tiistai 21. heinäkuuta 2015

Koirien hoitoa ja matkailua, vieraskynästä

Kun toinen saa kokemusta monen koiran kanssa toimimisesta niin toinen saa mahdollisuuden hankkia uusia kokemuksia aivan muista asioista. Voittajia molemmat

Hoitokoirieni omistajan kynästä reissun varrelta, kirjoittajan luvalla tietenkin.
Teksti on mielestäni niin mielenkiintoista, että halusin sen jakaa luettavaksi sellaisillekin, jotka siihen ei muuten pääsisi "käsiksi"
Päivämäärät on julkaisupäivän mukaan
13.7.2015
Huomen aamulla neljältä starttaa auto ja lähdetään ajelemaan kohti villiä länttä... jännittääkö, no enpä tiedä, enkä tiedä sitäkään milloin mua tavoittaa seuraavan kerran, kun nytkin olen ollut tavoitettavissa hyvin vaihtelevasti...
Tänä yönä pitäisi tulla kunnon myrsky ja kun käytiin ajelemassa, niin koko ajan taivaan rannassa välkkyivät salamat, ilma on yhtä raikas kun lehmän henkäys ja väreilee odotusta tulvillaan.
Saapa nähdä näyttääkö aamulla maailma toisenlaisesta.
Kotona on koirilla tiettävästi kaikki hyvin ja kanitkin toistaiseksi hengissä. Itse täällä hiljaa itsekseni ihmettelen eläinten elämää ja olemista. Heti ensimmäisenä iltana näin ei kenenkään kissan, enkä muista koskaan nähneeni sen kurjempaa olentoa. Luurangon laiha ja paikoitellen karvaton. Auton alle jääneitä eläimiä näkyy siellä täällä, kurjimmalta tuntuivat ne pesukarhun poikaset jotka olivat jääneet auton alle tänään.
Koiria pidetään joko pihalla vapaana, tai pienen pienissä häkeissä kovalla alustalla. Koiria olen nähnyt lenkitettävän vain isoissa kaupungeissa ja kansallispuistossa. Vaikka koiria näkee kaupungilla paljon (vajaassa tunnissa kymmenkunta) remmirähjiä ei tunnu olevan. Kissat juoksentelevat vapaina, ja sitä pidetään vain hyvänä kun ne pyydystävät jyrsijöiden lisäksi myös "kanin poikasia".
Villieläimiä, lähinnä saaliseläinten muodossa näkyy kaikilla, olen muutaman päivän aikana nähnyt haukkoja, kotkia, haikaroita ja kurkia enemmän kuin koko (aikaiseman) elämäni aikana. Oravista, jäniksistä ja peuroista puhumattakaan.
Tänään näin rekan joka oli lastattu tupaten täyteen kanoja, ties minne matkalla ja kuinka kauas...
Haisunäätiä olen nähnyt vain auton alle jääneinä ja sen on kyllä ohi ajettaessa haistanutkin. Autoilla ajetaan miten sattuu ja yhtäkkiä vastaan saattaa tulla golfauto tai ruohonleikkuri, jonka peräkärryssä istuu lapsiperhe. Kaikista hulluinta on moottoripyöräily ilman kypärää ja se että jos lainvalvoja näkee että autosta roskataan luontoa, voi saada 700 dollarin sakot.
Kun käy ostoksilla on turha sokeasti tuijottaa hintalappuja, verot kun lisätään päälle vasta kassalla. Kaikki myyjät on ärsyttävän pirteitä ja teennäisen ystävällisiä. Ärsyttää varsinkin väsyneenä.. kerran meinasin vastata myyjän kysymykseen "onko tämä sinulle" että "ei ole kun ihan muuten vain sen tähän toin ja seuraava maksaa.." vaan enpä sanonut.
Maisemat on upeita, maissi kasvaa silmissä ja monta todella käymisen arvoista paikkaa on tullut käytyä tsekkaamassa ja tutkimassa. Eilen Aamulenkillä säikyttelin lehmiä, ihan vain olemalla olemassa ja kävelemällä tien laitaa. Niitä oli hupaisaa seurata.
Pikkulintuja lentelee kaikkialla, ihania pieniä kauniita ja kirjavia. Sirompia kuin Suomessa. Ne laulavat aamusta iltaan (luulisin, en ole ollut päivä aikaan kuuntelemasa) ja sirkutus kuuluu ihanasti sisään asti.
Laukausten kuuluminen on arkipäivää, kukaan ei noteeraa niitä mitenkään. Itse kyllä kun edellisiltana meloin pimeässä järvellä, toivoin ettei kukaan luule minua sorsaksi...
Vesi haisee, niin järvivesi, kuin käyttövesikin. Raudalle. Ei luulisi olevan hemoglobiinin kanssa ongelmia kun täältä lähtee.
Uimaan en ole mennyt, en Suomessa, enkä vielä täälläkään. Ajatus kilpikonnien ja kaikkien niiden isojen kalojen seassa uimisesta ei houkuttele yhtään.. Kuten eivät järvetkään. Niiden vesi Suomessa on paljon puhtaampaa kuin täällä. Moni lampi on kasvanut umpeen tai aivan leväinen. Pienet järvet ja varmaan isommatkin pikkuhiljaa rehevöityvät perässä, eikä kukaan tee mitään. Mitähän tämän 10 000 järven osavaltio näyttää 10 tai 100 vuoden kuluttua... Montako järveä on jäljellä?
Tuulikellot tanssivat villisti ulkona, myrsky on täällä, sen kuulee hyvin sisälle asti.
Eipä kai tässä auta muu kuin ummistaa silmät ja käydä nukkumaan myrskyä kuunnellen. Muutaman tunnin kuluttua olisi tarkoitus lähteä, jos se on turvallista ja onnistuu.

15.7.
Amerikassa kaikki on suurempaa, sanotaan. Tavallaan se on totta. Olimme ajelemassa vuoristossa päämääränä Wyoming, kaikkien nousujen, laskujen, mutkien ja henkeäsalpaavan kauniiden, jylhien ja uskomattomia upeiden maisemien jälkeen, jouduimme sateen yllättämiksi.
Sade oli aivan ihanaa, minun mielestäni ja sen vaikutus jotain tajutonta. Lämpötila laski saman tien 20 asteella kun ensimmäiset vedipisarat koskivat maahan. Eikä se liene ihme, jokaiseen vesipisaraan mahtui vettä varmasti desin verran.
Autot ovat isoja, isompia ja valtavia. Asuntovaunut isompia kuin pienet omakotitalot Suomessa. Kaiken lisäksi niitä pystyy jatkamaan lisäsiivillä eteen, taakse ja molemmille sivuille.
Teiden pientareet maalla ovat leveämpiä kuin kävelytiet Suomessa. Sen sijaan vuoristossa niitä oli hädin tuskin ollenkaan, kapeilla ylös kipuavilla teillä.
Vuoren huipulle kun kapuaa (autolla), tuntuu siltä kuin olisi maailman laella. Maisemat jatkuvat silmän kantamattomiin. Kovin kuninkaalliseksi sitä ei kuitenkaan itseään tunne, päin vastoin melko pieneksi, hiljaiseksi ja nöyräksi.
Biisonitkin olivat valtavan kokoisia ja preeria niin laaja, että sinne pieni ihminen helposti eksyy ja katoaa. Jotenkin tuntuu ihan käsittämättömältä se, miten ihmiset ovat siellä entisaikoina selvinneet hengissä. Sen elämän on täytynyt olla kaukana niistä kauniista, romanttisista mielikuvista, sen on täytynyt olla uskomattoman raskasta ja raakaa työtä armottoman taivaan alla.
Soija ja maissipellot jatkuvat silmän kantamattomiin, keltaiset viljapellot tuovat pientä vaihtelua vihreälle peltomerelle.
Isoissa järvissä kulkevat valtameri laivat, tähtitaivaan laajuus saa pään pyörälle. Eilen istuimme neljän Usan presidentin pään alla, niiden kallioon hakattujen.
Pystyyn kuolleita puita on kaikkialla, ja vuoren rinteillä vielä tuplaten maahan kaatuneita. Hirmuisen on ne voimat, jotka puunrunkoja ovat vääntäneet mutkalle ja lopulta katkaiseet.
Karjalaumat valtavan kokoisia, mutta onnellisen oloisia. Kuka nyt ei olisi, laajalla preerialla. Vasikat juoksentelevat siellä täällä, päivän paahteessa lehmät pääsevät vilvoittelemaan preerialla oleviin pieniin lampiin. Suuresta pääluvusta huolimatta koko lauma tuntuu toimivan sulassa sopusoinnussa.
Jos on ruoho on aidan toisella puolella vihreämpää, voi koko karjalauma siirtyä moottoritien alta tien toiselle puolelle ja jatkaa laiduntamista.
Koiria näkee edelleen paljon, yleisillä uimarannoilla, leirintäalueella, nähtävyyksien luona. Koirat ovat samaa koko luokkaa kuin Suomessa, eivät suurempia tai juurikaan sen pienempiä. Kaiken kokoisia. Ne matkustavat milloin mitenkin. Itsestä hurjimmalta tuntuu ehkä seurata koiria jotka matkustavat avolavojen lavoilla, tai moottoripyörän kyydissä. Etenkin eilen vuoristossa oikein sydäntä riipaisi, sen pienen Yorkin puolesta, jonka koppa oli nostettu moottoripyörän takaosaan, matkatavaroiden päälle. Sieltä se kurkotteki ulos maisemia katsellen, kun moottoripyörät lähtivät laskeutumaan alas vuoren rinteitä kiemurtelevia teitä.
Jouduimme myrskyn silmään eilen, jälleen. Mahtava kokemus, vaikkakin aika pelottava. Salamat valaisivat taas koko taivaan, sen joka vielä hetki aikaisemmin oli hohtanut punaisena, kuin koko kaupungin polttava tulipalon leimu. Punaisena hohtava taivas oli kuin valtava hyökyaalto, joka hetkenä minä hyvänsä vyöryy meidän niskaan. Ja me emme ajaneet sitä karkuun, vaan suoraan sitä kohti. Ajattelin hiljaa mielessäni, että tältä maailman loppu varmasti näyttää.
Ei tullut maailmanloppua, vaan hirmuiset tuulen puuskat ja sade jotka tekivät ajamisesta heti 100 kertaa haasteellisempaa. Ja vettä tuli kuin Suomessa konsanaan, mutta potenssiin kymmenen. Saatiinpa sitten oikein kunnon raekuurokin, kun odotettiin autossa sopivaa tilaisuutta poistua. Vesi valui katuja pitkin kuin koskessa konsanaan, eivät sanat riitä mitenkään kertomaan sitä, mitä täällä näkee ja kokee.
Ja sitten meille vielä sanotaan että "kyllä teillä suut loksahtaa auki, kun näette mitä on vielä edessä."
Maanantaina ajettiin 14-15 tuntia ja eilen kutakuinkin 12 tuntia, taukoineen. Ja tänään jatketaan.
Me ollaan lännellä, niin kuin täällä päin sanotaan.

17.7.
Kummallista, kun muutama ihminen on kehunut noita lyhyitä "pakinoitani"elikäs kevyehkösti kirjoitettuja matkakertomuksia, suorituspaineet iskivät oikein olan takaa.
Tuntuu juuri siltä, kuin tuntuu silloin kun juoksee vuoristossa, jossa ilma on ohuempaa. Hegästyttää melkein ennen kuin on edes lähtenyt liikkeelle.
Viime päivät ovat kuluneet tätä uutta maailmaa ihmetellen ja hämmästellen. Suurimman osan ajasta sitä on vain täysin sanaton.
Aamulla kuudelta kun herää, ehtii nähdä ja kokea paljon enemmän, kuin silloin jos nousisi vasta myöhemmin. Loogista, eikö totta. Meidän matka-aikataulumme ei ole tiukka kuin yhden asian suhteen. Aamulla kuudelta on noustava, jaksoi tai ei, tosin ettei menisi ihan liioitteluksi niin paljastettakoon, että onhan sitä herätty välillä 6.15 kin, eli joustoa löytyy ihan mukavasti.
Aamut ovat jotain ihan parhautta, ja uskokaa tai älkää, sen suurempia ylistyssanoja ei tältä illanvirkulta ja aamuntorkulta voi saada. Jos totta puhutaan, tämän viikkoisen reissun aaamusta kaunein on ollut se ensimmäinen. Aamu jolloin lähdimme liikenteeseen siinä vähän neljän jälkeen.
Ajelimme läpi uinuvan preerian, kun auringon ensi säteet tulivat näkyviin pilvipeitteen pienestä raosta. Sitä (kin) on vaikeaa sanoin kuvailla, mutta se näytti ja tuntui syvällä sisimmässään siltä, kuin maa olisi hohtanut valoa ja lämpöä. Se oli jotain ikimuistoisen ihanaa. Ainoa pieni harmillinen seikka oli se, että aurinko nousi idästä ja me olimme matkalla länteen. Upea auringon nousu jäi siis selkämme taakse.
Joskus on sellaisia asioita millä täytyy leuhkia, surullista sinänsä että vaikka inhoan leuhkimista, taidan silti leuhkia nyt vähän. Kuinka moni voi sanoa olleensa aamupalalla Mc Donalsissa aamulla seitsemän aikoihin Amelia Earheartin serkun kanssa?! Niille jotka eivät Amelia Earheartia muista, voisin suositella pikaista palaamista historian kirjojen äärelle.
Ei vainen, leikki leikkinä, vaikka se olisi kuinka totista tahansa.
Tuntuu ihan uskomattomalta, että nyt eletään jo torstai-iltaa, tai koti-Suomessa perjantai aamua. Näiden päivien aikana on saanut nähdä ja kokea niin paljon, ettei sitä voi pienen ihmisen mieli ymmärtää ja käsittää, saati sitten käsitellä.
Eilen ajelimme vuoristossa ylös alas, vuorotellen. Sen verran korkeus erot tuntuivat tällaisen kokemattoman matkailijan elämään vaikuttavan, että korvat menivät aina välillä lukkoon ja kovasti sai nieleskellä ensi alkuun. Pahimmilta päänsäryiltä on kuitenkin vältytty ahkeran tankkaamisen myötä. On juotu niin vettä, kuin Gtäkin, pullo poikineen.
Pullosta puheen ollen, pullovettä täällä juodaan paljon. Kaupasta ostetaan litra tolkulla pullotettua vettä, tyhjät pullot puristetaan kasaan ja laitetaan roskiin...
Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, eli ajeluun. Eilen ajelimme läpi kylän, jonka nimi on vapaasti suomennettuna "kymmenen nukkuvaa" . Aivan liikuttavan ihana pieni kylä jossa asukkaita on 260. Ei siitä kuitenkaan sen enempää. 10 nukkuvan kylän jälkeen kävimme ihmettelemässä maailman suurinta kuumaa lähdettä, rohkeimmat kävivät uimassakin. Minä tyydyin kärvistelemään auringon paahteessa.
Matka jatkui jälleen alas päin ja varmasti yksi elämäni hienoimmista ja toisaalta järisyttävimmistä kokemuksista oli laskeutuminen Windriverin kanjoniin. Kuten jo muutamaan kertaan olen noita ärsyttäviä ylisanoja käyttänyt, joudun käyttämään niitä taas.
Aivan tajuttoman upeaa, käsittämättömän, suorastaan sydäntä särkevän kaunista ja samalla suorastaan kauhistuttavan jylhää.
Kanjonin pohjalla vaahtopäinä kuohuva, ei nyt suorastaan koski, mutta kiihkeästi virtaava joki jonka pauhu kantautui korviin voimakkaana. Joen toisella puolella junarata, vain yhteen suuntaan kulkevat kiskot ja molemmin puolin kanjoniin pohjaa jylhät kalliot, lähes pystysuoraan nousevat seinämät ylös taivaan sineen asti.
Se mikä oli ehkä kaikista mieleen painuvinta, olivat ne valtavat arvet vuorten rinteillä. Muistuttamassa muutaman vuoden takaisista rankkasateista, siitä miten isot vedet syöksyivät alas vuorten rinteitä ja "söivät" tieltään pois kaikki esteet.
Valtavat kallionjärkäleet junaradan molemmin puolin ja isot maanvyörymät, jotka oli siirretty sivuun kertoivat vain osan niistä luonnonvoimista, joiden kanssa täällä ollaan tekemisissä.
Pieneksi tuntee ihminen itsensä tämän taivaan alla ja vielä pienemmäksi näiden luonnonvoimien rinnalla.
Windriverin kanjoni jatkui ja jatkui, uskomattomia pieniä, lyhyitä tunneleita läpi vuoren seinämien. Myrsky varoitus oli taas luettavissa taivaalta, ja hirmuisella voimalla ja ahneudella tarttui tuuli autoon kiinni, aina kun sai siihen tilaisuuden. Ja kun kallioseinämät eivät meitä enää tuulen voimilta suojeleet, taisi yhden jos toisenkin sydän hypätä kurkkuun.
Viimeistään silloin kuin seurasimme uhkaavasti huojuvan moottoripyörän ohitusta ja etenemistä, tuulta vastaan taistellen, ei voinut kuin toivoa että motoristi pysyy pystyssä, eikä kaadu suoraan meidän eteemme, tai kaadu ojaan tuulen tuiverruksessa.
Illalla majoituimme ihanan rauhallisella leirintäalueelle. Istuin kuistilla kuunnellen sateen ropinaa ja tuulen ulvontaa, vuolin lämpimikseni syttöjä ja tarkoitus oli sateen laannutua laittaa tulet pystyyn iltapalaa varten. Ihana ilta, mutta kaiken kruunasi kahden vanhan cowboyn konsertointi vähän matkan päässä olevassa katoksessa. Siellä he sateesta ja tuulesta huolimatta virittelivät soittimiaan kitaraa ja viulua ja taisi siellä huuliharppukin olla.
Siinä sadetta, tuulta ja musisointia kuunnellessani huomasin miettiväni, että tällaista se oli varmasti ennenkin. Mitäpä sitä ihminen voi muuta tehdäkään luonnonvoimien edessä, kuin hakeutua suojaan. Tehdä rauhassa puhdetöitä, istua ja odottaa, viihtyä ja saada toisetkin viihtymään.

18.7.
Äärimmäisen syvät pahoittelut epäselvästä, keskeneräisestä ja virheitä tulvillaan olevasta tekstistä. Kiireessä sain aikaiseksi vain epätoivoisen sutaisun, enkä ole päässyt niitä korjaamaan. Sellaista se joskus saattaa olla kun matkustelee maassa, jossa puhelinlangat eivät aina laula, vaikka taivaalla loistaisikin kuu. (Elikäs alla on korjattu ja jatkettu teksti)
Muutamia ajatuksia jälleen matkan varrelta. Torstai iltana pysähdyimme katsomaan Canary Spring nimistä paikkaa. Pysähdys tapahtui samalla lailla ja yhtä äkkinäisesti kuin kaikki muutkin pysähdykset aina niin tarvittaessa. Ja sikäli mikäli kun mielenkiintoisen paikan ohi on jo ehditty ajaa, pyörähtää auto aika näpsäkästi ympäri myös vuoristoteillä. Ei tosin pyörähtäisi jos minä ajaisin. Torstai illalla tosiaan huikkasin yhtäkkiä vain, että "Hei mitä tuolla vasemmalla on..." ja niin pysähdyttiin ihmettelemään. Vasemmalla näytti olevan ikään kuin vaaleita vuoria, mutta sinne ei päässyt, eikä sinne olisi ollut turvallista mennäkään.
Matkaoppaamme mukaan vuosittain Yellowstonen alueella kuolee ihmisiä (ja eläimiä) siihen, kun he putoavat maan läpi kiehuvan kuumaan veteen.
Ei, emme poistuneet siis merkityiltä reiteiltä, onneksi. Sillä kun jaksoi tarpeeksi kauan kävellä alas päin oli varsinainen lähde hyvin hämmentävä. Niin kaunis ja vaarallinen samaan aikaan, niin kuin monet muutkin paikat täällä.
Paikka oli karun kaunis hyvin puhuttelevalla tavalla. On se mahtanut hämmentää myös täällä ensimmäisinä kulkeneita ihmisiä. Ei ihme, että intiaanit ovat puhuneet pyhistä paikoista ja pyhistä savuista. Ymmärsivätköhän ihmiset silloin, että kauneudestaan huolimatta kuumat lähteet olivat ja ovat edelleen hengenvaarallisia.
Kuumista lähteistä purkautuvat höyry ja kiehuvan kuuma mineraalipitoinen vesi tuhoavat hiljaa hiipien kaiken elollisen ympäriltään. Siltä se minusta näytti. Hiljalleen mineraali kerrallaan kuuman veden mukana suihkuavat tai hiljalleen virtaavat mineraalit hakevat paikkansa, tällä kertaa maan kuoren päältä ja pysähtyvät siihen. Aikojen myötä mineraalit kertyvät ja kasaantuvat niin, että muodostelma alkaa muistuttaa alas vuorilta tai jäätiköiltä vauvaa jääputousta. Ja kaiken aikaa kerrostumien päällä virtaa vesi, uusien paikkaansa etsivien mineraalien kanssa. Tuntui hurjalta katsella kuoleman kulkuetta, tai kuoleman virtaa, niin kuin huomasin paikasta ajattelevan.
Vain hetki myöhemmin Mammothin keskustassa saimme ihailla saksanhirvien laumaa johon kuului 3 vasaa 6 naarasta ja yksi nuori sarvipää. Kyltin vieressä jossa ihmisiä kiellettiin lähestymästä kyseisiä eläimiä, ihmiset poseerasivat kameroille ja kuvasivat eläimiä vain muutaman metrin päästä. Samalla lailla vaikutti aikaisemmin olevan biisoneiden lähettyvillä. Ihmiset kävelivät rauhallisesti makaavien biisoneiden läheisyyteen ottamaan selfieitä ja kuvia eläimistä, jotka tappavat ja vahingoittavat ihmisiä joka vuosi. Itse tunsin pelonsekaista kunnioitusta noita uljaita, möliseviä ja örähteleviä eläimiä kohtaan.
Nukuimme yön tällä kertaa motellissa ja aamulla nousimme jälleen kuudelta, onneksi. Vain muutama hetki myöhemmin saimme ihailla mustankarhun aamutoimia ruohikossa. En tuntenut pelkoa, ihmeellistä. Vaikka toisaalta istuinhan turvallisesti autossa, tosin myönnän kyllä roikkuneeni osittain myös auton ulkopuolella, turvallisemmalla puolella, auton katon yli kurkotellen. Wow, mikä elämys, ihan oikeasti.
Matka jatkui läpi hiljaisen Yellowstonen, pilvipeitteen läpi aurinko yritti saada säteensä yltämään maahan asti ja onnistuikin siinä. Kuvitelkaa mielessäni näky pilvien varjostamasta laaksosta, jonka keskellä on vielä pienempi laakso. Ja onnistuitte jatkakaa mielikuvaa auringon säteillä, jotka paistavat suoraan tuohon pieneen laaksoon. Katselin kauas ja ajattelin, että voisi kuvitella tuosta laaksosta vievän tien taivaaseen, ellei paremmin tietäisi.
Puolen päivän jälkeen saimme ihailla harmaa karhua pelon ja kauhun sekaisin tuntein. Me ja monet kymmenet muut turistit seisoimme tien reunalla, pientareella kameroiden ja kiikareiden kanssa. Huolestunut puistonvartija kulki edes takaisin ja yritti pitää huolta niin ihmisten kuin karhunkin hyvinvoinnista. Pelon sekaisen kauhuni karhua kohtaan johtuu siitä, että eksyin 12-13 vuotiaana metsään. Vielä enemmän menin hukkaan kun uskoin nähneeni karhun vähän matkan päässä ja toimin täysin vaistonvarassa paetessani suinpäin päinvastaiseen suuntaan.
Harhailin metsässä tuntikausia sydän jyskyttäen pakokauhusta, veren maku suussa. Itkin ja ja lauloin, halusin että karhu kiertää minut mahdollisimman kaukaa. Vuosia jatkuneet karhupainajaiset alkoivat siitä ja ovat jatkuneet näihin päiviin asti, tosin viimeisimmästä painajaisesta alkaa olla jo useita kuukausia aikaa. Toivon että nämä turvallisen välimatkan päässä tapahtuneet "kohtaamiset" lievittäisivät tuota järjetöntä pelkoa. Siitä huolimatta, että kädet täristen, sydän pamppaillen katselin harmaakarhun touhuja, valmiina pakenemaan autoon jos tilanne yhtään olisi muttunut uhkaavammaksi.

20.7.
Palataanpa asiaan jälleen, olemme palaamassa sivistyksen pariin ja viikon päästä jo kovaa kyytiä lentämässä kohti Islantia. Apua, arvatkaa mitä, mulla ei ole ehtinyt olla yhtään ikävä Suomeen, ja iks...
loman päättymisen sijaan olisi kuitenkin tarkoitus muistella vähän menneitä, niinkin kaukaa kuin kahden päivän takaa, eli perjantailta.
Jännittävän aamun, karhukohtaamisten jne.. jälkeen pidimme lounastauon Yellowstonejärven rannalla, josta jatkoimme matkaa kivuten jälleen rauhallisesti ylös päin vuoren rinnettä, läpi palaneen metsän. Pystyyn kuolleita palaneita puita riitti silmän kantamattomiin (aivan niin kuin aikaisemmin preeriaa, taivasta ja vuoriakin). Minulle yllätyksenä oli se, etteivät ne olleet kaikki mustia ja hiiltyneitä. Suurin osa seisoi ylväästi harmaina kelottuneina muistomerkkeinä suuresta metsäpalosta.
Tuhosta huolimatta kaikkialla näkyi kuitenkin uuden elämän alkuja, vihertävä ruohoa, ihania sisukkaita vuoristokukkia joihin olen toivottaman ihastunut, sekä tietysti puiden taimia. Pelkkä pystyyn kuolleiden puiden riittäminen silmän kantamattomiin ei taida kertoa kuitenkaan kuin osan totuudesta. Kipusimme autolla hiljalleen järven rannalta ylöspäin ja palaneita puita näkyi vuoren huipulle asti ja vielä pitkästi sen jälkeenkin kun lähdimme lopulta laskeutumaan alas päin. Kuolleina ja kuitenkin niin surullisen kauniina muistomerkkinä elämän kiertokulusta, elämästä ja kuolemasta.
On se mahtanut olla melkoinen näky, metsäpalo siis. Tulen lieskoineen ja mustine savuineen, kaikkien kynneltä kykenevien eläinten paetessa, mielessään ainoastaan toive siitä,että olisi tulta nopeampi ja ehtisi turvaan. Ei sitä turhaan sanota, että tuli on hyvä renki mutta huono isäntä.
Mukavaa olla tienpäälläkun ei ole kiire minnekään muualle, kuin illalla nukkumaan. Eikä sinne ole varsinaisesti kiire, edes illalla. Perjantain eräällä tauolla laskeskelimme päivän tunteja ja maileja, ja loppu tulos oli melko hauska. Olimme käyttäneet 70 mailin ajamiseen yli 5 tuntia aikaa. Riittäisiköhän se kertomaan siitä kuinka paljon nähtävää ja ihmeteltävää täällä on. Ja toisaalta siitä, miten varovasti näillä mutkittelevilla vuoristoteillä ajetaan, etenkin silloin jos on arvokas lasti kyydissä ja haluaa ehtiä näkemään kaiken sen, mikä kiireisimmiltä jää näkemättä.
Illalla majoituimme jälleen motelliin, saimme varoituksen ettei iltasella kannata lähteä yksin kuljeskelemaan. Codyn keskustassa tuli käytyä pyörähtämässä ja koluttua läpi useita eri liikkeitä. Voi veljet sentään kun allekirjoittanut osaa sitten olla pihi. Keräsin ja ihastelin kaikenlaisia ihanuuksia, hypistelin ja räpistelin ja siinä vaiheessa kun lopullinen ostopäätöstä piti tehdä, vein tavarat aina paikoilleen. Ensimmäisellä viikolla pienoinen vitsin aihe olikin se että, muka päätin lopulta aloittaa shoppailun. Ostin nimittäin itselleni allergialääkkeitä ja laastareita.
Yöllä kolmen aikaan Minneapoliksessa oli tullut tornaadohälytys, me sen sijaan nukuimme onnellisen tietämättöminä mistään myrskyistä tai pahasta maailmasta. Päätin jatkaa shoppailua aamulla ja onnistuikin ihan mainiosti, löysin nimittäin koirille hyvät tuliaiset...
Lähdimme ajelemaan aamusta jälkeen vuorille, kun edessä oleva auto kääntyi yllättäen tiensivuun ja me tietysti heti perässä. Syykin selvisi nopeasti.
Villihevoslauma, mustangeja. Wow kutakuinkin 17 hevosta, joista ainakin kaksi vaikutti olevan tämän kevään varsoja. Tummia, mustia, rautiaita, liinakoita, kirjavakin. Niin kauniita ja ylväitä, levollisia ja silti villin oloisia.
Miehet etsivät fossiileita, minä en saanut katsettani irti hevosista, yksilöistä, laumasta. Niin upeita, täydellisiä olentoja, jotka piirtyivät kauniina siluetteina vasten harmaata taivasta. Lauma laidunsi ja askelsi hiljalleen meitä kohti, varsat emojensa jäljessä. Yritin etsiä katseellani oria, mutta en erottanut sitä laumasta. Yhden nuoren hevosen kanssa ihmettelimme turvallisen välimatkan päästä toisiamme. Mustangialueilla ohjeistetaan pitämään villihevoset villeinä, turvalliseksi välimatkaksi ihmisen ja hevosen välillä, on arvioitu 300 jalkaa. En käynyt mittaamassa minkä verran ilmaa ja maata oli meidän ja lauman välillä, mutta sitä mukaa kun lauma rauhallisesti lähestyi, me peräännyimme.
Lopulta lähdimme jatkamaan matkaa. Ajoimme ohi paikan josta vieläkin on nähtävillä urat, jotka painuivat maahan, kun ihmiset lähtivät vaeltamaan syvemmälle länteen.
Vankkurit vankkureiden jälkeen, karavaani toisensa perään, suuntasi kohti tuntematonta länttä, jättäen tietämättään muiston maahan jäljistään, unelmistaan ja toiveistaan tämän uuden maan suhteen.
Mitähän ihmiset ovat silloin tunteneet, miettineet, mitä kätkeneet sydämiinsä matkalla kohti tuntematonta. Edessään loputon preeria, vuorten huiput ja elämä, sekä taivas joka kaartuu tänäkin päivänä niin käsittämättömän laajana tämän mantereen yllä.
Eräässä suomalaisessa kansanlaulussa lauletaan kutakuinkin näin,"meidän on uudestaan luotava maa, raukat vain menköhöt merten taa...".
Raukoista voidaan olla montaa mieltä, mutta minä olen sitä mieltä, että ihminen joka lähtee etsimään onnea ja parempaa elämää uudesta, vieraasta maasta ja on valmis uhraamaan lähes kaiken pystyäkseen raatamaan ja tekemään töitä onnensa ja unelmansa saavuttaakseen, ei voi olla kovin raukka.
Siihen vaaditaan rohkeutta, sisukkuutta ja periksiantamattomuutta, lujasta uskosta puhumattakaan. Ihmisten on todella uskottava lujasti itseensä ja muihin, uskaltaakseen lähteä rakentamaan itselleen sellaista elämää, kuin itse haluaa. Ja toisinaan suurta nöyryyttä siihen, ettei kaikki aina mene suunnitelmien mukaan.
Kun on aikansa tehnyt kovasti töitä, ollut rohkea, ahkera ja siltikin tarpeeksi nöyrä ottamaan vastaan sen mitä annetaan, on onnensa ansainnut.
Minä kävin sellaisessa paikassa. Vanhalla vanhalla ranchilla, vuorten välisessä laaksossa. Yksinäiseltä paikalta, avaran maailman keskeltä, vuorten läheisyydestä oli joku perhe löytänyt paikkansa, jossa sydän, sielu ja mieli lepäsivät. He löysivät paikan jonne halusivat jäädä, ja olivat kyllin rohkeita tekemään päätöksensä kun toiset jatkoivat omien unelmiensa etsimistä.
Tuo perhe löysi itselleen paikan, jolle halusivat rakentaa itselleen talon, asettua aloilleen, tehdä töitä ja rakastaa. Olla läsnä toisilleen ja luottaa siihen, että heidän hiljaiset toiveensa kuullaan, kova työ palkitaan ja heidän valitsemansa asuinpaikka muuttuu kodiksi. Kodiksi joka säilyy sellaisena paikkana, jossa kaikkien on hyvä olla, rakentaa yhteistä tulevaisuutta ja olla onnellisia.
Yksinäisen talon ikkunasta oli hätkähdyttävät maisemat, sinisinä näkyvät lumihuippuiset vuoret vasten taivaan sineä. Saivatkohan tuon kodin asukkaat koskaan tietää mitä vuorten takana oli, tyytyivätköhän he elämäänsä ja nukkuivatkohan he pois rauhallisina, elämäänsä tyytyväisinä ja siitä kyllin saaneina.
Vai miettivätköhän he yhä silloin, olisiko vuorten takana saanut paremman elämän. Olisiko maa ollut siellä viljavampaa, vesi kirkkaampaa ja ruoho vihreämpää hevosten ja karjan syödä.
Miettivätköhän ihmiset kuolinvuoteillaan sitä, että kannattiko lähteä, vai olisiko sittenkin ollut parempi jäädä. Elää elämää pyrkimättä eteenpäin, uskaltamatta kohdata uusia haasteita ja seikkailuja.
Tai kuka tietää, menehtyivätkö ihmiset johonkin sairauteen, jäikö intiaanien hyökkäysten jälkeen jäljelle enää muuta, kuin emänsä perään mölisevä vasikka, tuulessa hiljalleen nariseva ovi ja seinätaulu, jota kukaan ei voinut kuljettaa mukanaan muuten, kuin omassa sydämessään.

21.7.
Lauantaina majoituimme metsänhelmaan hyvin erähenkiseen mökkiin. Olimme syöneet hetkeä aikaisemmin harmaan härän kylässä hyvin täyttävän aterian jonka voimin lähdimme vuorille. Ensialkuun ihailimme kaukana alhaalla päin avautuvaa valtavaa laaksoa 9480 jalan korkeudelta. Tytöt näkivät lähettyvillä lunta, ja halusivat käydä koskettamassa sitä. Eivät tainneet arvata, että vuoristossa etäisyyksien arvioiminen voi olla välillä vähän haastavaa. Välillä tytöt katosivat kumpareen taakse ja pian vuoren rinnettä näkyi kapuavan kaksi pientä iloisen kirjavaa muurahaista.
Koskapa 9480 jalkaa ei ollut riittävästi ja kapea, kiemurteleva, huonokuntoinen hiekkatie vaikutti olevan kuiva, matka jatkui ylöspäin. Kolmen kilometrin korkeudessa hyppäsin pois auton kyydistä, kun toiset kääntyivät ja palasivat vähän takaisin päin. Olin nimittäin nähnyt kukkasen. Jos johonkin olen täällä olo aikanani ihastunut niin näiden vuorien kukkiin. Niin kauniita, pieniä, hentoja ja kuitenkin niin sitkeitä. Pienimmät kukkivat vain muutamia senttejä maan yläpuolella, isoimmat eivät yltäneet edes polviin asti. Lupiineja kukkii siellä täällä, vuorten rinteillä, teiden pientareilla ja metsissä. Ne kuuluvat sinne, toisin kuin Suomen luontoon. Täällä ne yltävät hädin tuskin 30 cm, kasvavat sopusoinnussa muiden kukkien ja heinien kanssa. Eivät valtaa kasvualaa muilta ja peitä kaikkia muita alleen.
Näin siis auton ikkunasta kauniin keltaisen kukkasen vuoren päällä ja pyysin saada poistua autosta. Koskapa muiden oli tarkoitus etsiä fossiileja, ajoivat he hieman takaisin päin ja lähtivät etsintä puuhiin.
Vaikka ja mitä kaunista ja upeaa on tullut nähtyä ja koettua, mutta ollappa ihan oikeasti vuoren huipulla, se oli vielä jotain paljon ihmeellisempää. Yläpuolella vain sinistäkin sinisempi taivas ja vaaleita pilvenhattaroita. Kaikkialla ympärillä vain laskeva vihertävä, kivinen rinne.
Ajatella. Makoilin pitkälläni pitkin poikin vuoren rinteitä ja kuvasin kukkasia. Zoomailin puhelimen kameralla tuskaillen sitä, etten saanut sitä tarkentamaan kohteisiin niin kuin olisin halunnut.
Linnut lauloivat sielläkin, kolmen kilometrin korkeudella ja jäljistä päätellen siellä oli kulkenut niin isoja, kuin pieniäkin eläimiä. Aurinko lämmitti mukavasti, eikä kuulunut muuta kuin lintujen liverrys ja hiljainen tuulen vire. Kun lopulta nousin ylös, tuntui kuin koko maailma olisi auennut siinä ympärilläni.
Oletko koskaan kuullut tarinaa lapsesta, joka eksyi liian kauaksi äidistään seuratessa perhosen lentoa. Minulle kävi lauantaina niin, tosin perhosen sijaan kävelin kukalta kukalle. Kömmin makuulle ja ihailin kukkien pieniä yksityiskohtia. Hentosia varsia, pieniä ohuita lehtiä, kauniita kukintoja. Samalla huomasin tarkkailevani myös kiviä sillä silmällä, että josko löytäisin jonkun erikoisen, minulle tarkoitetun, mukaan poimittavan.
Hyvin hiljaa huomaamatta kulkeuduin koko ajan kauemmaksi muista, ihailin maisemia. Halusin käydä ihailemassa yksityiskohtia vielä lähempää. Samalla piti katsoa hyvin tarkasti mihin astui. Tuolta vuorelta on käyty etsimässä fossiileja paljon, vuoren sisältäkin ja niitä löytyy edelleen. Etsintöjen yhteydessä on tehty syviä kaivauksia, eikä koskaan voi tietää minkä ison kiven tai pienen kumpareen takaa paljastuu kuoppa.
Sitä kuinka syviä kuopat ovat ei lie kukaan tiedä, mutta kun sinne pudottaa kiven, voi kuunnella miten se onkalon seinämiin osien kolisee mennessään alas päin. Viimeistä kumahdusta ei voi kuulla. Jos sellaiseen pohjattomaan onkaloon ihminen putoaa, ei enää mitään ole tehtävissä. Eivätkä nuo kuopat aiheuta vaaraa ainoastaan ihmisille. Erään kerran kun pojat olivat olleet vuorella löysivät he hirven joka oli pudonnut tuollaiseen kuoppaan. Matkan alaspäin oli pysäyttänyt hirven isot sarvet. Eipä siinä tilanteessa oikein muuta ollut voinut toivoa, kuin ettäs hirven elämä oli päättynyt mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.
Yritin välillä tähyillä vastakkaisen vuoren rinteille, turhaan. Olin joitakin hetkiä aikaisemmin seurannut autosta kiikareilla miten sata tai varmasti moni sata päinen lammaslauma kulki lähes pari jonossa pitkin vuoren rinnettä. Katselin miten lampaat hyppäsivät puron yli, kuin unta toivovan laskemat lampaat konsanaan. Vielä upeampi oli se näky kun lampaat alkoivat levittäytyä rinteelle. Niitä vain ilmestyi jostain enemmän ja enemmän.
Uskomatonta mutta totta, noilla vuoren rinteillä asuu cowboy asuntovaunussa. Käytännössä paimen kuitenkin viettää kaiken aikansa lampaiden, lauman vartijoiden ja hevosten seurassa. En päässyt näkemään lampaita läheltä, en juttelemaan lammaspaimenen kanssa, jouduin vain tyytymään seuraamaan tilannetta kauempaa, kiikareiden varassa.
Yksinäistä touhua mahtaa olla tuon lammaspaimenen elämä, välillä varmasti kovaa ja vaativaakin. Raakaa työtä armottoman taivaan ja vaihtelevien olosuhteiden varassa. On siinä varmasti paljon muutakin, ei se ota, jos ei annakaan. Minä uskoisin viihtyvän, nauttivani rauhasta ja hiljaisuudesta. Liikkuen vuorilaitumilla hiljakseen Laiduntavat lauman mukana, välillä ratsain välillä kävellen. Tietäen että laumanvartijakoirat varoittaisivat lähestyvästä uhkasta, muodostipa sen sitten eläin tai ihminen. Paimenkoirat auttaisivat lauman kokoamisessa ja siirtämisessä, toisivat takaisin itsepäisimmänkin yksilön ja pitäisivät seuraa. Nukkuisin yöni tähtitaivaan alla levollisesti, tietäen että vuorilla lampaiden ja koirien keskellä olisin enemmän turvassa, kuin koskaan ihmisten keskuudessa.
Syvissä mietteissäni olin kulkenut vielä kauemmaksi muista. Havahduin jyrkänteen reunalla, kun jokin pieni nököhammas avasi keskustelun kanssani. Aikamme tuijottelimme toisiamme, kunnes jatkoin matkaa.
Lähdin hiljaksiin palaamaan takaisin päin, olin hyvinkin kulkeutunut huutoetäisyyden ulkopuolelle. Monta mäen nyppylää oli minun ja muiden välissä. Onneksi oli, sillä löysin aivan ihanan kiven. Sujautin sen taskuuni onnen amuletiksi ja vain hetki sen jälkeen löysin hyvin käteen sopivan kivenpalasen, jossa oli useampi fossiili. Palasin takaisin muiden luokse tiedostaen, että vaikka pojat eivät olleetkaan harmaakarhua koskaan tuon vuoren laella nähneet, ei se tarkoittanut sitä etteikö sellainen huonolla tuurilla olisikin voinut tulla vastaan. Ja olin auttamatta kulkenut liian kauas, käsiaseesta tai karhusuihkeesta ei olisi ollut minulle karhun kohtaamisessa apua. Ne kun olivat ylhäällä vuoren laella, siellä missä muutkin olivat.