Ruskaretkeilyä

Viisi työntäyteistä viikkoa Inarijärven melontareissun jälkeen takana. Edellisessä blogissa kerroin melontareissun jälkeen saamistani ikävistä uutisista.
Onneksi elämässä tulee myös hyviä ja valoisia uutisia. Puolitoista viikkoa sitten sain puhelinsoiton lapista. Isäni 87v soitteli Inarin seutuvilta ja kertoi soittavansa minulle lapin terveisiä, kun yleensä ne terveiset on kuulemma tulleet minulta hänelle. Hän oli lähtenyt eläkeläisten matkaan pohjois-suomeen ja pohjois-norjaan ruskaretkelle.

Ja kun viikko sitten kyselin velipojaltani yöpaikkaa puolivälin krouviin Äkäslompoloon tulo matkalle, niin yöpaikan hän lupasi, mutta kertoi itse olevansa sillä hetkellä isäni kanssa muikun pyynnissä Posiolla. 

Olisi se hienoa jos itsekin saisi terveyden lahjaa niin paljon että voisi vielä lähellä 90 vuoden ikää tehdä ruskaretkiä ja pyytää vaikka verkoilla muikkuja. 

Tällä kertaa vähän erilainen lapinmatka, olisiko tämä nyt niitä turistimatkoja. Joka yö lakanoiden välissä nukkumassa, päivällä retkeilemään jonnekin lähialueen loistavista retkeilymahdollisuuksista, ruuan laitto sisällä hellalla ja illan päälle saunan lämmitys.
Reissun kaarratellessa loppupuolelle voi todeta, ei huono vaihtoehto tämäkään.

Upea on ollut ruska, maaruska paranee päivä päivältä, mutta lehdet varisee puista alas jo aika nopeasti. 

Rentouttavaa viettää aikaa myös näin. Luontokeskus Kellokkaassa on upea "kirjasto" josta löytyy siellä luettavaksi paljon lappiin, sen historiaan, luontoon jne. liittyvää kirjallisuutta. 

Luonto on aina yhtä ihmeellinen, olkoot mikä vuodenaika tahansa

Se kiehtoo, aina sieltä löytää jotain uutta ja ihmeellistä. 

Luonnossa liikkuessa oma huomio on täysin ympäristössä, silmillä ja korvilla etsii niitä uusia ihmeellisiä asioita. Juuri siitä syystä luulenkin luonnon olevan uskomattoman hyvä lääke oikeastaan kaikkiin vaivoihin. 

Kaupungissa näet jatkuvasti ihmisiä, joilla on kuulokkeet korvillaan, 

mutta ihmeekseni olen täällä keskellä rauhallista luontoa välillä törmännyt samaan ilmiöön.

Onko niin että osa ihmisistä ei kestä luonnon rauhaa ja niitä viestejä mitä sieltä tulee?

Täällä pääosin ihmiset kohdatessaan huomaavat myös toisen ihmisen (kuulokkeet korvilla ei yleensä kyllä huomaa). Aamulenkillä tuntemattomat ihmiset toivottavat toisilleen huomenta. Maastossa vastaantulevat tervehtivät, miksi me muka kaupunkilaiset olemme vieraantuneet näistä tavoista. Voisiko tähän tulla vielä muutos? Onhan se tietysti haastavaa, kun vastaantuleva ihminen tuijottaa omaa kännykkäänsä ja korvakuulokkeet on korvilla, niin ettei hän näe eikä kuule sitä, mitä ympärillä tapahtuu. Mene siihen sitten huomenta sanomaan, hänhän voi vielä säikähtää. 

Itse nautin suunnattomasti luonnon rauhasta ja yksin (koiran kanssa) retkeily on aivan luxusta. Mutta monille ihmisille nyt harrastamani päiväretkeily on ainoa mahdollisuus päästä lähemmäs luontoa. Niin sanotuilla ruuhkaviikoilla, joita esim Ylläksen alueella on nykyisin iso osa vuodesta (matkailubisneksen kannalta positiivinen asia) 

alueella olevilla erittäin hyvillä reiteillä on hyvin vilkasta. Koirien kanssa kulkijoita tuntuu olevan todella paljon, pyöräilyn suosio kasvaa kovaa kyytiä ja talvella hiihtomahdollisuudet ovat uskomattoman upeat. 

Puitteet on huikean hyvät, reitit on suunniteltu niin että ihmisillä ihmeteltävää riittää. Mutta luonnossa rauhoittuminen jää täällä vain pieniin hetkiin, tosin niistä pitää sitten nauttia. 

Kaksi esimerkkiä eiliseltä päivältä.

Aakenustunturi Vareslaki, hienoja ruskan värejä, upeat maisemat eri suuntiin, ei tietoakaan ruuhkasta. Aika voimakas tuuli mutta löysin laen päältä upean suojaisen pienen kurun tai miksi tuota nyt kutsuisi. Oivallinen paikka istahtaa tuulensuojaan nauttimaan pientä välipaa. Täydellinen hiljaisuus, vain pilvillä kiire. Tauon jälkeen kurun läpi kulku, eteen avautuu tunturin laki pienine tunturilampineen ja sen takana taivasta vasten piirtyy pieni porotokka, elämä on sillä hetkellä täydellistä.

Paluu takaisin Pyhäjärven autiotuvalle, ei ketään paikalla. Takassa vielä hehkuvat hiilet, joten tulen sytyttäminen on helppoa. Kahvit tulelle ja makkaranpaistohiillosten odottelua. 

Tulee ja menee pyöräilijöitä, patikoitsijoita ja kohta kuuluu huutelua Pyhäkodan parkkipaikan suunnasta tulevalta reitiltä. Polkua pitkin tulee aina vaan uusia nuoria, en laske kulkijoiden määrää, mutta olisiko se ollut jossain hieman päälle 20 henkilöä. Alkaa telttapaikkojen etsintä, ryhmän vetäjät pitävät teltan pystytyskoulutusta, väkeä tulee ja väkeä menee. Yhtä vetäjää jututtaessani selviää että kyseessä on kahden eri oppilaitoksen matkailualan opiskelijoita, jotka ovat tulleet maastoon opettelemaan ensin sitä, että pystyvät pitämään itsestään huolta. Luonnonrauhasta eivät varmastikaan pääse nauttimaan, eikä välttämättä nekään ketkä lähiseudulle sattuvat samaan aikaan. Mutta hienoa että opettajat laittavat itsensä likoon ja tuovat nuoret todellisiin olosuhteisiin harjoittelemaan. 

Normaalivaelluksilla tuota ensin kerrottua luonnonrauhan nautintoa pääsen usein nauttimaan päiväkausia, ainakin minun pääkoppani tarvitsee juuri sitä hoitoa. Olet vaan, tuijotat virtaavaa vettä, elävää tulta, huojuvaa puuta, pilvien matkaa, ...   ajatukset tässä ja nyt

Mutta onneksi ihmiset ovat erilaisia, tarpeet ovat myös erilaiset ja ennenkaikkea on upeaa että ihmiset joka tapauksessa lähtevät luontoon. 

Itse innokkaana valokuvaajana kuvaan ympäristöäni jatkuvasti, mutta valitettavasti valokuviin ei saa kaikkea sitä luonnon rikkautta eikä tunnelmaa, minkä luonnossa aistii. Onneksi on mielikuvat

Tänään hienon aamun jälkeen tuli kuin tulikin se sääennusteen mukainen vesisade. Etukäteen olin jo miettinyt että sadepäivän tullessa hyödynnän metsähallituksen luontotalon Kuukkelin hyvää kirjastoa. Kaivelin hyllystä aina uusia (siis vanhoja) kirjoja ja siinähän vierähti uskomattoman monta tuntia. Mukavaa oli löytää kirjailijoiden tuntemuksista myös omia ajatuksia. 

 Tässäpä muutamia lainauksia päivän lukemistosta: 

Aaro A Nuutinen  Lapin lumoissa: 

Keskiyön aurinko kultasi tunturien lakimaita ja puiden latvoja, mutta alempana oli varjoisaa. 

Siinä loikoessaan huolettomana vapaa mies sääli mielesään niitä ihmisiä,

jotka joka ilta palaavat saman katon alle levolle, 

niitä kaupunkien ja muiden yhdyskuntien luola-asukkaita, jotka alinomaan

kyyröttävät komeroissaan, irroittamatta itseään milloinkaan luojan vapaaseen luontoon,

erämään metsiin, järville ja vuorille. 

Ja salaamatta tunteitaan itseltään tahi avaralta taivaalta,

joka katseli alas ja näki hänet, mies kiitti olemuksensa luojaa siitä,

että hän oli tämän järven ja tuon tunturin ja aarniometsän antanut - nämä

vihannat asunnot, joissa kulkija oli suuren onnen löytänyt.

Oliko hän nyt löytänyt myös lapin erämaan sydämen ja sielun?

ja toisaalla samassa kirjassa:

Retkeilijä toivoo edestään löytävänsä aina uutta ja entistä parempaa nähtävää,

kuultavaa ja koettavaa. Pitkä, monivaiheiden kesäretki on 

kuin loppuaan kohti kohoava romaani.

Monet ovat lähteneet tänne lappiin etsimään erämaan sielua, sen sisintä olemusta. 

He ovat vaeltaneet täällä viikkokausia,

jotkut viipyneet vuosiakin,

mutta he kaikki eivät ole sittenkän päässeet täydellisesti selville,

mikä ja millainen on oikea Lappi ja perusolemus.

Niin ihmeellinen on lapinmaa.

A E Järvinen

Kaamosajan kirkkaus

Kaarmosajan kirkkaus on yksi elämäni parhaita löytöjä. 

Niinkuin kaikki paras, sekin on vaatinut lunnaita, suuriakin,

löytöretkeilijän etsintää, kamppailua, ponnisteluja, rohkeutta,

uskoa ja sitkeyttä silloinkin,

kun ympärillä on ollut kaamosajan kaamea pimeys, myrsky,

kasvoja piiskaava jäinen sade tai kiljuva pakkanen ja

asumattomien kairojen tuhoa uhkaava armottomuus.

Ensi kerran sen löysin vesipisarasta, 

joka alkoi loistaa kuin taikavoiman sytyttämänä synkässä pimeydessä.

Näin heti että se oli vain tavallinen vesipisara,

joka riippui varvussa lähelläni ja

heijasteli näkymätömiä taivaantulia,

mutta hämmästyin ja ihastuin.

...

Joskus on ympärilläni säihkynyt vesi- tai jääpisaroita

satumaisina jalokivinä kaamosajan värisevänä valomerenä.

Myöhemmin löysin kaamosajan kirkkauden huurrekiteestä.

Mikko Kilpi  

Lapinmaa  runoja

Linnusto

Vuosi vuodelta on vaellettava yhä pitemmälle

jotta nuotiosijat eivät olisi liian tiheässä

jotta keloista olisi muutakin kuin kannot

jotta porot olisivat vauhkoja kuin peurat.

Sielikköjen laikku tunturilla on porovarkaan verta,

turpeen alla on taattu lepo Vongoivan kodassa,

nittyvillan tupsut on nähtävä aamulla vastavaloon.

Tänä kesänä on linnusto kovin kummallista:

korppi ja käki vain äänessä yhtä päätä.

Mahdat, lapinkävijä, käydä vanhaksi.

ja Mikko jatkaa

Koivikko

Ruskan värit lokakuu on vienyt,

Karusta maasta kohoavat rujot rungot

ja mustat alastomat oksat sumuun

arktisen tuulen määräkorkeudelle:

harmaa liikkumaton tyyni epätieto,

pätevin tieto syksyn tunturissa.

Osa reissun kuvista