Edelleenkin vanhojen reissujen parissa, kevätvaellus 2004

 

KEVÄÄN 2004 HIIHTOREISSU KÄSIVARREN TUNTUREILLE

Retken valmistelun aloitin jo edellisen kevään retken jälkeen. Silloin päätin, että seuraavalla retkellä kokeilen ahkion vedon ja rinkan kantamisen yhdistelmää. Kevättalven aikana rakentelin vanerista ja puusta ahkion. Ahkion mallissa otin vähän apua JR 27 muodoista, mutta muutoin malli oli oman suunnittelun tulosta. Varustin ahkion peräosan alaspainettavalla terällä, jolla ajattelin saavan lisäapua ahkion sivupidon parantamiseksi vinoissa nousuissa ja laskuissa. Ahkion pohja oli hieman perästä nouseva. Varusteiden ja ruokien osalta suunnittelimme veljeni kanssa yhdessä niitä, ruokailun osalta velipoika suoritti koekaniinin osan ja testaili erilaisia pussiruokia pitkin talvea. Kävimme yhdessä ruokalistan läpi ja sovimme työnjaon muonan hankinnasta, josta hän hoiti koemaistajan ominaisuudessa valtaosan.

17.4. 

Keräsin varusteeni autoon ja ajelin Kangasalta Haukiputaalle. Illalla velipoika  teki suksieni viimeistelyhoidot ja suoritimme varusteiden tarkistelun ja muonien jaon. Pakkasimme tavarat rinkkoihin ja ahkioihin ja ne autoon valmiiksi, että auto olisi aamulla valmis lähtöön.

18.4. 

Lähdimme aamulla noin klo 7:00 ajamaan kohti pohjoista. Ilma oli lämmin ja keli hyvä. Muutaman pysähdyksen ja kahvitauon jälkeen saavuimme päämääräämme Peeraan noin klo 13:00. Keli oli aurinkoinen ja lämpöasteita oli huomattavan paljon. Etelärinteet näyttivät erittäin vähälumisilta. Majoittumisen jälkeen kävimme tarkastelemassa tilannetta Kilpisjärvellä, jonne matkaa oli vajaat 30 km. Etelärinteet olivat sielläkin varsin paljaana ja tunturipuroista juoksi sulamisvedet kohti Kilpisjärveä. Olimme ajatelleet lähtevämme seuraavana aamuna Kilpisjärveltä Tsahkaljärven kautta kohti Terbmisjärveä. Kuulimme majapaikassa, että Peerasta meni merkitty reitti Ailakkajärven kautta Terbmikselle. Päätimme tehdä reittiin suunitelman muutoksen. Vielä illalla lumi oli aivan sohjoista ja pehmeää, Peerajärven jäällä oli sulamisvesiä, mutta yöstä näytti tulevan kirkas.

19.4. 

Aamulla nousimme noin klo 6:00 ja totesimme että yöllä oli ollut joitakin pakkasasteita ja lumen pinta oli hieman kovettunut, se tuntui kantavan suksen alla. Pakkasimme ahkiot lähtökuntoon ja laitoimme muutenkin varusteet lähtövalmiiksi. Aamupalan saimme syötäväksi noin 8:00 aikoihin ja välittömästi tämän jälkeen sukset jalkaan, rinkat selkään ja ahkiot vetoon. Peeran majalta on mukava lasku Peerajärvelle, hanki tuntui kantavan, mutta lumen kuori ei ollut kovin vahva. Jonkin matkaa rinnettä vinosti kierrellen varovasti alemmas ja sitten lasku järvelle. Edessä näytti joku nainen hiihtävän kohti Peeravaaraa ja näytti olevan tavoitteena nousta Peeravaaran rinteelle. Suksi luisti hyvin, mutta pito oli heikohko. 

Reitti kulki Peeravaaran etelä- ja itäpuolelta kiertäen Peeravaaran toisella puolella olevalle Ailakkajärvelle. Hiihdimme järven toiseen päähän ja aloimme nousta tunturiin. Huomasimme että takana on tulossa ensin yksinäinen hiihtäjä ja hänen perässään hiihtoryhmä. Pysähdyimme parantamaan suksien pitovoitelua. Nainen oli sama, joka oli noussut Peeravaaraan, mutta kuulemma koivikossa lumi ei kantanut. Hän oli matkalla kohti Puvrasjohkan autiotupaa. Hiihtoryhmäkin meni ohitsemme, siinä oli kolme pariskuntaa ja miesten tehtäväksi oli jäänyt ahkioiden veto. He olivat matkalla kohti Ailakkajärveä. Tauon jälkeen jatkoimme nousua ja reitti alkoi kääntyä tunturin itäpuolelle, hiihtoryhmäkin oli pysähtynyt katkenneet sauvan korjauksen vuoksi tauolle. Kun pitoa oli lisätty sujui hiihtokin helpommin. 

Ylempänä reitin varrella tuli vastaan nuotiopaikka ja sen jälkeen erkani reitti itään kohti Puvrasjohkaa. Kierrettyämme tunturin toiselle puolelle ja noustuamme jo melkein tämän välin korkeimmalle paikalle, pidimme välipalatauon. Tauon aikana ohitsemme hiihti vielä kaksi vanhempaa miestä, jotka näyttivät olevan matkalla kohti Ailakkajärveä. Tauon jälkeen pääsimme nauttimaan ensimmäisistä myötämäki osuuksistakin. Ailakkapahdan rinnekin alkoi jo näkyä edessäpäin. Välillä oli jokin pienempi järvi jonka jälkeen vielä pieni nousu ennen Ailakkajärvelle laskua. Sieltä avautui näkymä Ailakkajärvelle ja autiotupakin näkyi järven toisella puolella Ailakkapahdan alapuolella. Ohitsemme hiihtäneet miehet näkyivät hiihtävän Ailakkajärven toista päätä kohti ja sinne he näyttivät asettuvan pilkille. Laskimme järvelle ja hiihdimme järven yli kohti autiotupaa. Ilma oli todella hieno, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Nousu järveltä tuvalle, kello oli noin 13:00, tupa oli tyhjänä ja seinustalla oleva lämpömittari näytti lämpötilaksi 18ºC. Pidimme päivätaukoa nauttien kuumasta auringonpaisteesta. Aamulla tapaamamme ryhmän naishiihtäjätkin tulivat tuvalle. Hetken keskustelun jälkeen huomasimme hiihtäjien olevan Haukiputaalta ja ainakin osa heistä oli veljelleni tuttuja. Ruokailutauon ja päivätauon jälkeen nautimme tuvanseinustalla auringonpaisteesta. 

Noin klo 16:00 jatkoimme matkaa kohti Terbmistä. Aurinko ja ilma olivat lämmittäneet lumen niin pehmeäksi, että ainoa mahdollisuus oli edetä viittareitille ajettua kelkkauraa pitkin. Lumi ei kantanut yhtään reitiltä sivussa. Reitti nousi ensin Ailakan etelärinnettä ylöspäin ja alkoi sitten kiertää tunturin rinnettä. Terbmiksen etelärinne näkyi reitille koko ajan ja Terbmiksen laakson takana olevat tunturit tulivat näkyviin. Viittareitti kiersi tunturin rinnettä pitkin ja sitten se kääntyi Ailakan rinteeltä Paihkasvaaran etelärinteelle ja lopuksi se laskeutui Terbmiksen laaksoon aika kaukana autiotuvan länsipuolelta noudatellen suunnilleen Terbmiksen laaksoon laskevan pienen joen uoman seutua. Autiotupa ja Jollanoaivin etelärinteet oli näkyneet jo kaukaa. Etelärinteet olivat aivan paljaina. Samalla näkyi oikein hyvin, että seuraavan päivän ajateltua reittiä pitää muuttaa, koska reitti mistä olin ajatellut nousta ylös, oli aivan lumeton. Viittareitti järvelle oli viety aivan suoraan alas, mutta voimakkaasti suksilla auraamalla sitä kuitenkin pystyi laskemaan. Tässä laskussa ensimmäisen kerran näimme mikä ero on ristiaisalla ja suorilla ja riittävän jäykillä aisoilla. Suorilla aisoilla oleva ahkioni tuli hyvin perässä aurauksen aikana, mutta ristiaisoilla oleva ahkio pyrki menemään aina jommalta kummalta puolen laskijan ohi. Kelkkauraa hiihdimme loppumatkan kämpälle. Hiihtoaika Ailakkajärveltä taisi olla kolmen tunnin kieppeillä. 

Kämpällä oli kaksi kaveria ja lisäksi puolijoukkueteltassa majoittuneena 12 hengen seurue, jotka olivat aamulla lähteneet Peerasta autoilla Kilpisjärvelle ja sieltä kelkkojen avustama tulleet tänne. Kuivattelimme hiestä kostuneita varusteita, valmistimme tukevan aterian ja vietimme iltaa levähdellen, valokuvaillen ym. Tuvalla olevat kaverit olivat harrastamassa vapaalaskua Terbmiksen rinteillä. Illalla kymmenen aikoihin tuvalle tuli vielä pari kaveria hiihtämällä Kilpisjärveltä.

20.4.

Aamulla herättyämme ilma oli todella sumuinen ja itätuuli oli varsin voimakas. Tuvalla olleet kaverit kertoivat edellisten aamujen olleen samanlaisia ja ilman kirkastuneen ennen puoltapäivää. Jäimme odottamaan ilman kirkastumista ja samalla autoimme illalla tulleita kavereita suksien huollossa. He lähtivät noin puolenpäivän aikoihin hiihtämään Salmikurun kautta kohti Kuonjarjohkaa. Ilma ei alkanut kirkastumaan ja noin klo 15:00 lähdimme mekin Salmikurun kautta hiihtämään kohti Kuonjarjohkaa. Kurun pohjakin oli todella vähäluminen. Ilma oli niin sumuinen että kurun suuaukko ei näkynyt edes autiotuvalle, vaan sinnekin piti suunnistaa. Kuru oli varsin vähäluminen ja ahkioiden kanssa piti etsiä sopivaa reittiä kivikon seassa. Hiihdettyämme kurun päähän nousimme kurun länsipäästä jyrkkää nousua ylös. Vedimme ahkiot köyden avulla ylös, rinne oli niin kova että se kesti hyvin kävellä. Ilmakin oli pakkasen puolella, niin että joka paikassa oli kestohanki. Näkyvyys oli todella heikko, ehkä joitakin kymmeniä metrejä. Kurun päästä suuntasimme suoraan pohjoiseen Salmivaaran rinnettä ensin ylös ja sen jälkeen varovasti laskien Kohpejärven jäälle. Jäällä näkyi pilkkimiesten jälkiä. Sumussa suunnistaen hiihdimme kohti Kuonjarjohkan tupaa. Vähän ennen nousun loppua tavoitimme Saarijärveltä tulevan viittareitin. Viittareitillä tuli yksinäinen mieshiihtäjä ahkiota vetäen. Hän oli hyödyntänyt ahkion aisat tavaroiden kuljetustilana, ainakin makuualusta ja ilmeisesti teltta oli aisoihin kiinnitettynä. Viittareittiä hiihtäen laskimme sumussa varovasti alas ja vasta joen pohjalta näimme autiotuvan, joka oli enää ehkä sadan metrin päässä. Jyrkkä nousu tuvalle ja yksi päivätaival oli takana. 

Tuvalla oli hyvä miehitys, se oli lähes täynnä. Osa tuvassa olevista päätti jatkaa kotimatkaa kohti Saarijärveä. Hetken päästä saapumisestamme tuli tuvalle ne pari kaveria jotka olivat lähteneet Terbmikseltä pari tuntia meitä ennemmin. He olivat sumussa hiihtäneet harhaan. He olivat Salmikurun päästä hiihtäneet sen itähaaraan ja totesivatkin sieltä olevan helppo nousta ylös. Ilmeisesti sen jälkeen he ovat hiihtäneet Jaakon vaaran yli tai sen itäpuolelta ja hiihtivät niin kauan, että törmäsivät Meekolta tulevaan viittareittiin. Tätä viittareittiä pitkin he palasivat sitten Kuonjarjohkan tuvalle. Tuloreittimme tuntui kiinnostavan joitakin retkeilijöitä, jotka suunnittelivat omia menoreittejään. 

21.4.

Aamu aukeni lähes yhtä sumuisena kuin edellinen. Odottelimme jälleen päivän kirkastumista, Leo huolsi eilen eksyneiden miesten jalat kuntoon ja minä annoin varusteita suksien korjaukseen. Molemmat olivat kuulemma liikkeellä lainavälinein ja mukana olevaa navigaattoriakaan ei oikein osattu käyttää. Puolen päivän aikaan lähdimme jatkamaan sumussa kohti Lossua. Reittimme kulki Kahperusvaaran itäpuolta kiertäen. Menimme viittareittiä noin 1,5 km josta otimme suunnan pohjoiseen. Noin kilometrin hiihdettyämme pikkuhiljaa nousevaa reittiä otimme suunnan kohti Siktakurun suuta. Sumussa näkyvyys oli parhaimmillaan joitakin satoja metrejä. Ennen kurun suuta otimme suunnan jälleen pohjoiseen. Yritimme Kahperusvaaraa kiertäen hiihtää pitkin ”korkeuskäyrää”. Vasemmalla puolella Kahperusvaaran rinne vain jyrkkeni koko ajan. Hiihdimme jyrkän rinteen alapuolella. Päästyämme Kahperuksen pohjoispuolelle aloimme katsella Goddejohkan toiselta puolen sitä laakson painannetta, mistä olimme ajatelleet nousta ylös. Samalla huomasimme olevamme aikamoisessa kivirakassa ja päätimme pitää tauon.

Laitoimme laavukankaan pystyyn tuulensuojaksi ja ruokailimme. Samalla katselimme maastoa ja haimme sopivaa reittiä laskeutua alas laaksoon. Näkyvyyskin parani hetkittäin niin, että noin kuuden kilometrin päässä oleva Meekon eteläpuolen pahtarinne näkyi taukopaikallemme. Navigaattori oli hyvänä apuna nykyisen tarkan paikan hakemisessa ja syöttämällä tavoitteena olevan pienen tunturipainanteen paikan siihen saimme varmuuden oikeasta tavoitteesta laakson toiselta puolen. Purimme leirin ja jatkoimme etukäteen tiedusteltua reittiä kivikoiden välistä alas laaksoon. Nyt kun laskimme kovaa tunturin rinnettä vinottain alas, tuli ahkioiden välinen ero taas esiin. Ahkioni tuli hyvin perässä, mutta velipojan alumiinisilla ristiaisoilla oleva ahkio pyörähti välillä ympäri. Laskinkin jatkossa ahkion rinnalla tukien sitä sivulta, että se pysyi pystyssä. Laakson pohjaa hiihdimme laakson toiselle puolen. Jätimme ahkiot alas ja kävimme kävellen jyrkkää rinnettä ylhäällä katsomassa kannattaisiko ahkiot vetää narulla ylös. Päätimme viedä ne sinne kävellen. Nousimme laaksosta Goddejärven eteläpuolella olevaa laaksoa kohti. Nousua riitti noin kilometrin verran, jonka jälkeen laitoimme sukset jalkaan ja jatkoimme laaksoa pitkin kohti länttä. Giedderassakan kohdalla tavoitimme Saarijärveltä tulevan viittareitin. Sumu oli edelleen melko sakea. Viittareittiä pitkin hiihtäen saavuimme laskuosuudelle kohti Lossujärveä. Ilmakin oli jo kirkastunut ja täältä autiotupa erottui noin neljän kilometrin päästä. Lasku järvelle on sen verran jyrkkä, että ahkion kanssa ei uskaltanut suoraan laskea vaan haiemme sopivaa laskureitiä kierrellen ja vauhtia rajoittaen.

Tuvalle saavuttuamme siellä oli kolme miestä, yksi nainen ja yksi suomenajokoira. Saapumisaika tuvalle oli noin klo 20:00. Yksi autiotuvassa yöpyjistä oli persoonallinen savolaismies koiransa kera. Koira nukkui makuupussissa ja koira tuntui olleen hyvässä opissa isäntänsä kanssa. Mies oli ensimmäistä kertaa käsivarren tuntureilla ja epäili että ehkä hänellä on turhaan kirves matkassa, koska puita ei ole näkynyt. Kahden miehen ja yhden naisen seurue oli tullut hiihtämällä Norjan puolelta. Savolaismies oli jo paluumatkalla ja kolmen hengen seurue oli matkalla kohti Haltia. Keittelimme trangialla tuvassa iltaruuat ja seurasimme sivusta kun savolaismies piti hyvää huolta koirastaan. Lainasin retkipatjaa yhdelle seurueen miehistä, hän ei ollut varannut patjaa mukaan, koska kaikki seuraavat yöt oli tarkoitus yöpyä varaustupien puolella.

22.4.

Nousimme aamulla noin seitsemän aikoihin aamupalan tekoon. Sumu oli hälventynyt, mutta sää oli muutoin vielä pilvinen. Noin kahdeksan aikoihin lähdimme laskemaan kohti Urtasvankkaa. Pahtojen seinät olivat paljaana ja laakson pohja monin paikoin sinisessä jäässä. Tämä oli helppoa menoa, sopivaa myötä mäkeä on noin viisi kilometriä laakson mutkaan ja tästä suhteellisen tasaista menoa eteenpäin. Urtasjärven länsipäässä oli kalastusryhmä kalalla. Urtashotellille hiihtäessämme huomasimme ihmeeksemme savupiipusta nousevan savua ja pihalla oli pari ahkiota. Sisältä löytyi pari miestä valmistautumassa raudun pyyntiin. Hiihtoaika urtashotellille vei noin kaksi tuntia. Kuivattelimme vähän vaatteitamme ja keskustelimme majoittuneiden kanssa. He olivat ottaneet kelkkakyydin Kilpisjärveltä ja olivat varanneet noin viikoksi polttopuita majalla oloa varten. Majan omistaja oli toiselle hyvä tuttu. 

Jatkaessa matkaa hiihdimme noin kilometrin järven rannalla ja sitten aloitimme nousun kohti Pitsusjärveä Bitsusjunnin alarinteiden yli oikaisten. Tämäkin nousu oli helppo mennä kävellen, koska joka paikassa oli teräshanget. Pitsunkönkään kanjoni, Meekovaaran pohjoiskylki ja Annjalonin huippu näkyi hyvin reitille. Samoin takana aukeava Urtaslaakso. Korkeimman paikan seutuvilla tuli yksi pariskunta hiihtäen vastaan. Tästä laskimme Pitsusjärvelle, järven ylitys ja nousu tuvalle. Saavuimme tuvalle noin klo 13:00 ja tupa oli juuri tyhjentymässä edellisen yön yöpyjistä. Tuvalla ja teltassa oli yöpynyt sama väki kuin oli ollut kanssamme Terbmiksellä. Teimme päiväruuat ja levähtelimme tuvalla. Valmistelimme jatkoa ja pakkasimme rinkkaan ne tavarat joita arvioimme tarvitsevamme Haltilla ja pakkasimme loput tavarat säilytykseen ahkioon.

Tuvalla ollessamme sinne saapui kolme naista ja kaksi miestä jotka olivat eläkepäivien kunniaksi lähteneet ensimmäistä kertaa Haltille. He olivat majoittuneena yhtä miestä lukuun ottamatta varaustuvan puolella. Varaustupa oli täynnä, mutta autiotuvassa oli tilaa. He olivat hauskoja kavereita puheissaan. He olivat Valkeakosken- Toijalan alueelta. Jatkoimme rinkat selässä kohti Haltia noin klo 17:00. Muutama kilometri Pitsuksen tuvan jälkeen viittareitiltä erkanee reitti kohti Kobmajoen autiotupaa. Nousimme viittareittiä pitkin kohti Haltin tupaa ja saapuessamme uudelle tuvalle vähän ennen 19:00 niin varaustupa oli täynnä ja autiotupa aivan tyhjä. Vanhalla tuvalla näkyi olevan joku majoittuneena. Varaustuvalla oli sama ryhmä kuin mihin olimme jo kolmesti aiemmin törmänneet. Myöhemmin selvisi, että vanhassa tuvassa oli kolme nuorta poikaa majoittuneena. 

Uusi tupa oli todella hieno. Seinät oli tehty kuorituista tuppeen sahatuista laudoista jotka oli lakattu. Tupa on varustettu keittokomerolla ja kalustus on siisti. Varaustuvan puolella oli juhlailta. Kelkoilla oli kuljetettu laatikko kaupalla syötävää ja juotavaa. Päätimme kysyä, olisiko heillä myydä meille makkaraa paistettavaksi. Teimme kaupat makkaroista ja hetken päästä huomasimme tehneemme hyvät kaupat. Seuraavaksi pöytäämme tarjoiltiin hirvipastaa. Haltin tuvalla on näköjään samoin kuin hienoimmissa ravintoloissa, mies tarjoilija. Iltaa kohti näytti ilma kirkastuvan. Haltin huippu oli vielä pilvessä, mutta välillä se tuli jo näkyviin. Vietimme iltaa levähdellen ja seurasimme sään kehitystä. Taivas näytti kirkastuvan ja Haltin huippu paljastui. 

Vanhalta tuvalta lähti kaksi poikaa nousemaan kohti huippua. Hiihtäen he etenivät niin kauan kuin sujuvasti pääsivät ja sitten suksen olalle nostaen matka jatkui kävellen. Yhtä kyytiä pojat näyttivät nousevan huipulle. Varaustuvan väki pukeutui ja lähtivät moottorikelkan avustamana myös kohti huippua. Mennessäni käymään pihalla, niin huomasin, että tuvan nurkalla ylös nousseet pojat tarkistivat kellostaan, kauanko alaslasku oli vaatinut aikaa. Aikaa oli kulunut 3min 15 s, kuulemma 15 sekunttia vielä voisi ajasta nipistää, koska matkalla oli kuulemma katseltu maisemia. Pojat olivat laskeneet syöksylaskuna huipulta suoraan alas tavallisilla hiihtosuksilla. Ei tainnut tulla mieleen, että jos apua olisi tarvittu vahingon takia, niin sitä ei olisi ollut aivan lähellä tarjolla. Varaustuvan väki oli saanut kuulemma katsella huipulta hienoa auringon laskua. Illalla kymmenen jälkeen tuli kylältä päin kelkka, joka kävi tuomassa Haltin tuvalle vielä kaksi tyttöä, jotka olivat Ruotsin Karesuvannosta. Pienen keskustelun jälkeen selvisi että he osasivat kohtalaisesti suomen kieltä. Heillä oli tarkoitus hiihtää seuraavana päivänä takaisin Kilpisjärvelle.

23.4.

Päivä valkeni aurinkoisena. Tytöt nousivat ylös kuudelta, söivät aamupalan ja pakkasivat tavaransa lähtökuntoon. Vielä ennen lähtöä otin heidän pyynnöstään valokuvan, niin että Haltin huippu näkyi heidän takaansa. Sen jälkeen he lähtivät hiihtämään kohti Kilpisjärveä. Valmistimme aamupalan, pakkasimme päiväreppuun kuivaa vaatetta ja vähän juomista ja syömistä. Taivas oli täysin kirkas ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Lähdimme kohti huippua noin kahdeksan aikoihin, hiihdimme alkumatkan ja nousun jyrkennyttyä nostimme sukset olalle ja jatkoimme kävellen suoraan huipulle. Nousu vei noin 1,5h aikaa. Otimme valokuvat toisistamme ilman paitaa ja laitoimme sitten kuivaa päälle. Kuittasimme nimemme vieraskirjaan, Leon nousunumeroksi tuli 80380 ja minun 80381. Vuoden aikana kävijöitä oli ollut näköjään noin 7500 kävijää. Jälleen totesimme, että huipulla tuulee. Katselimme Suomen puolelle avautuvaa maisemaa ja otimme valokuvia. Laitoimme joitakin tekstiviestejä liikkeelle ja soitimme kotiin. 

Rinne näytti nousevan Norjan puolelle ja sinne suuntaan ei näkynyt muuta kuin nouseva rinne. Jatkoimme nousua sinne päin, muutama kymmenen metriä hiihdettyämme, maisema muuttui nopeasti. Norjan tunturien huiput ja vuonojen reunat avautuivat näkösälle. Norjan vuoriston muodot poikkeavat huomattavasti suomen varsin pyöreistä tuntureiden huipuista. Täältä jatkoimme Haltitunturin korkeimmalle kohdalle Norjan puolella. Huippu on noin kahden kilometrin päässä Suomen korkeimmalta paikalta ja noin 40 metriä ylempänä. Täältä aloitimme pitkän upean laskun kohti Ridnitshohkaa, korkeinta kokonaan suomen puolella olevaa tunturia. Ylempänä tunturin rinteessä oli muutamia senttejä pehmyttä lunta kovan rinteen päällä. Saimme upean parin kilometrin mittaisen laskun tuntureiden väliseen laaksoon auringossa kimeltävän lumen pölistessä suksista. Pidimme juomatauon ja vähensimme vähän vaatetta. Laaksosta aloitimme nousun ylös ridnitshohkan huipulla olevaa mastoa ja rakennusta kohti. 

Noin kolmen kilometrin hiihdon ja noin 200 metrin nousun jälkeen olimme maston ja sen vieressä olevien rakennusten vierellä. Saavuimme tänne huipulle puolenpäivän aikaan. Nämä huurteiset rakennukset ovat korkeimmalla olevat suomalaiset rakennukset. Täältäkin avautuvat hienot näkymät joka suuntaan. Tännekin näkyy pohjoisessa olevat Norjan huiput ja vuonojen reunat, idässä Somasjärvi ympäristöineen, sekä Kobmajoen tupa. Kaukana Norjan puolella näkyi valkeana muusta maastosta selvästi korkeampana tunturi. Valtijoen laakso avautui täältä ylhäältä hienosti. Huipulta rinne putosi varsin jyrkästi Somasjärvelle päin ja alempana näkyi tunturin toinen alempi huippu. Haltille päin katsoessa näkyi tunturin toinen huippu joka on lähes samalla korkeudella kuin maston paikka. Eteläpuolelta avautuu Pitsuksen laakso ja sen eteläpuolella olevat tunturit ja laaksot. 

Maisemien ihailun jälkeen aloitimme huipulta pitkän laskun kohti Haltin uutta tupaa. Laskun pituus oli arviolta noin 5km ja saimme lasketella yhtä kyytiä noin 20 min. Samalla laskulla pääsimme tuvalle asti. Tuvalle oli saapunut sillä aikaa useita uusia hiihtäjiä. Edellisen päivän tuttavuudet Valkeakoskelta ja Lossujärven kolmikko olivat saapuneet Haltin tuvalle. Hiihtoreissumme jälkeen pilvisyys alkoi lisääntyä. Useat tuvalle tulleet ihmiset lähtivät kävellen kohti Haltin huippua. Pidimme ruokailutauon ja päivälevon. Edelleen näytti siltä että pääosa majoittujista on varaustuvan puolella ja autiotuvassa on hyvin tilaa. Pakkasimme tavaramme rinkkoihin ja lähdimme hiihtelemään kohti Pitsusjärveä. Matka on lähes koko matkan myötämäkeä ja perille saapuessamme löysimme taas tyhjän autiotuvan ja jo monelta tuvalta tuttavamme 12 hengen ryhmä oli majoittuneena varaustuvan puolella. Vietimme iltapäivää kierrellen autiotuvan läheisyydessä, Pitsus-järven jäältä maisemia ihaillen. Taivaalla näkyi hieno haloo-ilmiökin, jota yritin kuvailla. Illalla täyden varaustuvan puolelta tuli kaksi miestä nukkumaan autiotuvan puolelle, jossa meillä oli ruhtinaallisesti tilaa.

24.4.

Nousimme noin 7:00, teimme aamupalan, pakkasimme tavarat ja lähdimme noin klo 8:30 hiihtämään kohti Meekoa. Hiihdimme ensin Pitsusköngästä kohti. Huomasimme, että lännestä päin, Pitsusjunnin eteläpuolelta kaksi poromiestä moottorikelkoilla porokoiran avustamana ajoi porotokkaa meitä kohti. Pysähdyimme seuraamaan porotokan paimentamista. Poromiehet ajoivat porotokan Pitsuskönkään pohjoispuolelta Vuobmekasaivin rinteille. Kun porotokka oli saatu halutulle paikalle, poromiehet pysähtyivät tauolle ja porokoira hyppäsi kelkan kyytiin. Hiihtelimme poromiesten luokse ja samalla selvisi että he olivatkin nuorehko pariskunta. Pariskunta paimensi Raittijärven kylän poroja. Poroilla on taipumus täällä vaeltaa keväällä Norjan puolelle. Samalla kun he paimentamalla pitää porotokat koossa he siirtävät tokkia hyville ruokapaikoille. Välittömästi tauon jälkeen mies alkoi kiikarilla etsiä mahdollisia irtoporoja tunturin rinteiltä. 

Jatkoimme hiihtoa Pitsunkönkäälle. Talvella putous on hyvin hiljainen, valtavat lumimassat makaavat Pitsuskönkään alapuolen syvällä virtaavan jokiuoman reunoilla. Lähes koko 19m putous oli jäässä ja pieni vesimäärä virtasi jään alla ja piti putouksen alapuolen sulana. Jatkoimme hiihtomatkaa ja laskimme nimismiehen mökin ohi Vuomakasjärvelle. Pidimme juomatauon ja katselimme edessä kaltevana nousevaa Meekovaaran takarinnettä, länteen avautuvaa Urtaslaaksoa sekä vähän idässä pilkottavaa Porojärven laaksoa. Jatkoimme järven yli laaksoa pitkin hiihtäen ja kohta järven jälkeen tuli ensimmäiset hiihtäjät tälle päivälle vastaan. Neljä nuorta oli hiihtämässä kohti Haltia. Kohta perässä tuli kolme ransakalaista koiravaljakkoa. Hiihtelimme joen pohjoispuolen reunoja ja vähän ennen Meekon itäreunalla olevaa pahtaseinämää hiihdimme joen eteläpuolelle. Joen toisella puolen vaivaiskoivikon seassa näytti pohjoista kohti olevan menossa vielä pari hiihtäjää ja vähän heidän perässään yksinäinen mieshiihtäjä.

Jylhän Meekonpahdan alapuolelta hiihdellen oikaisimme Meekonjärven jään yli kohti Meekon tupia. Suoraan edessä näkyi varaustupa ja sen ympärillä olevat tuvat ja vähän idempänä näkyi Meekon autiotupa. Saavuimme tuvalle vähän jälkeen kymmenen ja tupa oli tyhjä. Levitimme vaatteita kuivumaan ja virittelimme vähän kaminaan tulta. Hetken päästä Kuonjarista päin tuli kaksi nuorta kaveria kevyen näköisten rinkkojen kanssa. Toisen kaverin rinkka kuulemma painoi vain 10 kg ja reittisuunnitelma oli 6pv pituinen. Lisäksi kaulassa roikkui iso ammattikuvaajan kamera. Huippu nykyaikaiset retkeilyvarusteet oli ostettu juuri ennen lähtöä ja mukana oli vain välttämättömät tarpeet. Kyseessä oli yhdistetty huvi ja työmatka. Tauon jälkeen he jatkoivat reippaasti luistelutyylillä edeten matkaansa kohti Haltia. Seuraavaksi tuvalle saapui kaksi miestä joista toinen veti valtavaa kuormaa ahkiossaan. Ahkiossa oli molempien miesten varusteet ja kuorman paino oli kuulemma 60 kg. Hän oli ehdoton ahkion vetäjän kannattaja, mutta toisaalta ei aikonut enää koskaan tulla tuvalle tulevaa laskua tällaisen ahkion kanssa. Heidän suunniteltu reissunsa pituus oli 5 vrk ja yksi syy ahkion isoon kuormaan oli se, että heillä oli koko reissun käyttövedet mukana. Vielä tuvalle tuli yksi pariskunta ahkion kanssa. Kaikki pitivät ruokailutauon ja jatkoivat kohti Pitsusjärveä ja Haltia. Lisäksi Kuornajohkasta kävi neljä Kajaanilaista eräsopaskurssilaista päiväreissulla.

Tauon jälkeen vähän ennen puoltapäivää lähdimme hiihtämään aurinkoisessa säässä päiväreissulle kohti Saivaaraa. Kohta tuvalta lähdön jälkeen riekko pörähti lentoon edestämme. Nousu Saivaaran länsirinteille oli suksilla vaikeaa koska hangen pinta oli aivan jäinen. Otimme sukset pois ja nousimme rinnettä kävellen. Kiersimme Saivaaran eteläpuolelle ja katselimme etelärinteen mustia pystyjä kallioita. Lähellä itäpäätä otimme sukset jälleen pois ja jatkoimme itäpäästä kohti huippua nousevan selänteen rinnettä pitkin kohti huippua. Selänteen pinta oli aivan jäinen ja jos harjanteen päältä olisi astunut sivuun, olisi edessä ollut pitkä ja vauhdikas mäen lasku selänteen rinnettä pitkin alas. Huipulta löysimme sinne 3.9.1980 laitetun Urho Kaleva Kekkosen 80 vuotis syntymäpäivä muistolaatan. Nousu huipulle vei tuvalta noin tunnin. 

Saivaaran huipulta ihailimme ympärille avautuvaa maisemaa. Haltin huippu näkyi olevan pilviverhon peitossa, muutoin ilma oli hyvin kirkas. Meekovaaran pahta ja sen alla olevat tuvat näkyvät Saivaaran laelle hienosti. Porojärven laakso ja Saivaaraa vastapäätä oleva yli kolmekilometriä pitkä Annjaloanin pahta näkyy hienosti. Meekon moreenikeot ja Bierfevaggi ovat myös hienon näköiset Saivaaran laelta. Saivaaralta näkee myös pitkän hivuttavan nousun vakioreitillä Meekolta Kuonjarjohkaan. Meekovaaran eteläpuolelta Bierfelaakson takaa näkyy myös Urtaspahdan rinteitä. Lähes tunnin ihailtuamme maisemia laskeuduimme laelta alas ja suoritimme vauhdikkaan laskun Saivaaran länsipäästä Meekon autiotuvalle. Valmistimme ruuan auringonpaisteessa ulkona. Vettä kävimme hakemassa Meekojärvestä Skadjajärveen laskevan joen virtapaikasta. Illemmalla lähdimme vielä nousemaan Meekon sorakekojen kautta kohti Piefevaggin laaksoa. Meekonpahdan eteläsivulla oli tasaisesti nouseva tasainen osa kuin siihen olisi tehty tie. Nousimme laaksoa ylös muutamien kilometrien matkan. Alhaalla laaksossa näkyi sinisenä jäänä Pierfejärven jää. Laakson pohjalla aamulla tapaamamme poromiehet ajoivat kelkkojen avustamana isohkoa porotokkaa kohti Saivaaraa. Porotokan ajo näytti jatkuvan Saivaaran eteläpuolelta kohti Harriaivia ja ehkä kohti Raittijärveä. Saimme jälleen mukavan laskun kohti Meekon autiotupaa Bierfejohkan (joen) molemmin puolin. Tupa oli edelleen tyhjänä meitä odottamassa. Illalla tuvalla poikkesi vielä yksi hiihtoryhmä, jotka olivat Pellon seurakunnan järjestämän hiihtoleirin osallistujia. Heitä oli yhteensä 16 henkilöä ja he olivat majoittuneena Meekojärven itäpuolella puolijoukkuetelttaan. Yön saimme viettää tuvassa kahdestaan.

25.4.

Aamulla varhain kun aamupalan jälkeen pakkailimme tavaramme ja olimme lähdössä kohti Kuonjarjohkan tupaa, ensimmäinen mies tapaamastamme Valkeakosken ryhmästä hiihti tuvalle. Hän kertoi yhdellä ryhmänsä naisista olevan lumisokeuden oireita. Jätimme heille laskettelulasit lainaksi, jos niistä olisi jotain apua ongelmaan. Laitoimme sukset ahkioon ja lähdimme nousemaan rinnettä kävellen. Nousussa meidät ohitti kaksi tullin moottorikelkkaa, joilla oli reppuja ja muita varusteita rekien kyydissä. Reitin vierelle oli latukoneella ajettu teräshankeen latu ja sitä pitkin ohitsemme hiihti useita hiihtäjiä. Tullin miehet olivat perustaneet ylemmäs rinteeseen huoltopisteen ja kaikki hiihtäjät saivat heiltä lämmintä mehua ja suklaata. Mekin olimme laittaneet sukset jalkaan ja hiihdimme ahkioiden kanssa huoltopisteelle. Saimme saman palvelun kuin muutkin hiihtäjät. Myöhemmin kuulimme että seurue oli osa Pohjois-Suomen metsähallituksen naisjohtajan ja Raimo Sailaksen seuruetta. Naisjohtajan täällä olo selvitti aikaisemmin ihmettelemämme metsähallituksen miesten aktiivisuuden lauantaina järjestellä paikkoja ja esimerkiksi kyltittää autiotupien wc:t naisten ja miesten vessoiksi. 

Nousua riitti ainakin kuusikilometriä ennen kun reitti kääntyi tasaiselle ja osittain myötäiselle osuudelle kohti Kuonjarjohkan tupaa. Matkan aikana vastaan tuli yksinäinen mieshiihtäjä ahkiota vetäen ja samoille keskusteluille tuli takaa päin luistelutyylillä edeten 3 hengen ryhmä. Vaihdoimme joitakin ajatuksia ja jatkoimme kukin omaan suuntaamme. Saavuttuamme Kuonjarjohkan tuvalle oli tupa jälleen meitä tyhjänä odottamassa. Hiihtoaika Meekolta tänne oli reilut kaksi tuntia. Levittelimme vaatteemme kuivumaan. Hieman myöhemmin tuvalle saapui valkeakoskisten ryhmä. 

Päiväruuan ja tauon jälkeen lähdimme nousemaan tuvan vieressä olevan Kahperusvaaran itärinnettä sukset olalla kävellen ylöspäin. Nousimme tuvan vieressä olevalle huipulle, jonka korkeus on noin 1040m merenpinnasta. Seurasimme kivikossa suojaväriinsä luottavan kiirunan etenemistä. Täältä oli hyvä katsella tuvalle tuloreittiämme ja myöskin Kuojarjohkan tuvalta jatkuvan viittareitin uraa kohti Saarijärveä. Täältä huipulta näkyi myös noin 100 metriä ylempänä oleva Kahperusvaaran huippu. Guonjarvaggin laakso ja siihen laskevat Guonjarvarrin rinteet näkyivät tälle puolelle myös erinomaisen hyvin. Aloitimme pitkän loivahkon laskun kohti Guonjarvaggin laakson alkupäätä ja kaarsimme lopuksi laakson pohjalle. Laakson tuvalle päin laskevaa pohjaa pitkin hiihdimme loistavassa kelissä ja hienossa auringonpaisteessa takaisin tuvalle. Varaustupa täyttyi pikkuhiljaa, autiotuvan puolella kävi joitakin Haltille päin meneviä hiihtäjiä. Varaustuvalle tuli myös 3 hengen Oululaisryhmä jonka ensikerran tapasimme Lossujärvellä. He olivat tulleet Pitsukselta niin, että olivat Urtaslaaksoon laskeuduttuaan nousseet suoraan Meekovaaran länsipuolelta ylös ja laskeutuneet Bierfelaaksoon ja tämän jälkeen taas ylös Kahperuslatnjan rinteelle. Loppumatkan he olivat tulleet samaa reittiä, mistä menomatkalla menimme Kahperusvaaran rinnettä länsipuolelta kiertäen. 

Illemmalla noin 16:00 aikoihin lähdimme vielä nousemaan Kuojarvarrin itäpuolelta ylös Kuonjarin huipulle. Hiihtomatkaa huipulle tunturia kiertäen kertyi noin 6 -7 kilometriä. Huippu on noin 1065 metrin korkeudessa. Huipulta näkyi hyvin Saanatunturi, Saarijärvi, Terbmistunturin pohjoispuolen pahtarinteen yläosat sekä Salmikurun viilto tunturin kyljessä. Viikkoa aikaisemmin olimme katselleet Terbmisjärven rannoilla lähes paljaina olevia kivisiä rinteitä. Nyt kun katselimme aurinkoisen viikon jälkeen samojen tuntureiden pohjoisrinteitä, niin lumesta ei näyttänyt olevan puutetta. Kaikkialla näkyi hienoa hohtavaa valkeaa hankea. Kävimme Kuonjarin pohjoisreunalla ja täältä oli hyvä katsella Kuonjarin autiotuvan suuntaan ja siitä koilliseen päin avautuvaa tunturimaastoa. Aloitimme taas pitkän nautinnollisen laskun tuloreittiämme noudatellen kohti autiotupaa. Saimme yhtä pitkän nautinnollisen laskun kuin tullessa oli ollut noustavana. Myöhään illalla kun olimme jo asettuneet yöpuulle, varaustuvalle tuli vielä yksi väsynyt pariskunta, jotka iltatouhujensa jälkeen vielä paistelivat lättyjä tuvalla toisten nukkumaan menemisen jälkeen.

26.4.

Aamutouhujen jälkeen pakkasimme jälleen kerran tavaramme ja lähdimme kohti Saarijärven autiotupaa. Laskimme tuvalta Kuonjarjoelle ja otimme sukset jalasta. Nousimme kävellen ahkioita perässä vetäen Kuonjarvarrin rinnettä eilisiä hiihtojälkiä noudatellen. Emme menneet viittareittiä vaan nousimme tunturin huippujen väliseen satulaan, josta alkoi ainakin viiden kilometrin myötämäki kohti Saarijärven autiotupaa. Laitoimme kaikki varusteet ahkioon ja aloitimme laskun tupaa kohti. Ilma oli loistava, hanki edelleen teräksen kovaa ja luisto erinomainen. Lasku antoi vauhtia muutamien satojen metrien päähän tuvasta. Varaustuvalla oli jokin seurue tunturialueelle päin menossa. Kuonjarilla tapaamamme eräopaskurssilaiset olivat täällä, joista yksi makasi sairaana makuupussissa laverilla. Nautimme aamusta, söimme eväitämme ja katselimme Saarijärveltä avautuvaa tunturimaisemaa Käsivarren tuntureille. Illalla saapunut pariskuntakin saapui tuvalle ja Valkeakoskisten ryhmäkin lopulta tuli. He olivat valinneet tuloreitin Kuonjarvaggin kautta. Autoimme erästä vielä tuntureille päin menevää miestä suksen siteen korjaamisessa. Tauon jälkeen lähdimme hiihtämään kohti Kilpisjärveä. Reitti menee vähän Norjan puolella käyden. Suomen puolella palaamisen jälkeen vielä viimeiset nousut ennen vauhdikasta laskua kohti Tsahkaljärveä. Joitakin päivähiihtäjiäkin oli jo liikkeellä. Tsahkalin järvelle laskemisen jälkeen järven ylitys ja hiihto koivikossa kohti Kilpisjärven kauppaa. Pysäköintialueen reunalle jätimme tavaramme ja soitimme Peeramajalta kyytiä. Jonkin ajan kuluttua Peeramajoilla oleva eräopas tuli autollaan hakemaan meitä majapaikkaamme. Näin oli tämän kevään hiihtoretki takana. Majalla pääsimme lämpimään saunaan ja saimme pestä reilun viikon hiihtoreissun hiet ihon pinnalta pois. Jälleen oli tullut aika aloittaa uuden hiihtoretken suunnittelu. Poikkesimme vielä saunan jälkeen Skibotnian vuonon rannalla katsomassa Altantin aaltoja. Täällä ilma oli kuin suomalainen kesäilta. Hyvin levätyn yön jälkeen aloitimme pitkän ajomatkan kohti kotia.

Reissun kuva-albumi

Vanhojen reissujen kaivelua, kevätvaellus 2002

 

HIIHTOREISSU HALTILLE KEVÄÄLLÄ 2002

16.4. Lähtö kotoa Kangasalta, ajo Muhokselle ja siellä yöpyminen

17.4. 

Aamulla käynti työpaikkani pääkonttorilla ja sen jälkeen ajo Tornioon. Torniossa kameraan filmin osto ja syönti. Asia joka aina unohtuu, Kilpisjärvi on vähän syrjässä, Torniosta on Kilpisjärvelle vielä 480 km matkaa

Pitkä ajo vielä Kilpisjärvelle. Katselin mihin auton voisi jättää ja tien varressa oli joitakin autoja. Kävin kirjoittamassa reittisuunnitelman Hotellin retkikirjaan ja ajoin auton tien varteen pysäköintialueelle. (Silloin ei vielä ollut isoa luontotalon parkkipaikkaa olemassa) Aloin valmistautumaan retkelle lähtöön ja samaan aikaan tien yli vetäisi kolme miestä ahkionsa ja lähtivät hiihtämään kohti Tsahkaljärveä. 

Sain vaatteeni vaihdettua ja rinkan ja sukset lähtökuntoon ja ylitin tien ja aloitin hiihtovaellukseni Käsivarren tuntureilla. Kello oli hiihdon alkaessa noin 17:20. Nousin ensin Tsaihkaljärvelle. Hiihdin järven yli ja samalla näin järven takana edellä lähteneiden miesten nousevan Masselvaarin rinteitä kohti Saarijärveä. Järven päässä poikkesin kelkkareitiltä etelän puolelle ja lähdin hiihtämään laakson pohjalla Terbmisjärveä kohti. Pehmyttä lunta oli joitakin senttejä kantavan hangen päällä, ilma oli toistakymmentä astetta pakkasen puolella ja iltaa kohti tuntui pakkanen kiristyvän. Noin puolivälissä keittelin pannullisen teetä. Vettä keitellessä pakkanen tuntui sormissa ja käsineitä pitikin yrittää pitää mahdollisimman paljon käsissä. Joitakin moottorikelkkoja näkyi ja kuului menevän kelkkareittiä kohti Kilpisjärveä. Vähän ennen Terbmisjärveä hiihtelin kelkkareitille ja hiihtelin sitä pitkin autiotuvalle. Samalla näin kun muutama mies nousi tuvalta Salmivaaran rinteitä pitkin ylöspäin. Saavuin tuvalle noin 21:15 ja tupa oli täyteen miehitetty. Lisäksi yöpyjiä oli teltoissa ja kuulin rinnettä kiivenneiden menneen yöksi lumiluolaan. Keittelin iltateet ulkoportaalla ja siirryin sisään tupaan. Nukkumapaikan löysin lattialta pöydän vierestä, muitakin nukkujia oli lattialla. Väkeä oli runsaasti, koska paikalla oli iso ryhmä eräopaskurssilaisia, sinänsä mielenkiintoista että juuri he olivat täyttäneet autiotuvan ihan täyteen. Kuten usein niin ensimmäisen päivän hiihtomatka tuntui kohtalaisen kovalta hiihdolta ja yölepo tuntui hyvältä.

18.4. 

Aamulla heräsin noin klo 06 ja keittelin aamupalan ja söin. Pakkanen oli noin 15 asteen tietämissä. Puhelimen kentät olivat täällä aivan hukassa ja eräs kaveri sanoi että Salmivaaran päältä puhelimella pystyi soittamaan. Hän lainasi minulle lumikenkiä ja nousin Salmivaaran rinnettä ylös. Ylhäältä sain puhelimella yhteyden kotiin ja ilmoitin kaiken olevan hyvin. Metsäjänis oli etsimässä itselleen evästä tunturin päällä. Täältä Terbmisvaaran upea pahta näkyi todella hienosti. Samoin Rommaenon laakso avautui täältä ylhäältä hienosti. 

Osa eräsopaskurssilaista lähti eteenpäin. Touhuilin rauhassa kämpällä ja noin klo 10:00 aikaan lähdin eteenpäin tavoitteena Porojärven kämppä. Vieraskirjasta näin että edellisenä päivänä oli Porojärven kämpälle lähtenyt ajattelemaani reittiä Kutturakurun kautta yksi eräopaskurssilaisten ryhmä. Hiihtelin järven jäätä, kiersin Jollan-Mallan pahdan ja aloitin nousun kohti Kutturakurun laakson korkeinta paikkaa. Samalla sain ihailla Jollanoaivin lähes pystysuoraa pahtarinnettä. Alkunousussa on vielä jonkin verran vaivaiskoivikkoa, mutta nousun aikana koivikot loppuivat. Nousua järveltä tulee melkein 200metriä ja usean kerran sain nousun aikana jo huilata ja samalla katsella takana näkyvää upeaa maisemaa. Ilma oli aivan upean aurinkoinen ja laakson pohjan korkeimman paikan saavutettuani avautui laaja Sieddinjärven laakso eteeni. 

Hiihtelin loivasti laskevaa Gohpevarrin rinnettä eteenpäin. Aurinkoisella tunturin rinteellä pysähdyin päivätauolle, jossa keittelin päiväruuan. Samalla katselin kaukaa kun ilmeisesti Kuonjarin kämpältä pari hiihtäjää oli lähtenyt tavoittamaan Kutturakurun kautta Terbmiksen kämppää. Noin 50km päästä näkyi Haltinkin rinteet. Jatkoin hiihtoa Kaitsoaivin rinteille ja täältä näkyi hieman jo Annjaloanjin pahtarinne. Kaitsoaivilta sain hienon laskun Kaitsajoelle josta nousin Siedjonlahkun rinteille. Tämän nousun jälkeen alkoi Saivaaran rinteetkin erottua maastosta. Täältä loivalla laskulla Japmajärvien kautta kohti Porovaaran länsirinteitä. Kiersin Porovaaran rinteitä pitkin vaaran pohjoisrinteille. Täältä Jogasjärven kämpät näkyivät hyvin ja täältä sain hyvän loivan pitkän lasku Porojärven jäälle. Jäätä pitkin hiihtelin tuvalle, saavuin sinne noin klo 18:00 ja tupa oli minua tyhjänä odottamassa. 

Lämmittelin tupaa, kuivattelin vaatteita ja valmistelin iltapalan. Illalla myöhemmin havaitsin järven jäätä pitkin Meekon suunnalta lähestyvän ensin yhden ja hieman perässä toisenkin hiihtäjän. Kaksi nuorehkoa hiihtäjää tuli kämpälle, joista jälkimmäinen tuntui olevan tosi väsynyt. Ensin tullut aloitti veden lämmittämisen ja syömisen valmistamisen toista odotellellessa. Myöhemmin tullut vaikutti olevan todella väsynyt ja hän painuikin samantien ylälaverille. Pitkän makoilun jälkeen hän aloitti patukoiden syömisen energian saamiseksi. Myöhemmin tuvalle tuli vielä yksi pariskunta Meekon suunnalta, niin että rouva ajoi moottorikelkkaa vetäen rekeä ja mies tuli ilman varusteita luistelutyylillä hiihtäen. Heillä oli kaikki varusteet juomavesiä myöten moottorikelkan reessä, josta ne kantoivatkin kämpän lähes täyteen tavaraa. Seurailin sivusta nuorten miesten keskustelua. Miehillä tuntui olevan tärkeimpänä mielessä hiihdetyt ja vielä hiihdettävät kilometrit, joita aiottiin kertoilla kavereille.

19.4. 

Nousin aikaisin (noin 6:00) ja aloitin aamutoimet, söin aamupalan ja pakkailin tavarat. Lähdin liikkeelle ennen kuin muut majoittuneet edes ehtivät nousta ylös. Noin klo 8:00 sujuttelin suksilla järven jäälle ja lähdin kohti Valtijoen laaksoa. Järveltä näin että Kekkosen kämpän pihalla oli muutamia ihmisiä moottorikelkkojen kanssa. Täältäkin kämpältä eräopaskurssilaiset olivat jatkaneet samaa reittiä kuin mitä itse olin ajatellut edetä, eli kohti Kobmajoen kämppää. Melkein heti järven ylityksen jälkeen heidän jälkensä nousivat Gaskkasjunnin rinteille ylös ja minä hiihdin lähemmäs Valtijokea. Jonkin matkaa hiihdettyäni havaitsin reittivalintani vähän huonoksi. Lähellä jokea sain hiihtää koko ajan kaltevassa jäisessä rinteessä ja monet jokeen laskevat kurut vaikeuttivat hiihtämistä. Päätinkin nousta Bumpovaaran rinteille ylemmäs, täällä hiihto alkoi sujua paremmin. Hiihtelin Valtijokilaakson länsipuolella vähän ylempänä ja eräopaskurssilaisten latukin tuli välillä vastaan. Sain yksin hiihdellä pitkässä Valtijoen laaksossa. Toisella puolella jokea olevat tunturin rinteet näkyivät hienosti, samoin kuin tuntureilta laaksoon laskevat jokiuomat. 

Sain hyvän laskun Veajetjärvistä laskevan joen laaksoon. Täältä taas nousin Veajetaivin itärinteille. Joen sulissa paikoissa näin koskikarojen lentelevän ja etsivän virtaavasta vedestä itselleen syömistä. Rinteiltä sain hyvän laskun Somaslompolon päähän. Tässä oli selvä virtapaikka, josta järvestä virtaavat vedet lähtevät alas laaksoon. Tästä lompolon päästä näkyy myös rajavartioston tupa joka on Somaslompolon ja Somasjärven välisellä kannaksella. Otin lompolon päästä suunnan kohti Kobmajoen kämppää ja suunnistin kämpälle. Täällä tapasin ensimmäiset ihmiset tälle päivälle. Kämpällä oli samat miehet joiden lähdön näin omien lähtövalmistelujen aikaan Kilpisjärven tien laidassa. 

Kämpälle tuli lisäksi vielä yksi pariskunta ja näytti että kämppä alkaa täyttymään. Pidin lounastauon ja koska päivää oli jäljellä ja kuulosti puheiden perusteella että Haltin tuvalla olisi hyvin tilaa, niin lähdin jatkamaan eteenpäin. Kämpältä on pitkä noin 5 km pituinen nousu tuntureiden välissä olevaa kurua pitkin. Nousua kämpältä tulee noin kaksisataa metriä ja korkeimmillaan reitti käy noin 950 metrin korkeudessa. Hiihdin parin järven yli ja samalla katselin korkeaa, jyrkkää ja sileää Ridnisthohkan pahtaseinämää, joka on niin jyrkkä, ettei lumi pysy rinteessä. Ridnitshohkan rinteen kuvetta pitkin aloitin pitkän laskun kohti Haltin autiotupaa. Päivän viimeiset Haltilla kävijät näkyivät laakson pohjalla hiihtävän kohti Pitsusjärveä. Haltin tupa (tähän aikaan oli vain tämä tupa ja lisäksi oli rajan kämppä siinä lähellä) oli tyhjänä ja sainkin yöpyä tuvassa yksin. Iltatouhut, ruokailut ja vaatteiden kuivaukset sain tehdä kaikessa rauhassa. Yön aikana tuntuivat tunturituulet puhaltavan laakson pohjalla varsin voimakkaasti.Tätä olen monesti tämän reissun jälkeenkin miettinyt, ilmeisesti lämpötilaerot saavat usein yöllä aikaan näitä ilmavirtauksia laakson pohjalla. 

20.4. 

Aamulla heräilin taas noin kuuden aikoihin, söin aamupalan ja lähdin kohti Haltin huippua. Sää oli muuttunut pilviseksi ja tuuliseksi. Nousin pitkin viittareittiä ja yläosassa huippua hiihdin pilven sisässä ja näkyvyys oli todella huono. Lopulta huippu löytyi, kirjoitin nimeni vieraskirjaan ja nousijanumeroni oli 65297. Huipulla puhelimen kuuluvuuskin oli hyvä. Lähetin joitakin tekstiviestejä ja soitin kotiin. Lähtiessäni huipulle tuli myös muutamia moottorikelkkoja. Nousu huipulle vei noin 1,5 tuntia. Laskin viittareittiä seuraillen huipulta alas ja alempana ollessa näin Pitsusjärveltä päin hiihtelevän kaksi ensimmäistä Haltille päin tulevaa hiihtäjää. 

Söin tuvalla välipalan ja pakkasin rinkan ja aloitin pitkän loivan myötämäen kohti Pitsusjärveä. Tuvalla oli vain yksi pariskunta. Keittelin päiväruuan siellä ja pidin mukavan päivätauon. Muutamia hiihtäjiä tuli tuvalle ja heidän perässään tuli 10 potkukelkan avulla matkustavaa naista, jotka olivat kelkkojensa kanssa matkalla kohti Haltin huippua. Noin klo 15:00 lähdin jatkamaan matkaa kohti Lossujärveä. Sää vaihteli niin että aurinkokin pilkisteli välillä pilven raosta. Hiihdin Pitsusjärven yli ja Pitsusjunnin alarinteiltä käänsin hiihtosuunnan kohti Riimmajärveä. Tällä reitillä sain ihailla upeita Urtaksen pahtaseinämiä. Pahtaseinämän keskellä näkyi upea sinijäinen jääputous, joka taitaa olla yksi suomen korkeimpia jääputouksia. Hiihdin Riimmajärven eteläreunaa ja Urtashotellin kämppä näkyi vastarannalla. Kolme moottorikelkkailijaa tuli Pitsukseltä päin ja kävivät kämpän pihalla tauolla, josta jatkoivat ajoa kohti Lossujärveä. Saavutin Urtasvankan mutkan ja jatkoin laakson pohjalla nousua kohti Lossujärveä. Nousua kertyy Riimmajärveltä Lossulle noin 120 metriä. 

Noin 18:00 hiihdin ulos laaksosta pahtaseinämien keskeltä ja hiihtelin autiotuvan pihalle. Tupa oli lämmin, mutta tyhjä. Yksi teltta oli pystyssä tuvan läheisyydessä, mutta sielläkään ei näkynyt mitään elämää. Taas sain itsekseni keitellä iltaruuat ja kuivatella varusteita. Illan suussa moottorikelkka toi kämpälle kolme Kuopiolaista kaveria varusteineen. He aikoivat viipyä järvellä kalastelemassa koko viikon. Heillä oli mukana puolijoukkueteltta, jossa he aikoivat majoittua. Koska tuvassa oli tilaa, päättivät he ensimmäisen yön yöpyä autiotuvan puolella. Ensimmäiset raudutkin tuli pilkittyä sen illan aikana. Lunta jäällä oli noin metri ja jään paksuun oli noin 140 cm.  Nyt kun luen yli 20 vuoden jälkeen reissumuistiinpanojani, niin on mukava todeta että tämä oli meidän ensimmäinen mutta ei viimeinen tapaaminen tuntureilla. Lossullakin olemme tavanneet tämän jälkeen.

21.4. 

Aamulla mietin, että jos pitäisin näin sunnuntaina lepopäivän. Seurailin kalastajien valmistautumista kalalle. Noin 9:00 aikoihin he lähtivät kokeilemaan onneaan. Telttailijakin oli herännyt ja kävi keittelemässä tuvassa itselle aamukahvit. Sää oli pilvinen ja tuulinen. Kolme vaeltajaa tuli Norjan puolen tuvalta ja olivat matkalla Haltille. Lähdin nousemaan kohti Lossunibban huippua. Huippu on lähes 1200 metrin korkeudessa. Huipulla oli noin 1,5m korkea irtokivistä tehty kivipaasi, joka antoi vähän tuulensuojaa. Täälläkin huipulla puhelin pelasi. Huipulta tein varovaisen laskun tunturin rinnettä alas tuvalle. Huipulla lumi oli aivan jäinen ja järvellä oli vesikeli. 

Lounaan jälkeen alkoi tuntua, että eteenpäin pitäisi päästä. Noin klo 14:00 lähdin hiihtämään kovassa länsituulessa ja pilvisessä säässä kohti Kuonjarjohkaa. Hiihdin järven yli ja aloitin pitkän ja aika jyrkän nousun kohti Giedderassaa. Hiihdin viittareittiä pitkin ja reitti menee noin 1000 metrin korkeudessa. Tunturin välisessä laaksossa ei tuulikaan puhaltanut kovin voimakkaasti. Koko tähänastisen hiihtomatkan ensimmäiset vastaantulijat hiihdon aikana tulivat tällä ylängöllä. Kaksi miestä ahkioineen olivat matkalla kohti Lossua. Kahperusvaaran ja Altovaran välistä sain pitkän laskun kohti Tuolljehuhputin rinnettä ja täältä avautui Guonjarvaggin laakso. Viittareitti nousi laaksosta ylös kohti Saarijärveä, mutta jatkoin laaksossa kohti Kuonjarjohkan kämppää. Tuuli puhalsi erittäin voimakkaasti takaa ja laakso on lisäksi loivasti myötäinen tuvalle päin. Viimeiset neljä kilometriä sain matkustaa tuulivoiman avulla kämpälle asti. Jos tuulen voima ei muuten riittänyt, niin levitin vähän käsiäni niin tuuli työnsi minua eteenpäin voimakkaasti. 

Tuvalta löytyi samoja henkilöitä kuin ensimmäisenä yönä oli ollut Terbmiksen tuvalla. Tupa täyttyi illan aikana varsin täyteen. Illalla sain seurata kun kokeneet vaeltajat laittoivat voimakkaassa tuulessa tunneliteltan pystyyn. Norjalaispariskunta pystytti teltan ja rakensi lumitiilistä muurin teltan eteen tuulensuojaksi. He oli vaeltaneet siihen mennessä neljä viikkoa ja saman verran oli vielä vaellusta edessä.

22.4. 

Aamulla kuudelta nousin ylös, lämpömittari näytti +1 astetta, mutta lumi oli vielä jäinen. Aamupalan jälkeen päätin lähteä kohti Kilpisjärveä. Hiihtoreitti kulki Kuonjarvaara kiertäen kohti Saarijärveä. Joen ylityksen ja sen jälkeen olevan nousun jälkeen on loppumatka tuvalle loivaa myötäistä. Vähän ennen Saarijärvelle saapumista keli muuttui jo vesikeliksi. Saavuin tuvalle aamulla noin klo 9:00 ja yöpyjät olivat vasta tekemässä lähtöä. Söin rauhassa välipalaa, voitelin vähän suksia ja lähdin hiihtelemään kohti Saanatunturia. Hiihtoreitti poikkeaa järvellä Norjan puolella ja muutama kilometrin hiihdon jälkeen palasin takaisin Suomen puolelle. Keli oli tosi huono ja voiteet eivät pysyneet suksen pohjissa. Viimeisissä nousuissa laitoin irtoremmit suksen ympäri parantamaan pitoa. Saanan profiili näkyi tänne hienosti. Samoin kuin Kilpisjärven takaa näkyvät Ruotsin tunturit. Joitakin Kilpisjärveltä päin tulevia päivähiihtäjiä tuli vastaan. Varovainen lasku Tsaihkaljärvelle, järven ylitys ja lasku tienvarteen autolle. Saavuin autolle noin 12:15 kuudes hiihtopäivä takana ja hiihtovaellus onnistuneesti takana. 

Hiihtoa kertyi yhteensä noin 150 km ja vaellus onnistui mukavasti ilman ylimääräisiä vastuksia. Noin viisitoista minuuttia tuloni jälkeen saapui autolle sama miesryhmä jotka olivat reissun alussa lähteneet liikkeelle tuon vartin minua aikaisemmin. Vaatteiden vaihdon jälkeen auton nokka kohti etelää. ajo ensin Tornioon josta seuraavana päivänä kotiin.

Tilinpäätöksiä ja tulevaisuuden suunnittelua

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös tämä vuosi 2025 

Viimeinen kuukausi tätä vuotta menossa, syksy jatkuu näillä Tampereen seutuvilla eikä talven tulosta tietoakaan. Jotain pientä valonpilkahdusta kuitenkin jo näkyvissä. Reilu kaksi viikkoa ja alkaa päivä piteneen ja nyt alkaa näyttämään siltä, että ehkäpä töiden puolesta onnistun ennen joulua lähtemään viikoksi Ylläksen maisemiin hiihtämään. Viimeisen tietoni mukaan taisi siellä olla jo 50km hiihdettäviä latuja odottamassa ja luonnollisesti upeat talviset maisemat ja ehkäpä myös revontulet valoa tuomassa.

Suunniteltu ja toteutettu, aika hyvin suunniteltu 

Mutta mitäs retkeilyvuodesta on jäänyt mielen sopukoihin. Suunnitelmissa tälle vuodelle näytti olleen vuosi sitten parin viikon reissu lännelle, toteutui niin hyvin että vieläkin on matkakuumetta mennä uudestaan. Mutta täytyy nyt antaa maailmantilanteen hetken aikaa rauhoittua ennen seuraavaa reissua sinnepäin. Aika näyttää tulisiko jotain muuta sen tilalle.

Sitten näytti olevan seuraavaksi suunnitelmissa melonta/patikointireissu, tällä kertaa Posion ja Kemijärven rajamaille, Mustanrinnan tunturialueelle. Siellä viikko vierähti aika kivasti,  ei tungosta, upeat maisemat ja leppoisaa retkeilyä, mitä nyt 30 helteet toivat omia haasteitaan. 

 Syksyn vaellus olikin sovittu jo tammikuussa, tätä olen käyttänyt välillä esimerkkinä kun ihmiset miettivät että miten kalenterista löytyisi aikaa esim. tällaiselle harrastukselle. Luulen että kaikki ovat samaa mieltä siitä, että aikaa löytyy asioihin, joita pitää itselleen todella tärkeänä. Yli kymmenen vuotta ehtikin vierähtää edellisestä syysvaelluksestä Käsivarren maisemiin. Upea reissu, reittivalinta onnistui siinä mielessä hyvin, että missään vaiheessa ennen reissun viimeistä päivää ei tarvinnut miettiä että onpa täällä paljon retkeilijöitä. 

 Ja sitten vielä toteutui perinteinen syyskuun lopun päiväretkeilyviikko Ylläksen maisemissa. Täytyy kyllä sanoa että vuodesta toiseen tämä on aina miellyttävä vaihtoehto. Tänä vuonna tuli uutena mukaan Äkäslompoloon laskevan Äkäsjoen lasku, noin 15 km, mielenkiintoinen kokemus sekin.

Vielä on sen verran loppuvuotta jäljellä että ehkäpä jonkun talvisen kuvan pääsen vielä ennen joulua Ylläksen maisemissa kuvaamaan.

Vuosi 2026

Talvi ja kevät 

Viime päivinä on tullut selailtua karttoja, syynä tuleva vuosi. Suunnitelmia on jo mukavasti. Asia mitä en ole suunnitellut on ns. sydäntalven retkeily, mutta katsotaan kunhan työasiatkin vähän hiljenee ja talvi kylmenee että keksiskö siihen jotain vaikka koillismaan suuntaan. Vähän samanlaisella tasolla on suunnittelu myöhäiskevään vaelluksesta Käsivarteen, ajankohta ja toteutus on kysymysmerkki varmana pitkälle kevääseen. Toteutuuko vaiko ei on kiinni siitä että miten työasiast antavat myöten reissun toteuttamiselle ja ajankohta on kiinni talven lumimääristä ja kevään tulosta. Eli vähän haastava yhtälö, ei voi oikein kalenteroida, alustavasti se on kuitenkin suunnitelmissa toukokuun loppupuolelle. Käsivarren alue on kymmenien reissujen jälkeen aluuena jo niin tuttu että sen reissun suunnitteluun ei tarvi karttoja paljon katsella.

Kesäreissu, pääosin ilman hyttysiä 

Mutta karttojen katselemiseenkin on oma syynsä, se liittyy nyt jo voisi sanoa perinteisen elokuun alun vaellukseen. Siihen olen suunnitellut jo useammankin reittivaihtoehdon parillekin eri alueelle. Ajankohta on osoittautunut siinä mielessä mukavaksi että tähän asti ei ole juurikaan hyttysistä ollut tuohonb aikaan vaivaa. Viimeisimpänä versiona on lähteä tutustumaan Alppiinin maisemiin, minulle vielä käymättömiä seutuja. Tietäjät ehkä tietää, minne silloin ollaan menossa, odotettavissa on järviä, kuohuvia koskia ja myös hienoja tunturi- ja vaaramaisemia. Tähän sopinee pieni lainaus kirjasta, missä Alpiinin maisemista kerrotaan: "Aika on merkillinen mahtaja. Se ei näy, eikä se tunnu; sitä ei kuule eikä tajua; se ei synny koskaan, mutta kuitenkin se taluttaa meitä kuin orjiaan, määrää tulemisemme ja lähtemisemme."

Syksy 

Syksyn vaelluksesta jäi hyvä maku suuhun, siksi olisikin "kuumetta" uudelle syysvaellukselle, siinä taas on vähän haasteena ajankohta. Syyskuun loppuun kun on taas suunnitelmissa mennä Ylläkselle ja jos haluaisi ruska-aikaan retkeillä vähän etelämpänä kuin Kilpisjärvellä niin pitäisi lähteä vaellukselle viikkoa tai kahta myöhemmin kuin tänä vuonna. Täytyy vielä pohtia, miten tämän ratkaisee ja minne syysreissunsa suuntaa.  

Ja jos talvet jatkuu tulevaisuudessa tällaisena niin luulen että joulunajan reissuja tulee jatkossakin, ehkä vaan vähän pitempinä kuin yksi viikko. 

Eli semmoista suunnitelmissa ja kun sanotaan että hyvin suunniteltu on jo puoleksi tehty, niin täytyy ahkerasti näitä suunnitella. Hyviä reissuja myös muille kulkijoillle, muistakaa suunnitella niitä kalenteriin asti. 

 

 

Koiran kanssa retkeily ja vaellukset, vastuullisesti. Esitelmä Tunturikerho Kolbman kerhoillassa 6.10.2025

 Muokkasin tämän blogin muotoon kerhoillan jälkeen ja täydensin samalla vähän esitystä ja myös kuvia. 

Tässä linkki kuva-albumiin , tekstissä linkit jokaiseen kuvaan erikseen.

Mitä minä tässä esityksessä tarkoitan vastuullisuudella?

 Blogikirjoitukseniu on vain minun kokemuksiini perustuvaa pohdintaa, ei mitään ainoita oikeita ratkaisuja tai mielipiteitä ja vastuullisuudella tarkoitan mm. sitä että retkeily pitää olla myös parhaalle vaelluskaverille, koiralle miellyttävää. Toiseksi sitä että meidän retkeily ei saa aiheuttaa toisille vaeltajille ylimääräistä vaivaa, meidän on tärkeää huomioida kaikki muutkin retkeilijät. Kaikkia et voi koskaan miellyttää mutta toimi kuitenkin niin että koirallisille ja koirattomille jää positiivinen mielikuva koiran kanssa retkeilystä. Ja se tarkoittaa myös sitä että noudatat kulloisellakin retkeilyalueella sinne "säädettyjä" sääntöjä ja ohjeita. Ja erityisesti pohjoissuomessa se tarkoittaa sitä että otat retkeilyssäsi huomioon porot, siinä on kysymys eläinten hyvinvoinnista ja toisten ihmisten toimeentulosta. Näistä kaikista lisää tuolla myöhemmin. 

Retkeily koiran kanssa:     1.dia

Koirat herättävät usein ihmisissä voimakkaita tunteita, myönteisiä tai kielteisiä. Sama näkyy myös retkeilynkin yhteydessä. Aika kiivaastikin välillä otetaan asioihin kantaa, puolesta ja vastaan eri tilanteissa.

Millainen on hyvä retkikoira?  2.dia

Lyhyesti sanottuna sellainen koira joka soveltuu juuri sellaisille retkille ja vaelluksille, mitä sen omistaja tekee. Oma ajatukseni siihen on että ihmiselle, jota en tunne, en myöskään osaa suositella mitään tiettyä koirarotua retkeilykoiraksi. Eikä joku tietty koirarotu tee automaattisesti koirasta hyvää vaelluskoiraa. Me ihmiset olemme erilaisia, teemme erilaisia vaelluksia, sama koskee myös koiria. 

Mutta millaisia voisivat olla hyvän vaelluskoiran ominaisuudet?  dia 3

Hyvät ominaisuudet tai vaatimukset vaelluskoiralle riippuu koiran omistajan tavasta retkeillä ja tietysti myös siitä, että mitä muuta hän koiransa kanssa harrastaa. Erilaiseen retkeilyyn vaaditaan koiraltakin erilaisia ominaisuuksia ja tietysti myös erilaisia varusteita. Luonnollisesti eniten siihen vaikuttaa se, millaisia vaelluksia koiran kanssa tehdään: melontaretkiä dia 4 , päiväretkiä, pitempiä tai lyhempiä kesävaelluksia dia 5 , talvivaelluksia tai dia 6 millaisiin maastoihin vaellukset suuntautuvat, jne 

Varmasti tärkein vaelluskoiran ”ominaisuus” on, että koira omien ominaisuuksiensa puolesta selviää kohtuudella sellaisista vaellusreissuista mitä sen omistaja tekee ja vielä parempi on jos koira nauttii samanlaisista vaelluksista kuin sen omistaja. Kovin työlääksi menee vaeltaminen, jos isokokoista koiraa joutuu kuljettamaan omassa rinkassaan tai jos isokoira istuu ahkiossa, dia 7 jota isäntä vetää. Ja oma lisärasitteensa on myös siitä, jos omistaja joutuu itse kantamaan kaikki koiran ruuat ja varusteet omassa rinkassaan, ison koiran kanssa se voi tarkoittaa viikon vaelluksella helpostikin yli 6Kg lisää kuormaa. dia 8 Tässäkin tietysti myös koiran koolla on oma merkityksensä.

Sää voi vaihdella rajustikin vaelluksen aikana, dia 9 erityisesti jos puhutaan lappiin suunnatuista vaelluksista. Sen vuoksi koiran turkin ominaisuuksilla on iso merkitys vaelluskoiralle. Meillä on koiria joilla on ns. säänkestävä turkki, niillä on näkyvän pintakarvan alla vahva pohjavilla, joka suojaa koiraa märältä ja kylmältä. Koiran turkin olisi hyvä olla sellainen, että se selviää vaikeissakin olosuhteissa ja jos näin ei ole, niin mukana on tarvittavat varusteet, jotta koira voi nauttia reissusta kaikissa odotettavissa olevissa sääolosuhteissa.

Tässäkin tietysti kesäretkeilyssä on vähän eri tilanne kuin talvella, mutta ettei asia ole liian helppo, niin kesäretkelläkin voi pohjoisessa joskus olosuhteet olla talviset. Omalle koiralleni olen talviretkeilyssä varannut mukaan, tossut ja talvitakin, jotka voi tarvittaessa pukea koiran päälle ja lisäksi yöllä käytän teltassa koiralle lisäpeittona omaa pitkää untuva taukotakkiani. Kesällä taas kuljetan mukana ns. taukotakkia, eli puen koiralle päivän vaelluksen päätteeksi takin päälle, ensinnäkin se pitää rasituksen jälkeen koiran lihakset lämpöisenä ja esim minun käyttämällä takilla on lisäominaisuuksia jotka auttavat koiran lihaksia palautumaan päivän rasituksista paremmin. dia 10

Luonnollisesti koiran pitää muutenkin olla ominaisuuksiltaan sellainen, että kestää vaelluksen rasitukset. Jos koira ei ole kotiolosuhteissa tottunut pitkiin päivämatkoihin, niin vaikea sitä on siltä vaatia myöskään vaelluksilla.

Rodunomaiset piirteet: on paimenkoiria, jäljestäviä koiria, noutavia koiria, ajavia koiria, pysäyttäviä koiria, ylösajavia koiria,vesikoiria, seurakoiria, haukkuvia koiria, jopa haukuttavia koiria … Omat kokemukseni ovat hyvin rajoitetut, onhan minulla ollut vain saksanpaimenkoiria, nyt on viides koira ja niitä on minulla ollut reilusti yli 30 vuoden ajan. Kun itsellä on ollut vain yhden rotuisia koiria niin luonnollisesti se näkyy myös omissa ajatuksissa koiran kanssa retkeilyssä.
Kuten totesin, koiran rotu ei automaattisesti tee koirasta hyvää tai huonoa vaelluskoiraa.
Rodun perimästä ja -alkuperäisestä käyttötarkoituksesta tulevat ominaisuudet on hyvä tiedostaa, ne vaikuttaa esim tuolla edellä mainitun turkin ominaisuuksiin ja myös koiran käyttäytymiseen erilaisissa tilanteissa. On hyvä pyrkiä koulutuksella vaikuttamaan niin, että opitut taidot myös tukevat koiran retkeilyharrastusta.

Esimerkiksi paimenkoiralle näyttää välillä tuovan haasteita, kun retkellä vaellusryhmä syystä tai toisesta kulkee hajallaan tai hajaantuu. Se haluaisi pitää lauman koossa, mutta jos "lauma" haluaa hajota, osalle paimenkoirista tämä oikeasti todellinen haaste.
Samoin koirat, joilla on vahva riistavietti, tuo riistan esiintyminen varmasti omat haasteensa, joissa koiran tottelevaisuus on koetuksella.

Mikäli koiran hankkiessaan tietää (toivoo) koirasta tulevan vaelluskaverin, niin tämä on hyvä huomioida koiran kanssa toimiessa jo pennusta asti. Hyvänkin koiran voi omistaja omalla toiminnallaan pilata, mutta keskinkertaisestakin koirasta voi hyvällä toiminnalla saada koulutettua erittäin hyvän retkeilykoiran. Kannattaa miettiä minkälaisiin tilanteisiin koira vaelluksilla voi joutua ja niihin liittyvien taitojen harjoittelun voi aloittaa jo pentuvaiheessa.

Koiralle koulutettavissa olevia hyviä retkeilytaitoja  dia 11

Koira on hyvä saada opetettua niin, että se ei ole omistajastaan niin riippuvainen, ettei se pärjää joutuessaan eroon omistajastaan. Aika usein leiripaikalla joudutaan touhuamaan erilaisia asioita, joita on helpompi tehdä ilman koiraa, teltan pystystytä, ruuan valmistusta, veden hakua, polttopuiden keräilyä jne... dia 12Aika paljon helpompaa niitä on tehdä, jos voi jättää koiran rauhassa levähtämään omalle paikalleen.

On hyvä että koiran voi jättää joko ulos kiinni tai esim telttaan sisälle, vaikka omistaja itse kokkailisi tai keskustelisi esim. autiotuvassa sisällä dia 13  tai esim avotunturissa on välillä haasteellista saada koiraa kiinnitetyksi mihinkään. Silloin on hyvä jos koira viihtyy myös yksin teltassa. dia 14

Samoin välillä tulee vaelluksella vastaan tilanteita, että joutuu käymään vähän etukäteen tiedustelemassa sopivaa kulkureittiä, tyypillisin erimerkki tästä on ehkä isommat kahlaukset, hyvä jos voi jättää koiran odottamaan tiedustelun tulosta. Välillä olen myös haastavimmissa kahlauksissa käynyt ensin viemässä oman rinkkani joen yli ja palannut sen jälkeen hakemaan koiraa ja koiran varusteita.
Meillä voi myös olla vaellusreittejä, joissa joudutaan ylittämään vesistöjä esim riippusiltoja pitkin. dia 15 Työlääksi ja menee ylitys, jos koira pelkää korkeita paikkoja tai jos koira pelkää vettä. Ei ole kovin kahdehtittava osa, jos joutuu kantamaan vaikka 30kg koiraa, joka koko ajan yrittää paeta tilanteesta. Korkeiden paikkojen sietämistä ja myös koiran kantamista on hyvä testailla ja harjoitella etukäteen tai toisinpäin käännettynä, kun tuntee koiransa ominaisuudet, heikkoudet ja vahvuudet, ne voivat vaikuttaa merkittävästi vaelluksen reittisuunnitteluun.

Koiran kohtuullinen tottelevaisuus on välttämätöntä. Koiran pitäisi tehdä ja toimia niin, kuten sen omistaja sen käskee toimivan. Oma haasteensa on yllättävät tilanteet ja esim. toiset eläimet. Koiran tottelevaisuus on koetuksella, kun sen lähietäisyydeltä pakenee jokin eläin.

Yksi erittäin tärkeä asia on pohjoisessa retkeillessä, jos koirastaan saa koulutettua ns. porovapaan, dia 16 joillekin roduille se tulee jo perimässä, mutta toisille se on melkoinen haaste.

Käsivarren alueella on keväällä välillä todella paljon koiravaljakoita liikkeellä, dia 17 itse olen yrittänyt olla aktiivinen väistäjä, eli jos näen että valjakko tai valjakkoja on samalla reitillä kuin minä, niin yhden koiran kanssa on helpompi väistää sivuun. Omat kokemukseni valjakoista on varsin myönteiset, koirat toimivat hyvin ja noudattavat hyvin ohjaajiensa ohjeita. 

Yksi erittäin hyvä taito on se, että koira osaa käskystä kulkea omistajansa takana.dia 18 Esim. kohdatessaan polulla toisen kulkijan, ohitustilanne menee näin sujuvammin. Samoin joskus voi joutua maastoon missä on todella tiheä puusto/risukko, niin on helpompi edetä kun koira seuraa omistajaansa perässä hihnassa, kuin että se kulkee edellä eri reittiä ja kiertäisi hihnan puiden ympärille. Rakkakivikoissa on kaatumisen riski huomattava, jos iso koira kulkee edellä ja nykäisee sopimattomalla hetkellä. Tai jos on pieni koira niin koiran ohjaaja voi puolestaan nykäistä koiraa vastaavasti juuri väärällä hetkellä. Samoin jyrkät laskut voivat olla todella vaarallisia, jos koira on vetämässä etupuolella. Ja tietysti myös pienemmissä kahlauksissa on helpompi edetä kun koira tulee perässä.
Hyvä ominaisuus on myös, jos koira jää odottamaan käskystä paikalleen ja tulee vasta luvan saatuaan. Joskus esim vaativissa jokien ylityksissä joutuu itse hakemaan sopivaa reittiä, niin siinä ei kaipaa enää koiraa tuomaan lisähaastetta. 
On hyvä jo etukäteen varmistaa suunnitellun vaellusalueen ja reitin osalta että koira selviää siellä vastaan tulevista tilanteista. Luonnollisesti isompi koira selviää esim. jokien ylityksistä paremmin kuin pieni koira. Mutta pienempi koira on taas tarvittaessa helpompi kantaa. 

Hyvin tärkeä ominaisuus on, että koira on sosiaalinen.dia 19  Sen on hyvä tulla toimeen vieraiden ihmisten kanssa sekä tietysti myös toisten koirien kanssa.dia 20  Koiran sosiaalisuus on osittain rodun ominaisuus, mutta tähän voi myöskin itse vaikuttaa, kunhan aloittaa tämän työn heti kun koiranpennun on saanut kotiinsa.

Koiran tottelevaisuuteen liittyy myös se että joskus vaelluksella voi tulla vastaan tilanteita, että turvallisuussyistä joutuu päästämään koiran irti. Esim leveän tai voimakkaan ja syvän joen ylityksessä voi olla koiralle ja sen omistajalle turvallisempaa, kun talutushihna ei ole rajoittamassa kahlausta. Niissä tilanteissa pitää koiran omistajan olla varma, että koira pysyy isännän hallinnassa myös niissä tilanteissa.

 Koiran omistajalle on taas hyödyllinen taito oppia ”lukemaan” omaa koiraansa. Jokaisella koiralla on omat tapansa ilmaista eleillä erilaisia asioita. Koira voi kertoa lähestyvistä ihmisistä tai miksei myös eläimistä vaikka ne olisi vielä kilometrin päässä. Viime syksynä Kemihaaran erämaa-alueella iltanuotiolla totesin toiselle vaeltajalle, että taidamme saada kohta vieraita. Noin 15 minuuttia myöhemmin ne sitten saapuivatkin paikalle.
Kun tuntee hyvin koiransa ja oppii tulkitsemaan sen eleitä ja reaktioita, niin vaelluksilla huomaa ja löytää myöskin sellaisia asioita, jotka jäisivät muuten huomaamatta. Oma puukko kokoelma on esim täydentynyt jollakin puukolla koiran ansiosta. Ja joskus olemme käyneet hillasuolta etsimässä marjan kerääjän sinne pudottamat silmälasit. Eli jos on hyvä hukkaamaan tavaroita, niin siitä saa hyvän syyn hankkia itselle vaelluskaveriksi vaelluskoiran.

Sitten vielä mielestäni vaelluskoiralle opetettavista taidoista yksi tärkeimmistä on se, että koira osaa rauhoittua ja olla tekemättä mitään.dia 21  Kun pysähdyt tauolle, niin on todella tärkeää että myös koira pitää silloin tauon, eikä koko ajan touhua jotain. Kesävaelluksilla itsellä on tapana että aina kun pudotan tauolla rinkan itseltä selästä niin myös koiralta otetaan laukut silloin pois. Itse asiassa tämä tekemättömyyden taito on todella tärkeä taito koiralle myös kotona. Aika usein kuulee koirista, jotka yksi ollessaan tekevät tuhoja ja siihen ”lääkkeenä” yritetään järjestää koiralle aktiviteetteja yksin olon ajaksi. Itse taas yritän ihan pennusta asti toimia koiran kanssa niin että se osaa rauhoittua ja olla välillä tekemättä mitään. dia 22

Mitä asioita on tärkeää huomioida koiran kannalta kun on lähdössä vaellukselle?

Alue ja säännöt dia 23

Ensinnäkin retkeilyalueen säännöt, esim Kansallispuistot, luonnonpuistot tai luonnonsuojelualueet.  Kansallispuistojen säännöissä taitaa kaikissa lukea, että koirat pitää olla kytkettynä. Eli ei ole annettu sitä lievennystä, mikä muutoin on yleensä käytössä: koira pitää olla kytkettynä tai välittömästi kytkettävissä. (metsästyskoirien ja esim poromiesten porokoirien osalta tästä on säännöissä yleensä poikkeus). Eli esim. kansallispuistoissa lienee kaikissa sama sääntö: koira pitää olla kytkettynä.

Mitä asioita pitää huomioida kun koira on mukana vaelluksilla Suomessa ja lähialueilla. dia 24

Itse en retkeile koiran kanssa Ruotsin puolella, syynä on koiran lääkitykseen liittyvät rajoitukset. Tällä hetkellä Ruotsiin mennessä ja sieltä palatessa ekinokokki lääkityksen hoitaminen annettujen ohjeiden mukaisesti olisi sen verran työlästä, että pääsee helpommalla kun jätän Ruotsin käynnit tekemättä. Norjan puolelle poikkeaminen on taas helppoa, riittää kun koiralla on suomessa vaadittavat rokotukset kunnossa, sinulla mukana siitä todistukset, koirapassissa ne näkyy hyvin ja tietysti itsellä henkilötodistus.

Retkeilyvarusteet: dia 25

Koirankin varusteet täytyy ”ajaa sisään” ennen vaellusta. Et voi pukea koiralle lähtiessä uusia valjaita tai uutta reppua. Niiden sopivuus täytyy testata jo etukäteen. Ja pitäähän koiran myös totutella repun kantamiseen etukäteen. Tai jos koira vetää ahkiota,dia 26 niin tärkeää on harjoitella ahkion vetämistä riittävästi kotona. Siinä rasitus kohdistuu koiralle eri lihaksille kuin mitä normaalissa kävelemisessä.

Melontareissuja ennen on hyvä varmistaa että koira osaa rauhoittua myös melontavälineen kyytiin dia 27  ja tottuu pitämään pelastusliivejä. dia 28 Jos meille sanotaan että kengät on sisäänajettava, niin sama koskee koiran tossuja, koiran täytyy ennakkoon totutella liikkumaan myös tossut jalassa. Koiran kynsisakset kuuluu myös omiin vakiovarusteisiin, samoin turkin hoitamiseen tarvittava kampa, sakset löytyy aina ensiapuvälineistä. Samoin ensiapuvälineissä on syytä huomioida myös koiran mahdolliset ea-välineet. Tassurasva on koiralle ainakin yhtä tärkeää kuin ihmiselle käsirasva tai aurinkovoide. dia 29 Varusteiden rikkoutumisriski on myös syytä miettiä, mieti jo etukäteen kuinka toimit jos joku päivittäin käytössä oleva varuste rikkoutuisi, tarvitaanko varatalutin tai vara flexi, kiinnitys naru tai vaijeri, … Illan aikana oli mukana mm. kahdet eri laukut koiralle, länkivaljaat, vetovaljaat, vetovyö, talvitakki, taukotakki,  sadetakki, kelluntaliivit, koiran kantolaukku, lumiankkuri, kankainen ruokakuppi, kynsisakset, kampa, flexi, talutushihna, kahdet eri tossut

Valmistaudu jo ennakkoon mahdollisiin haasteisiin ja myös siihen että reittisuunnitelmiin voi joutua tekemään muutoksia dia 30

Koiran suhteen kannattaa käyttää samaa ennakointia vaelluksen suunnittelussa kuin omankin retken suunnittelussa, varaudu pahimpaan ja mieti jo etukäteen miten siinä tilanteessa aiot toimia.
Vaelluksilla on tärkeää muistaa, että vaelluksessa mennään koiran ehdoilla.
Eräänkin kerran olen joutunut olosuhteista johtuen muuttamaan omia vaellussuunnitelmiani, ei siksi etten itse olisi niissä olosuhteissa voinut mennä suunnitelman mukaan, mutta koiralle ne olisi aiheuttaneet turhia haasteita.dia 31 Samaankin vuoden aikaan olosuhteet voivat vaihdella huomattavasti. Erityisesti talvivaelluksilla lumen kantavuudella on oleellinen merkitys koiran liikkumiselle sen sille aiheuttamille rasituksille.dia32 dia 33 Ja taas kesällä voi maaston pinnoilla ja reittivalinnoilla olla huomattava vaikutus esim koiran tassuille tulevaan rasitukseen. dia 34 Pitkä matka isoista kivistä muodostuvalla rakkakivikolla on erityisen haastava koiran tassuille. dia 35 

Tunne myös oma koirasi siinä mielessä että miten se suhtautuu vieraisiin ihmisiin jos koiran omistaja loukkaantuu vaelluksen aikana. Salliiko se auttajien tulla auttamaan? Ja jos ei salli niin mikä sitten ohjeeksi auttajille? Tämäkin kannattaa miettiä jo etukäteen.

Toisten vaeltajien huomioiminen

On ehdottoman tärkeää muistaa vaelluksilla, että toiset vaeltajat tulevat huomioiduksi. Koirapelkoista ihmistä ei paljon lohduta, jos kohti juoksevan koiran omistaja huutelee sadan metrin päästä, että se on kiltti koira, ei sitä tarvitse pelätä. dia 36
Pääsääntönä pitäisi mielestäni olla, että ns. "törmäystilanteissa" olkoot se mikä tahansa, niin koira ja koiran omistaja on se joka väistää.

Autiotupa käyttäytyminen:

Kuten jo aiemmin totesin, oma ajatukseni on että jos joku väistää niin se on koira ja koiran omistaja

Lähtökohtaisesti lähes kaikkiin autiotupiin dia 37  saa viedä sisälle koiran, samoin nykyisin isoon osaan vuokratuvista. Mutta varaustupiin koiria ei saa viedä sisälle. Varmista kuitenkin aina etukäteen retkeilyalueesi säännöt ja ohjeet, kuten jo tuolla edellä totesin.

Autiotupaan koiran vieminen sisälle edellyttää että se sopii kaikille autiotuvassa oleville tai sinne jälkikäteenkin tuleville.Tämä on syy että et voi suunnitella koiran kanssa vaellusta jossa lähtökohtaisesti tukeudut autiotupiin.

Oma kokemukseni ihmisten suhtautumisesta vaelluksilla koiriin on erittäin positiivinen. Toistuvasti olen ollut tilanteessa että toiset autiotuvassa olevat pyytävät minua hakemaan koiran sisälle tupaan. Erityisesti vilkkailla autiotuvilla en itse ole innokas tuomaan koiraa sisälle, koska se on aikamoinen rasite sekä minulle että koiralle. dia 38. Jokaiselta tulijalta kun täytyy erikseen kysyä, että onko ok pitää koiraa sisällä. Ja onhan se koirallekin haaste, yleensä melko ahtaissa tiloissa kun sisälle ja ulos menee toistuvasti vieraita ihmisiä. Esim nyt syyskuun alun vaellusella Käsivarren alueella poikkesin kahdella autiotuvalla: Lossujärvellä ja vaelluksen loppupuolella Saarijärven autiotuvalla. Lossulla ei ollut ketään muita ja muutenkin rauhallinen kämppä niin otin tauon aluksi koiran sisälle. Varusteiden kuivatuksen vuoksi laitoin kaminaan tulen, niin kohta koira siirtyi itse kämpän ulkopuolelle makaamaan, hakien tuulisessa kelissä tuulensuojaa kämpän takaa, eli ei se kämppä ole välttämättä koirankaan kannalta paras paikka. Saarijärvellä jätin koiran kämpän ulkopuolelle kiinni, jossain vaiheessa useampi kämpässä oleva pyysi minua hakemaan koiran sisälle ja näin useamien pyyntöjen jälkeen hain Iskun sisälle. Sen jälkeen kämpässä kävi useita ihmisiä, jokaiselta sisääntulijalta täytyi kysyä että onko ok, kun koirani on sisällä ja aina vastaus oli myönteinen. Sitten tupaan tuli yksi mies neljän miehen ryhmästä ja hän kertoi että heidän ryhmässään on yksi koirapelkoinen henkilö. Kiitin tiedosta ja kerroin että onneksi koira voidaan helposti laittaa ulos. Hän oli sitä mieltä että kun asiasta puhutaan niin koira voi jäädä sisälle. Mutta itse taas ajattelin että miksi häiritä koirapelkoista ihmistä ja kun hän saapui kämpälle niin siirsin koirani samantien ulos. Mukavempi minulle ja hänelle.

Välillä olen joutunut itse puuttumaan toisten koiranomistajien toimintaan, kun mielestäni toiminta ei ole ollut sellaista miten itse ajattelisin koiran kanssa toimittavan. Kaksi esimerkkiä, toinen todella mielestäni paha ja toinen varmaan ns. harmaalla alueella.

Olin aika vilkkaalla autiotuvalla, en ollut edes harkinnut oman koirani sisälle tuomista. Illalla tuvalle kuitenkin tuli pariskunnan mukana kaksi todella isoa koiraa. He kertoivat että koirat eivät oikein pärjää ulkona niin saivat luvan tuoda ne sisään. Isot koirat ja ahdas autiotupa ei ole kovin hyvä yhdistelmä. Aamulla koirien väistelijöitä riitti kun koirat makoili lattialla ja niiden omistajat laverilla. Viimeinen pisara minulle oli sitten hieman myöhemmin kun huomasin että koiranomistaja käytti kämpän kattilaa koiran ruokakuppina.Täytyy sanoa että en siinä tilanteessa ollut kovin kohtelias tai koiranomistajaa puolustava. Kattila meni pesuun koiranomistajan toimesta aika nopeasti.

Toinen varmasti mielipiteitä jakava asia on koiran ottaminen kämpän laverille. Itse en hyväksy sitä että koirat opetetaan makaamaan laverille, missä toiset ihmiset nukkuvat. Siksi olen välillä esittänyt toisille koiranomistajille toiveen että olisiko fiksua siirtää koira sieltä laverilta kämpän lattialle. Oma mallini on että vaikka olen autiotuvalla yksin, niin koiran paikka on lattialla.

Koiranomistajan vastuulla on toimia niin, että myönteinen suhtautuminen koiriin vaeltajien keskuudessa mieluummin lisääntyy kuin vähenee.

Huomioitavia asioita eri vuodenajan retkeilyissä:

Kesäretkeily

Hyttyset ja mäkärät: kuinka siihen voit varautua? dia 39 

Ensinnäkin älä ajele koiran turkkia liian lyhyeksi ennen retkeä, turkki antaa kohtalaisen hyvän suojan koiralle, mutta tarkkaile erityisesti koiran mahan alustaa.

On olemassa suojaavia lääkityksiä ja aineita, mutta itse olen ratkaissut tämän niin että en lähde koiran kanssa pahimpaan räkkä aikaan vaelluksille ja jos retki ajoittuu niin että tämä riski on vielä jossain määrin olemassa niin varaan koiralle rankisen mukaan, jolloin se pääsee tarvittaessa sen alle hyttysiltä suojaan. dia 40

Reitin alustan vaikutukset koiran tassuille, esim rakkakivikot (tossut, tassurasva)

Tässäkin ennakointi on tärkeää ja on hyvä tehdä etukäteen jo sellaisia lenkkejä koiran kanssa, missä sen anturat joutuvat jo vähän koetukselle. Samalla pääsee itse arvioimaan että kuinka ne rasitusta kestää.

Jokien ylitykset. dia 41  Ensinnäkin ne on todella paljon koirasta ja mihin se on tottunut. Ja reittivalinnoilla voi helpostikin vaikuttaa siihen millaisista paikoista esim jokien ylitykset tulee tehtäväksi. Välillä on koskia tai virtapaikkoja, joissa voi ylityksen tehdä kiveltä kivelle. Toisinaan joutuu vähän kahlaamaan ja joskus kahlaus voi olla pitkä tai syvä ja pahimmillaan vielä voimakkaasti virtaava.

Koiran laukut dia 42 . Laukkujen vedenpitävyys on hyvä ominaisuus, samoin se että kuinka helppo ne on pukea ja ottaa pois ja miten helposti ne on säädettävissä koiralle. Itsellä on tapana tauolla ottaa koiralta aina reppu pois selästä kun itse pudotan rinkan omasta selästäni, molemmat on taukonsa ansainneet. Silloin repun kiinnitysten ja säädettävyyden helppoudella on iso merkitys.

Koiran makuualusta. dia 43  On ehkä hyvä testata etukäteen miten koira suhtautuu ajateltuu retkialustaan ja mielestäni on reilua vaelluskaveria kohtaan että myös sille on varattu oma makuualusta mukaan.

Ruokakuppi ja koiran juottaminen jos maastossa ei ole vettä tarjolla. Yleensä kesäisin vaellusmaastoista löytyy hyvin juomavedet koiralle mutta välillä olosuhteet tai maasto voi olla sellainen että koirankin vesi täytyy kuljettaa mukana. Nyt heinä-elokuun vaihteessa kun olin noin viikon vaelluksella ja lämpötilat oli lähes koko reissun ajan lähellä 30 astetta. Oli pakko varmistella että esim tuntureille noustessa löytyy joku puro tai lampi mihin koira pääsi viilentelemään itseään ja juomaan vettä tai juomavedet piti olla mukana.dia 44 Koiran lämpöhalvauksen riski on noissa keleissä todellinen.Talvella osa koirista oppii syömään lunta, niin omatkin koirat. Mutta talvella tarjoilen aina ruuan lämpimän veden kera ja esim paistinrasvat  ym lisään aina koiran juomaveteen varmistaakseni että se saa varmasti riittävästi nestettä.

Melontaretket, dia 45 melontaväline valikoituu vähän reissun ja koiran koon ja ominaisuuksien mukaan. Tiedän useita retkeilijöitä jotka retkeilevät pienen koiransa kanssa kajakilla. Itsellä kun koirat on isompia niin vaihtoehtona on ollut joko kanootti tai packraft. Joskus olen tehnyt kanootilla retken myös kahden koiran kanssa. Itse olen toiminut niin että niin lyhyttä melontamatkaa ei ole ettei itselle ja koiralle tarvi pukea pelastusliivejä päälle.

Talviretkeily

Kuinka hyvin koiran turkin ominaisuudet soveltuvat talviretkeilyyn? Ja onhan koira tottunut viettämään aikaa ulkona pakkasessa. Varaa mukaan koiran taukovaatteet ja tarvittaessa myös liikkumisen aikana puettavat vaatteet. dia 46 Valmista mukaan lumiankkuri, millä saat helposti koiran kiinni leiripaikalla tai autiotuvan pihapiirissä.Itse olen tehnyt sellaisen alumiiniputkesta, sen saan lumilapion ja muutaman puupalikan avulla nopeasti ja helposti ankkuroitua lumeen. Autiotupien käyttämisen varaan ei voi koiranomistaja talviretkiään suunnitella, kuten jo aiemmin todettiin. 

Kuka vetää ahkion, miten se onnistuu sujuvasti? Kuinka koira on kiinnitettynä hiihtämisen aikana? Mitä se tarkoittaa kun reitillä on jyrkkiä ylä- tai alamäkiä? dia 47Miten olet varautunut jos ahkion vetäjää täytyykin vaihtaa kesken vaelluksen? Omat ratkaisuni tässä on seuraavat. Varaan aina mukaan vetoaisat sekä itselle että koiralle, jos tarkoitus on että koira vetää ahkiota. Lisäksi itse kiinnitän itseni silloin flexillä ahkion keulaan, silloin voin jyrkissä laskuissa toimia jarrumiehenä ahkion takana ja taas jyrkissä nousuissa voin hiihtää koiran etupuolelle ja voimme vetää ahkiota yhdessä.

Erityisen tärkeää on keväällä porojen vasomisajan läheisyydessä huomioida porot. Jos suunnitellulle reitille sattuu osumaan porotokka, niin silloin koira ja koiran omistaja kiertää ja porotokan yritetään antaa olla rauhassa. Itsellä on tapana aina poromiehiä tavatessani kysellä että missäpäin heillä nyt porot ovat ja myös kiikarilla tulee katseltua ennakkoon edessä olevia maastoja. Ja usein poromiehet taas kyselevät minulta, että haukkuuko koira poroja. Varsinkin keväällä seuraukset voivat olla aika karut, jos koira saa hätisteltyä porotokan pakenemaan. Välillä tulee tilanteita vastaan että joutuu tämän vuoksi muuttamaan suunniteltua reittiä, ettei vaan häiritse porotokkaa. dia 48

Lopuksi:

Ei syyttä sanota että koira on ihmisen paras kaveri, erityisesti vaelluskaveri. Erityisesti yksin kulkevalle koira on verraton vaelluskaveri. Sen tyytyväisempää vaelluskumppania ei voi löytää dia 49. Aamusta se on valmiina lähtöön, kaikkien suunnistusvirheiden ja huonojen reittivalintojen jälkeen se vain tyytyväisenä nuolaisee omistajansa kättä  ja odottaa että minne nyt lähtisimme eksymään. dia 50