Nyt oli takana reilut 120 hiihtopäivää ja n. 20 hiihtopäivää edessä. Hänen kotisivunsa tästä reissusta löytyy osoitteesta www.skipaddlenorway.com

Koiramies kertoi tehneensä koiriensa kanssa useita pitkiä vaelluksia, tänä talvena hän oli käynyt myös tammikuussa kaamosvaelluksella itäkairassa. Käsivarressakin hän on käynyt koirien kanssa vaelluksella pehmeän lumen aikana. Viikon matkan aikana hän oli ehtinyt käydä Meekolla asti mutkin.
Per Ailu Gaup-Juuso poikkesi iltapuolella tuvalla. Hän oli löytänyt näkemämme poronraadon ja oli leikannut niiltä korvat talteen. Hän kertoi myös ajaneensa joella näkemämme jäljen joen varteen. Silloin oli ollut ihan sosekeli ja sen näki ajojäljestä. Hän istui pitkän tovin juttelmassa kanssamme.

Per Ailu kertoi alueella vierailleesta petotutkijasta, joka oli ollut sitä mieltä että merikotka ei tapa poroja. He olivat omin silmin päässeet näkemään kun merikotka vei poronvasan.
Hän kertoi Raittijärven poromiehiä olevan kuusi, joten työvuorot menee niin, että viiko työtä ja kaksi ”vapaata”. Kaksi miestä on yleensä yhtäaikaa paimenessa. Hänen kertomansa mukaan Sidosgopin tuvan toinen puoli on puolustusvoimien käytössä. Oli mielenkiintoista seurata myös koiravaljakon hoitamista. Melko iso työ on valmistella isolle valjakolle syömiset ja juomiset. Lisäksi "koiramies" vapautti koko valjakon jaloittelemaan. Käskystä koko koiralauma seurasi isännän perässä pitkin tunturin rinnettä. En voinut muuta kuin ihaillen katsella hyvin koulutettujen koirien toimintaa. Iltapuhteiden jälkeen asetuimme yölevolle, tällä kertaa tuvassa yöpyi 5 vierasta, joten n. 15% vuoden vieraista tuli yhdessä yössä.

17.4.
Heräsin aamulla noin kuuden aikoihin. Tuuli ujelsi ulkona koillisesta. Aloitin aamupalan valmistelun ja päätimme jäädä seuraamaan sään kehittymistä. Toisetkin aloittivat aamutouhut. Antti A. P Juuso poikkesi tuvalle aamutuimaan. Hän jäi jutustelemaan, oli kuulemma oikein ahmantappo ilma. Tuulen ääni antaa kuulemma ahmalle hyvän suojan ja se pääsee lähestymään hyvin poroja. Hänen käsityksensä mukaan ahma ei juurikaan syö poroja, mutta voi tappaa vaikka poron päivässä. (Tutkimuksen mukaan tämä on kyllä vääräkäsitys). Naiset arvelivat omaa lähtöään, mutta tuuli kävi heidän kulkusuuntaansa ajatellen hyvin takaa, niin he pakkasivat tavaransa ja lähtivät kohti Tenomutkaa tuloreittiämme pitkin. Kova tuuli tuntui jatkuvan, mutta silti aurinkokin paistoi. Koiramieskin valmistautui jatkamaan matkaa. Hän pakkaili tavaransa rekeen, siirsi koirakerrallaan koirat valjakkoon vetoköyteen. Kun koirat olivat valmiina lähtöön, niin hän kävi kävelemässä koirille lähtöjäljen, tuli takaisin, poisti lumiankkurit ja komensi koirat liikkeelle. Valjakko katosi hetkessä tunturiselänteen taakse. Hän suuntasi kohti Kobmajokea.

Kovatuuli jatkui kokopäivän, välillä sateli luntakin lisää. Päätimme pitää välipäivän ja se osoittautui hyväksi päätökseksi. Muita kulkijoita ei sille päivälle näkynyt, illalla pakkasta oli n. -9 astetta.

18.4.
Nousimme aamulla aikaisin ja aamutouhujen jälkeen lähdimme kohti Kobmajokea n. Klo 08:00 aikoihin. Tuuli oli edelleenkin melko voimakas. Hiihdimme Hárrejärvelle, siellä huomasin unohtaneeni aurinkolasit tuvalle. Jätin ahkion ja rinkan järvenjäälle ja palasin koiran kanssa takaisin. Hiihdimme Muoddagorsan kurulle ja kurun jälkeen hiihdimme Muoddajärven yli. Suuntasimme järven jälkeen Seittikielaksen itärinteille. Jatkoimme Raamajärven kautta poroaidalle.

Poroaidan vierustaa nousimme Seittikielaksen päälle. Samalla yritin tarkkailla ympäristöä löytääkseni jossain tällä alueella olevan seitakiven, mutta siitä en löytänyt havaintoa. Seittakielaksen päältä yritin vielä katsella joihinkin karttaan merkittyä rakennusta, mutta siitäkään en löytänyt mitään merkkiä. Seittikielaksen päältä aloitimme laskun Somasjärveä kohti poroaidan vierustaa.

Norjanpuolella oleva Somashytta näkyy hyvin tänne ylös tunturille, kuten myös rajavartioston tupa sekä Kobmajoen autiotupa. Somasjärven eteläosaan laskevan joen ylityksen jälkeen otimme suunnan kohti rajavartioston tupaa. Poikkesimme kuvaamassa tuvan, jonka jälkeen jatkoimme kelkkauraa kohti Kobmajoen tupaa. Aikaisemmin tapaamamme koiravaljakkomies oli pilkillä Sieidesaivolla. Hän poikkesi juttusilla ja kertoi saaneensa muutamia rautuja.
Somaksen maisemia
Hiihtelimme tuvalle, oli tupa tyhjänä, siellä oli vain koiramiehen tavarat. Saavuimme tuvalle noin. Klo 14.00 aikoihin. Virittelimme kaminaan tulen ja kuivattelimme vähän varusteita. Valmistimme tukevan päivällisen ja vähän levähtelimme. Haltilta päin tuvalle hiihteli keskisuomalainen mies ja kohta myös koiramies palasi tuvalle.
Pitkäksi venähtäneen lepotauon jälkeen lähdimme jatkamaan n. 18:20 matkaa Pitsusjärvelle. Tuuli oli juoksuttanut uutta lunta runsaasti Kobmajoen kuruun. Noin tunnissa nousimme kurun ylös. Cáhppesjärvien jälkeen käynnistimme puhelimet kokeilumielessä ja yllättäin saimmekin puhelinyhteydet toimimaan Cahppesjärvien jälkeisessä laskussa. Soitto kotiin, jonka aikana kylmyys meinasi jo hiipiä luihin ja ytimiin.

Matka jatkui alamäkeen, mutta ei helposti. Paikoitellen uutta lunta oli jopa 40cm. Lasku Haltin viittareitille ei ollut kovin vauhdikas, se eteni vain hiihtonopeudella. Viittareitin saavutettuamme otimme suunnan kohti Pitsusjärveä ja pitsuksen tupaa. Tuvalla oli vain yksi mieshenkilö, hänet olimmekin tavanneet jo useana keväänä näissä maisemissa. Hänen kaikki varusteensa on 70-luvulta, joten hän retkeilee sen ajan hengen mukaisesti.
Varaustuvalle oli tullut juuri yksi ryhmä Ropinsalmesta olevan poromiehen Jouni Valkeapään opastuksella Myöhemmin illalla Kilpisjärveltä päin tuli vielä kaksi nuorehkoa miestä kevyehköissä varusteissa, hetken tuumailtuaan tuvassa he päättivät jatkaa vielä matkaa Haltille. He olivat lähteneet aamulla liikkeelle Kilpisjärveltä ja toinen kaveri oli silloin laittanut ensimmäisen kerran sukset jalkaansa tälle talvelle. Kysyin Helsinkiläiseltä vaeltajalta että voisiko koiran tuoda tupaan, hän kertoi olevansa koiralle allerginen, vaikka kieltäminen mitä ilmeisemmin johtui koirapelosta.

19.4.
Aamulla noin neljän aikoihin heräsin koiran ääniin, tuuli oli voimistunut ja kääntynyt länteen ja puhalsi voimakkaasti etuterassille. Tuuli oli paiskannut ronin makuualustan terassin viereen, koira katseli ikkunasta sisälle lämpöisessä nukkuvaa isäntäänsä. Nousin ylös ja siirsin koiran liiterin yhteydessä olevaan jätehuoneeseen. Helsinkiläinen vaeltaja oli suunnitellut lähtevänsä kohti Meekoa ja sitten ehkä kohti Porojärveä. Aamupalan jälkeen hän pakkasi tavaransa lähtökuntoon, mutta aprikoi vielä vähän kelin vuoksi.
Tuuli voimistui kokoajan ja lumen lento lisääntyi. Haltilta tuli yksi vanhempi pariskunta Pylkönmäeltä. Heidän turkiksella verhotut huppunsa olivat aivan jäässä ja he tulivat tupaan. Alunperin heidän tavoitteena oli Meekon varaustupa, mutta kelistä johtuen hekin jäivät seuraamaan sään kehittymistä.

Tuuli yltyi kokoajan ja näkyvyys oli todella heikko. Haltilta palasi kaksi kahden miehen ryhmää, ensin edellisenä iltana sinne hiihtänyt keveillä varusteilla varustautuneet miehet. Tänään heidän tavoitteensa oli hiihtää Kilpisjärvelle. Varsin pian he työntyivät myrskyn sekaan ja lähtivät jatkamaan matkaa. Toisen ryhmän miehet istuivat myös hetken tauolla ja lähtivät myös jatkamaan matkaansa, heidän tavoitteenaan oli hiihtää Porojärvelle. Näkyvyys oli todella huono, yhtäkkiä tuiskun seasta ilmestyi kaksi saksanpaimenkoiraa jotka vetivät rekeä. Reen perässä tuli paksuihin vaatteisiin puettu nainen. Lähdin hänelle kertomaan omasta koirastani ja autoin häntä tekemään tuvan taakse koirille tuulensuojaa ja makuupaikkaa. Hän puki samalla koirille ”takit” päälle. Hän oli lähtenyt läheiseltä poromiehen kämpältä ja tarkoituksena oli mennä Pitsusjärvelle pilkille. Keli oli kuitenkin niin kova, että hän päätti tulla suoraan tuvalle.
Hän jäi pitkäksi aikaa koirien seuraksi ulos. Lopulta hänkin tuli sisälle. Hän kertoi olevansa toista kertaa tällä alueella ja varusteiden puolesta hän oli osannut varustautua hyvin. Lumi lensi valtavalla voimalla ja näkyvyys oli vain muutamia metriä. Tuulensuunta kääntyi hitaasti pohjoiseen, joten koirat olivat taas tuulelle alttiina. Siirsimme koirien makuupaikan liiterin päätyyn. Samalla hän kertoi vähän koiristaan. Koirat olivat 4v sisarukset, joista toinen oli tullut naiselle sen omistajalla todetun allergian vuoksi.

Tuuli oli niin voimakas, että pienemmillä ihmisillä oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Tuvalta ei nähnyt wc:tä lainkaan ja liiterin ja tuvan välissä oleva viittamerkkikin oli välillä hukassa. Tuisku oli ns. maatuisku, kun huonolla näkyvyydellä katsoi ylöspäin, niin siellä näkyi sininen taivas. Vanhemman pariskunnan nainen lähti käymään wc:ssä. Kun häntä ei alkanut kuulua takaisin, niin hänen miehensä lähti häntä etsimään. Hetken kuluttua molemmat palasivat erikseen tupaan. Toisiaan he eivät olleet nähneet. Rouva kertoi ottaneensa wc:ltä suunnan kohti tupaa ja kontanneensa valitsemaansa suuntaan. Kun tupaa ei alkanut näkymään, hän oli palannut takaisin wc:n luo ja ottaneensa sieltä uuden suunnan. Toisella yrittämällä hän löysikin sitten takaisin tuvalle.
Käytin välillä Ronia ulkona ja keskustelin toisten koirien omistajan kanssa, että koirat on pakko saada suojaan. Kävin hakemassa liiteristä polttopuita ja ilmoitin tuvassa oleville, että koirat on pakko saada suojaan. Kävin seuraavaksi hakemassa lunta sisälle sulatettavaksi, koska näkyvyyden ja kelin vuoksi vesiavannolle ei ollut mitään asiaa. Palatessani tupaan siellä esitettiin toivomus, että jos minä toisin oman koirani tuulikaappiin ja kaksi koiraa laitettaisiin jätekoppiin, niin tuulikaappi ei menisi liian ahtaaksi.
Pitsuksen tupa
Kävin hakemassa Ronin sisälle ja nainen siirsi omat koiransa jätekoppiin suojaan. Johonkin aikaan päivästä varaustuvassa olevan porukan mukana ollut poromies lähti kelkalla hakemaan vettä. Noin tunti lähdön jälkeen naapurituvasta tultiin huolestuneena kyselemään Jounin perään. Yritimme rauhoitella heitä ja kerroimme että tässä kelissä ei ole mitään tehtävissä hänen löytämisekseen ja kyllä hän tässäkin kelissä pärjää. Heidän käyttäytymisensä oli hyvin hermostunutta ja epävarmaa. He suunnittelivat ottavansa yhteyttä pelastuslaitokselle ja tilaavansa helikopterin ja lämpökameran suorittamaan etsintöjä.
Noin kolmetuntia lähdön jälkeen Jouni palasi, satuin olemaan juuri silloin ulkona ja ensimmäisinä sanoinaan hän sanoi, että ei sieltä vettä löydy. Minulle jäi mielikuva, että hän oli kyllästynyt seurassaan olevien miesten juttuihin ja kävi aikaansa kuluttamassa nimismiehen tuvalla, tosin tätä hän ei myöntänyt, vaan kertoi jotain epämääräistä tarinaa kelkan rikkoutumisesta.
Helsinkiläinen kulkija vietti päivänsä seurassamme ja illalla noin klo 23:00 alkoi kelkkaralli koskien varaustuvissa majoittuvia. Kelkat toivat Kuonjarjohkasta varaustuvalta tänne varauksen tehneen ryhmän He olivat joutuneet lähtemään liikkelle, koska myöskin Kuonjarjohkaan oli tuotu yksi ryhmä. Tästä syystä varaustuvassa ollut ryhmä joutui hakeutumaan jonnekin muualle. Myöhemmin kuulimme että he olivat joutuneet palaamaan Saarijärvelle, josta löytyi heille tilaa.

20.4.
Aamuksi tuuli oli jo hieman hellittänyt, pakkasimme tavarat ja aamutouhujen jälkeen lähdimme kohti Meekoa. Helsinkiläinen kulkija oli lähtenyt jo meitä ennen samalle reitille. Hiihdimme tällä kertaa viittareittiä pitkin, hiihtoaikaa tupien välillä kului noin 2h. Pidimme tuvalla tauon. Tuvalle hiihteli yksinäinen nuori mieshiihtäjä. Keskusteluissa selvisi, että kyseessä oli sama kaveri, joka oli Poroenon varressa hiihtänyt muutaman päivän meidän etupuolellamme. Hän oli lähtenyt Hetasta 2vk aikaisemmin ja aikoi hiihdellä vielä loppuviikkoon tunturissa. Hän kertoi lähteneensä myrskyaamuna hiihtämään Porojärveltä Meekolle. Matkalla hän huomasi kelin kovuuden ja päätti pyrkiä Jogakselle. Hän oli hiihtämässä 50m päästä ohi tuvasta, mutta savun hajun perusteella hän osasi tuvalle.
Meekon rakennuksia
Tauon aikana Kerimäkeläinen pariskuntakin hiihteli tuvalle. Tauon aikana tuvalle pysähtyi myös kaksi koiravaljakkoa. Toista ajoi kanadalainen valjakkoyrittäjä, joka asui suomessa. Pienen tauon jälkeen he jatkoivat matkaa. Tauon jälkeen laitoimme sukset ahkioiden päälle, vaihdoimme vaelluskengät jalkaan ja lähdimme sauvakävellen nousemaan Meekon nousua. Jyrkimmän nousun jälkeen vaihdoimme monot jalkaan ja jatkoimme matkaa hiihtäen. Matka eteni mukavasti auringonpaisteesta nauttien. Noin puolivälissä Meekon ja Kuonjarin väliä näimme että vastaan on tulossa useita koiravaljakoita. Kuusi koiravaljakkoa ajoi peräkkäin, he huomasivat meidät jo kaukaa ja kiersivät meidät reitin sivusta sujuvasti. Vähän myöhemmin vastaan tuli vielä neljä valjakkoa, nyt me vuorostamme väistimme sivuun. Ensimmäisen valjakon johtajakoira olisi halunnut välttämättä käydä tervehtimässä Ronia. Koko valjakko yritti kääntyä takaisin päin ajettuaan ensin meistä ohi.

Noin 3h vaeltamisen jälkeen saavuimme Kuonjarin tuvalle. Tuvasta löysimme kaksi vanhaa tuttua, Vaasalaisen retkeilyryhmän huoltomiehet olivat pitämässä taukoa tuvalla. Tuvalla oli myös meitä ennemmin lähtentyt Helsinkiläinen vaeltaja. Varaustuvan puolella oli potkukelkkaryhmä, joka tunnetaan nimellä Kurkkion kulkijat. Myöhemmin tuvalle hiihteli vielä 3 vaasalaista hiihtäjää, monelta vuodelta tuttu ryhmä, mutta tänä vuonna todella pienellä kokoonpanolla.
Helsingin mies lähti jatkamaan matkaa kohti Terbmistä, mutta kävi oikein kädestä pitäen meidät hyvästelemässä. Asetuimme tupaan taloksi ja siirtelimme tarvittavat varusteet sisään. Ailakasta Terbmiksen kautta tuli kolmen miehen ryhmä, joka vaikutti kokeneilta vaeltajilta. Kerimäen pariskuntakin saapui varaustuvan puolelle. Varaustuvan puolelle tuli myös pari miestä, joista toisella oli persoonallinen ahkio, joka oli valmistettu kahdesta pulkasta, jotka olivat sijoitettu päälekkäin (toinen ylösalaisin).
Illemmalla Terbmiksen suunnasta tuli tupaan täydennystä kun sieltä hiihteli viiden hengen ryhmä. He tulivat autiotuvan puolelle. Varaustuvassa kelkkakyytiä odottavat potkukelkkailijatkin siirtyivät autiotuvan puolelle, joten tunnelma oli jo varsin tiivis.  Kolmen miehen ryhmän kanssa (joista kaksi oli ahkion vetäjää ja yksi rinkan kantaja) katselimme vaihtoehtoisia reittejä Lossulle ja he taas kertoivat meille reittivaihtoehtoja Puvrasjohkasta Ropille.
Tunnelma tuvassa oli illan aikana kuin kiireisellä rautatieasemalla, vain lähtevän junan kuulutukset puuttuivat. Itse asiassa sekin tuli, kun potkukelkkailijat kuuluttivat heidän kyytinsä saapuneen.

21.4.
Nousin aamulla noin klo 06:00 ja aloitin aamutoimet, samoin kolmen miehen ryhmä nousivat samantien myös ylös. Aamu oli hieman pilvinen mutta yöllä puhaltanut voimakas länsituuli oli heikentynyt. Kun olimme saaneet aamutouhut hoidettua niin lähdimme n. 8:30 aikoihin kohti Terbmistä. Samaan aikaan kolmen miehen ryhmäkin oli lähdössä liikkeelle kuten myös Kerimäkeläispariskunta. Heillä olikin tienvarsi tämän päivän tavoitteena ja aikoivat ensikertaa kokeilla Saarijärvelle menoreittinä Kuonhjarin Itä- ja eteläpuolelta kiertäen.
Hiihdimme viittareittiä kunnes suuntasimme kohti Gohpejärveä. Siellä näytti olevan yksi mies pilkillä. Pysähdyimme hetkeksi pilkkijän kanssa juttelemaan. Hän oli saanut muutamia rautuja, mutta hän kertoi että edellisenä päivänä joku ryhmä oli pilkkinyt järvestä n. 200 rautua. Samaan aikaan tämä samainen ryhmä tulikin paikalle jatkamaan taas pilkkimistä.

Hiihdimme Gohpejärven eteläreunalle ja nousimme Salmivaaran rinteille. Huippujen välisestä rinteestä laskimme Salmikurun yläpäähän, laskimme varovasti kurua alas, pahimmissa paikoissa otimme sukset pois jaloista ja kävelimme. Lopulta laskimme Terbmiksen tuvalle, aikaa välin kulkemiseen kului vajaat 2h. Tuvalla oli neljä koiravaljakkoa ja niiden ohjaajat. Koirat eivät juurikaan reagoineet Roniin. Pidimme tauon ja jatkoimme hiihtoa. Nousimme Terbmiksen länsipuolelta ylös Terbmiksen laaksosta ja hiihdimme Terbmiksen seitakivelle. Valokuvailin seitakiveä eripuolilta ja lähdimme jatkamaan matkaa.
Terbmiksen seitakivi
Tavoitteena oli ollut hiihtää Ailakkajärvelle, mutta velipoika halusi, että hiihdämme suoraan Puvrasjohkaan, niin pääsemme yhden vuorokauden nopeammin autolle.  Seitakiveltä hiihdimme ensin Rakabjoen laaksoon, josta nousimme loivaa valkeaa lumista rinnettä Ragatoaivin pohjoisrinteelle. Kaarsimme Ragatjärvelle. Täältä hiihdimme Virdnicielgin länsirinteitä pitkin etelän suuntaan ja tunturin etelärinteiltä kaarsimme kohti Puvrasjohkaa.
Tunturilaki vaikutti miellyttävältä vaellusmaastolta ja varsin rauhalliselta, yhdet ainoat hiihtojäljet erotimme tunturin rinteiltä.
Täältä alkoikin laskuosuus kohti Puvrasjohkantupaa. Tupa tuleekin täältä tullessa näkyviin jo joitakin kilometrejä etukäteen. Hiihdimme tuvalle, joka oli meitä tyhjänä odottamassa. Tällä kertaa majoituimme tuvan länsipuolen päätyyn. Illalla tunnelmoimme tuvalla kynttilän valossa.
Täällä näytti puhelinyhteydetkin toimivan, joten laitoin joitakin viestejä menemään maailmalle.


22.4.
Jo rutiiniksi muodostuneet aamutouhujen jälkeen lähdimme koti Ropin autiotupaa n. 9:00 aikoihin. Hyvällä teräshangella auringonpaisteessa oli hyvä hiihdellä. Otimme suunnan etelään kohti Suhpevuopmin laaksoa, jokia ja järviä. Noin tunnin hiihtelyn jälkeen törmäsimme kaivinkoneen telaketjun jälkiin. Raittijärven tien kunnostustyöt olivat siis ilmeisesti käynnissä. Ja noin puolituntia myöhemmin olimme päässeet Jovloluoppaljärven tuntumaan, josta aloitimme nousun tunturiin.
Jokilaaksossa jota nousimme oli porotokka ruokailemassa. Tokka väisti pois edestämme. Jokivarren reunoja pitkin nousimme pikkuhiljaa ylös kohti tunturin päällä olevaa Viissetlahkun laaksoa. Osan noususta menimme kävellen, kun nousu oli kohtalaisen jyrkkää ja hanki kantoi hyvin myös kävelymiestä. Päästyämme nousun päälle Bihppotnibban itäpuolelle löysimme järven rannasta kotapuiden kehikon. Pysähdyimme kehikolle taukoa pitämään. Hiihto tänne oli vienyt kaiken kaikkiaan vain vähän yli 2h.
kotapuut
Tauon jälkeen oli vielä hetken matkaa nousua kaltevalla suolla. Hiihdimme Viisetoaivin ja Stuora Viisetoaivin väliseen tunturipainanteeseen ja tunturin satulasta pääsimmekin aloittamaan jokivartta laskun Lottánjärvelle. Järveltä jokivartta pitkin vielä pieni kierto idän kautta Ropijoen laaksoon. Hiihtelimme jokivartta myötämäkeen kohti Ropin tupaa. Täältä tullessa tupa tuli näkyviin vasta melko lähelle tupaa tullessa. Täälläkin taas saimme huomata, että tunturijoet voivat olla petollisia paikkoja talvella, tässäkin pienessä joessa näytti olevan sulia paikkoja. Tuvalle tullessa huomasimme tuvalla olevan muitakin kulkijoita. Tuvan edessä oli pari moottorikelkkaa ja reki. Tuvalla oli Syväjärven Juha-Antti (foto), jonka seurassa oli Ropijärven perukasta mökin ostaneet turistit.
He olivat jostain Riihimäen läheltä kotoisin. Saimme heiltä nautittavaksi munkkikahvit. Pääsimme nauttimaan Ropinpirtin munkeista jo täällä tunturissa. Evästelyn jälkeen he palasivat takaisin Ropinjärvelle. Tunturista hiihteli tuvalle myös yksi pariskunta, jotka olivat mökkimajoituksessa Ropinpirtillä. Yritimme heidän kanssaan arvioida hiihtoaikaa autiotuvalta Ropinpirtille. He katselivat varusteitamme ja arvioivat, että siinä voisi mennä n. 3h. Nautimme viimeisestä illasta tunturissa auringonpaisteessa. Lumet olivat sulaneet jo melko laajasti tuvan ympäriltä vajaan kahden viikon aikana.

23.4.
Nousin aamulla valokuvaamaan auringonnousua. Viimeisen kerran tälle reissulle söimme aamupalan ja pakkasimme tavarat vielä kerran ahkioon.
Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja yöllä oli ollut pieni pakkanen. Lähdimme laskemaan kohti Ropinsalmea jäistä hankea pitkin. Noin 15 min lasketeltuamme kylälle päin sain puhelimella yhteyden Ropinpirtille ja tilasin saunan lämmityksen. Arvioimme siinä vaiheessa että matkalla voisi mennä n. 2h. Kerroin kuitenkin että tunturissa oli lentokeli. Lasku Ropinsalmellepäin jatkui vauhdikkaana. Jarruttelin vauhtia, ettei koira joutuisi juoksemaan itseänsä aivan läkähdyksiin vauhdikkaassa laskussa. Huomasimme olevamme järven päässä. Hiihdimme järven jäätäpitkin tien reunaan. Pysäköintipaikka oli sulanut oikeastaan kokonaan reissumme aikana. Irrotimme ahkiot vedosta ja siirsimme tavarat kantamalla tien toiselle puolelle. Samaan aikaan kaksi miestä oli valmistelemassa lähtöä tunturiin parkkipaikan reunalla. Hiihdimme vielä järven yli ja nousimme autolle. Puhelinsoitosta oli kulunut noin tunti, kun olimme jo Ropinpirtillä. Taas oli yksi onnistunut reissu käsivarren tuntureille suoritettuna.

Reissun kuvia